Tiettyjä siirtoja

Kun toisiinsa ja elämäänsä tyytyväinen pariskunta saa kuulla olevansa kiinteistöyhtymä, lienee aika tehdä tiettyjä siirtoja. Koska kumpikaan meistä ei erityisesti nauti huomion keskipisteenä paistattelusta - hyvät kemaraiset ovat aina paikallaan, kunhan ne ovat toisten - päivitimme tilanteen piipahtamalla diskreetisti Hämeenlinnan maistraatissa.

Sentään kutsuimme paikalle kohtuullisen välimatkan päässä asuvat sisarukset ja langot ja kävimme toimituksen päätteeksi illastamassa pitkän kaavan mukaan (kiitos siskolle kuvasta). Yllätetyt, joskaan ei kovin yllättyneet vanhemmat vietiin vastaavasti lepyttelyaterialle viikonloppuna Joensuussa, jossa luihuja salavihittyjä odottivat myös shamppanjapullo ja kiireellä hankittu hääkakku.

Suunnitelmissamme oli käydä samalla Pohjois-Karjalan reissulla mäenlaskussa Kolilla Nurmeksen saunamökkiä tukikohtana käyttäen. Kahlatessamme lauantaina hankien läpi kaminalämmitteiselle mökille pakkasta oli jo 25 astetta. Iltaa kohden se kiristyi yli kolmeenkymmeneen, ja kun mies aamuyöstä vilkaisi mittaria, lukema oli huimat 37 miinusastetta. Seuraavana päivänä pakkanen laski pariinkymmeneen asteeseen viiman yltyessä vastaavasti huimaksi. Niinpä mäenlasku jäi, mutta viikonloppu metsä- ja jääkävelyineen ja saunomisineen oli hieno jo sellaisenaan; kuka tietää, koska tällaisia talvia seuraavan kerran tulee.

Hieman tekopyhältä* tuntuukin tässä yhteydessä mainita, että huomenna suuntaamme suksinemme Alpeille rymyämään ja törsäämään ne rahat, jotka säästimme jättämällä komeat hääkinkerit järjestämättä - tosin luulen, ettei budjettireissaajien killingeillä olisi päässyt edes alkuun.

*Aina voi tietysti lohduttautua sillä, ettemme harrasta parjattuja Thaimaan reissuja; mikä olisikaan parempaa balsamia huvittelunhaluisen päästötuhlarin omalletunnolle kuin vielä suurempien syntisten osoittelu?

Kurikas

Isä soitti usein kitaraa ja lauloi, kun olin pieni. Yksi hänen vakiokappaleistaan oli pohjalainen kansanlaulu Kaksipa poikaa Kurikasta. Muistan pitkään ymmärtäneeni laulun niin, että pojat olivat kurikkaita, mitä se sitten olisikaan tarkoittanut.

Sana voisi kyllä olla ihan käyttökelpoinen.

Nyt olen jo vähän valistuneempi Suomen maantieteen suhteen, mutten vieläkään tiedä, mikä on se "peslaipiippu", joka laulussa myös mainitaan.

Tuurilla seilaamista

Älkää vain ottako todesta mitään, mitä koirien käyttäytymisestä ja kouluttamisesta paasaan. Meillä nimittäin eletään kuin pellossa.

Ensin linkki toisaalle, olkaa hyvä: Osmo Soininvaara pohtii vanhustenhoidon järjestämistä ja rahoittamista.

- - -

Jostain syystä kynnykseni kirjoittamiseen on noussut. Siinä, missä aiemmin olen kirjoittanut blogiin puolivalmista ajatusvirtaa melkein mistä tahansa keveän verbaaliverryttelyn hengessä, pidän nyt rimaa korkeammalla ja kuvittelen, että viimeistellyt ja huolella perustellut tekstit syntyvät jostain itsestään.

Luulen, että odotan itseltäni liikaa vähän joka suhteessa. Esimerkiksi mahdollisuus siirtyä väikkärin parista suoraan uusiin tutkimustöihin on iloinen asia, muttei mitään paraatimarssia Uralille. Uuden tutkimusaiheen kehittäminen ja sen rajaaminen järkevästi työstettäväksi kokonaisuudeksi käytännön realiteetit huomioiden ottaa oman aikansa, taustatyönsä ja kypsyttelynsä. Silti odotan, että kaiken pitäisi selvitä heti, ja jos se ei sitä tee, vika on minussa ja kykenemättömyydessäni. Huomaan kokoavani itselleni paineita sellaisistakin asioista, jotka eivät ole minun vallassani ja murehtivani asioita aivan liian pitkälle eteenpäin. Väitöskirjan esitarkastuslausuntojen ja kustantamon tuomion odottelu kiristää niin ikään hermoja.

Kun taas kerran voivottelin siipalle, että mitähän tästäkin tulee, töistä ja väikkäristä ja elämästä yleensä, hän rauhoitteli, että hyvinhän olet tähänkin asti selvinnyt kaikesta, mitä eteen on tullut. Valitin, että sehän siinä onkin: pärjäämisen kupla voi puhjeta ihan koska tahansa ja sitten mennäänkin hurukyytiä alamäkeen eikä mistään tule enää koskaan ikinä mitään.

Elämäni valo on vuosien myötä oppinut, ettei maailmantuskaisia vikinöitäni ja itseruoskintaani kannata aina niin kovin todesta ottaa (joskus hän on alkanut nauraa avautumisilleni sydämensä pohjasta, mistä olen ensin suuttunut kamalasti ja sitten huomannut, että nauru tarttuu - ja että olen tosiaan jo kauan sitten siirtynyt järkevän argumentoinnin tuolle puolen). Nyt hän kuunteli synkistelyäni ja tuumi sitten, että siinä, missä optimisti hakee aikaisemmista onnistumisistaan voimaa ja uskoa tulevaan, pessimisti taitaa nähdä niissä pelkkää tuurilla seilaamista ja pelätä koko ajan onnensa kääntyvän.

Osuva kiteytys. Ikävän osuva. Kun asiaa miettii, ymmärtää hyvin, miksi myönteisesti elämään ja tulevaisuuteen suhtautuvien on todettu elävän pidempään terveempinä. Kai tällainen miestä syö, ja naista. Vaan minkäpä teet? Omaa ajatteluaan voi toki jossain määrin muuttaa - olen urakoinut sen eteen parikymmentä vuotta vaihtelevin tuloksin - mutta luulen, ettei perusluonnettaan taida toiseksi pystyä vaihtamaan.

Voi vain toivoa, että tiedostaminen on edes puoli voittoa. Toisaalta "optimistin" ja "pessimistin" kaltaiset, mustavalkoiset määritteet tuskin kertovat koko totuutta. En esimerkiksi pidä itseäni mitenkään peruskielteisenä ihmisenä. Pikemminkin pessimismi on epäterveellinen ja mentaaliseen umpikujaan johtava ajattelutapa, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa ja mielentiloissa.

(Tässä muuten mietin, että joku mediakonsultti saattaisi pudistella päätään tällaisille introspektiivisille julkitilityksille: omalla nimellä kirjoittaessaanhan pitäisi rakentaa itsestään kuvaa hyvänä tyyppinä ja synnynnäisenä menestyjänä, ei vuodattaa puutteitaan ja angstiaan potentiaalisten työnantajien kauhisteltavaksi. Mutta hei guys, what you see is, like, what you get. High five!)

Karjalan tutkimuslaitoksen blogi

Jos muun muassa Karjala, Venäjä, rajaseutu, Itä-Suomi ja yliopiston työelämä kiinnostavat, kannattaa lukea Itä-Suomen yliopiston (entisen Joensuun yliopiston) Karjalan tutkimuslaitoksen blogia. Tämä ei ole maksettu mainos, vaikka kyseessä onkin työpaikkani vielä jonkin aikaa, ja käytännössä pakerran vastakin samojen teemojen parissa.

Tuntuu kovin itsekeskeiseltä linkittää omaan kirjoitukseensa, mutta tästä aiheesta aioin alun perin kirjoittaa täällä, joten menköön.

Haiseeko tallissa

Kun entisestä nyrkkeilijästä ja kansanedustajasta postuumisti ilmestynyt kolumni sai kansan syvät rivit kuohuksiin, joku tutuntuttu pohti, olisiko viisasta palata takaisin lehtien yleisönosastoaikaan. Ei enää nettikeskusteluja, Facebook-ryhmiä tai tekstiviestipalstoja, minne saa töräyttää kuolemattoman mielipiteensä ensimmäisessä syömmennousussa. Kun teksti pitää kirjoittaa, postittaa ja sen julkaisemista odotella hyväkin tovi, tulee sanomisiaan ehkä mietittyä kaksi kertaa eikä rääyttyä maailmalle vihapäissään kaikkea, mitä sylki suuhun tuo.

Sananvapaus on hyvä asia, mutta sanojensa puntaroiminen ennen ilmoille päästämistä tuskin tekisi kenellekään pahaa.

Vaikka oman mielenterveytensä vuoksi nettikeskustelut kannattaisi aina ja joka tilanteessa kiertää kaukaa, toisinaan niitä sortuu lukemaan. Varsinkin kolumistien osalta ihmetyttää, miten eri tavoin ihmiset voivat saman tekstin lukea. Otetaanpa esimerkiksi vaikka Laura Koljosen näennäisen viaton kolumni, jossa hän pohtii lasten lemmikkihingun suitsimista ja kanavoimista:

"Kärtin seitsemän vanhana hevosta. En tuntenut ketään ratsastusta harrastavaa, saati ollut itse koskaan ratsastanut, mutta olin lukenut sitäkin innokkaammin hevoskirjoja ja -lehtiä. Olin aivan varma, että hevosen omistaminen kuului pikkutytön oikeuksiin. Vanhempieni kauhuksi häiriö ei mennyt ohi raha- ja aikapulaan vetoamalla. Järkisyyt, kuten jo kahden harrastuksen änkeminen viikkoaikatauluuni, eivät todellakaan riittäneet minulle kun hoin hevosesta yötä päivää.

Vihdoin isäni pakkasi minut autoon ja vei lähimmälle hevostilalle. Paikan päällä ystävällinen nainen vei minut talliin. Isäni auto kaasutti tilalta viisi minuuttia saapumisemme jälkeen. Hevoset jäivät näkemättä, sillä en suostunut astumaan jalallanikaan talliin, koska siellä haisi mielestäni niin pahalle. Hevosesta puhuminen loppui seinään."

Laura Koljonen: Se täti jolla on se harmaa koira, HS 25.1.2010

Minusta - vanhasta hevoshullusta - pätkä oli riemastuttava ja lempeän itseironinen. Mutta keskustelussa joku suuttui siitä, että hänen mielestään kirjoittaja yleisti kaikki eläimiä haluavat lapset nirppanokiksi. Toinen kauhisteli kirjoittajan lapsiminän vieraantuneisuutta luonnosta ja eläimistä. Sitten riideltiin, haiseeko tallissa vai ei. Ja niin edelleen.

En missään nimessä väitä, että mitään tekstiä voisi lukea vain yhdellä oikealla tavalla. Mutta jos keskusteluihin ja erinäisiin "kohuihin" on uskominen, esimerkiksi kolumnin tai pakinan juju jää kovin usein sivuseikoista pöyristymisen alle (yksi inhokkisanoistani muuten, mutta kovin kuvaava). Henkilökohtaisesti en vieläkään käsitä mekkalaa, joka mainion kirjoittajan Kaarina Hazardin Halme-kolumnista nousi; ei hän minusta kuollutta pilkannut, vaan meitä eläviä, ja ihan aiheesta. Voi tietysti olla, että ajankohta oli väärä, sananvalinnat liian värikkäitä ja viesti meni sen vuoksi suurelta osalta lukijoista täysin ohi. Mikä on sääli.

Tästä aiheesta on sivumennen sanoen liki mahdotonta kirjoittaa ilman vaikutelmaa, että kirjoittaja - siis allekirjoittanut - pitää itseään "parempana" lukijana kuin niitä muita, jotka pöyristyvät. En pidä, mutta mitä esimerkiksi Hazardin kolumniin tulee, kuulun mitä ilmeisimmin niihin, jotka lukivat ja ymmärsivät tekstin heti kättelyssä siten, kuin kirjoittaja - omien sanojensa mukaan - sen halusi luettavaksi ja ymmärrettäväksi.

En keksi muuta selitystä kuin sen, että jos lukee koko ajan ja paljon erilaisia tekstejä eri aikakausilta, saa kuin huomaamattaan eväitä vaihtaa lukutapaa ja tulkintaa tekstin luonteen mukaan. Sillä ei ole mitään tekemistä älykkyyden tai paremmuuden kanssa. Jos on lukenut lähes koko ikänsä ja lukee työkseen, kuten allekirjoittanut, on taatusti paremmissa asemissa tulkitsemaan erilaisia tekstejä kuin sellainen, joka käyttää aikansa muuhun (kenties paljon hyödyllisempään).

Varovainen arvaukseni sai vahvistusta Anja Snellmanilta, joka pohti omassa kolumnissaan kuilua "Ajattelevan" ja "Toisen" lukijan välillä, toisin sanoen sitä, miksi kirjoittajan viesti menee perille osalla lukijoista toisten lukiessa sitä kuin piru raamattua:

"Mistä on kysymys? Luuserien ja intelligentsijan välisestä kuilusta, politikoinnista, eettisistä pelisäännöistä, väärinarvioinneista, kiireestä? Ehkä kaikista noistakin, mutta väitän, että Toisten lukijoiden määrä kasvaa samassa suhteessa kuin kaunokirjallisuuden lukeminen vähenee. Kyky hahmottaa, eritellä ja tulkita katoaa. Ironia, satiiri ja parodia ovat enää harvojen herkkuja. Nyanssit katoavat yksinkertaisen, raaistuvan (internet)kielenkäytön alta. Ei tässä medialukutaidosta ole kysymys, vaan kirjoitetun sanan sävyjen lukemisen taidosta."

Jos Snellman on oikeassa, mitkä ovat kielenkäytön muuttumisen ja luennan yksipuolistumisen yhteiskunnalliset seuraukset? En tiedä, mutta ainakin niin sanotun vihapuheen lisääntyminen saa niskakarvat pystyyn. Ei riitä, että ilmaistaan eriävä mielipide, se pitää tehdä katkeruutta ja sappea vuodattaen, täysin estoitta haukkuen ja jopa uhkaillen. Olipa aihe mikä tahansa.

On vaikea uskoa, että moisesta mielipiteenvaihdosta voisi syntyä mitään hyvää tai rakentavaa. Epäilyttää sekin, että paineiden purkamisen jälkeen anonyymi nettiräyhä muuttuisi tyytyväiseksi ja helpottuneeksi kansalaiseksi. Ei, uskon ennemminkin siippani usein siteeraamaan behaviour breeds behaviour-malliin: tietynlainen käytös poikii lisää vastaavaa.

Siinä mielessä alussa ehdotettu toimenpide voisikin puoltaa paikkaansa. Että vedetäänpä nyt henkeä ja istutaan alas ja mietitään kaikessa rauhassa, millainen kirjelmä sinne paperilehden yleisönosastoon laaditaankaan. Omalla nimellä.

Ja sitten jätetään se televisio tai tietokone avaamatta ja otetaan käteen ihan oikea kirja.

Oma

Sattumalta kuullut puhelinkeskustelut voivat olla melko kryptisiä ja saada mielikuvituksen lentoon. Esimerkiksi tänään liikennevaloissa seistessäni kuulin tällaisen dialoginpuolikkaan:
- Se oli siis kasvain. Ensin sen annettiin olla, mutta sitten päätettiin leikata, kun se alkoi painaa.
- Sitä leikkausta pääsi katselemaan sellaisesta ikkunasta. Siinä se rötkötti selällään maha auki.
- Joo, jos se olisi ollut oma, en ehkä olisi pystynyt katsomaan. Mutta nyt se oli vain jännää.

Koira ei ole ihminen

Tähän voisi hyvin laittaa jonkun söpön pusipusi-kuvatekstin. Juri (oikealla) käyttäytyy kuitenkin kuten sudenpentu vanhemman yksilön seurassa: se osoittaa omaa vaarattomuuttaan ja "alamaisuuttaan" kiemurtelemalla Rockyn kuonon alla ja nuolemalla sen suupieliä (joka on myös pentujen tapa pyytää emoa oksentamaan niille ruokaa).

Kennelliiton tekemää kyselyä koskevassa uutisessa muistutetaan itsestäänselvältä tuntuvasta asiasta, joka näyttää meiltä koiranomistajilta usein unohtuvan tänä koirien designvaatemallistojen aikana: koira ei ole ihminen.

"Koira ei pysty tuntemaan empatiaa tai rakastamaan ihmistä samalla tavalla kuin toinen ihminen. Liiallisen inhimillistämisen seurauksena yhä useammalla koiralla esiintyy käytösongelmia. Asiantuntijat toivoisivat ihmisten kohtelevan rakkaita koiriaan koirina."

Kieltämättä aika ajoin tulee sorruttua koirien leikkimieliseen inhimillistämiseen. Se lienee luonnollista: ihminen pyrkii sanoittamaan ympäristöään oman kokemusmaailmansa mukaan. Olen kuitenkin kovasti yrittänyt opetella ymmärtämään koirien käyttäytymistä ja lajinomaisuutta juuri siksi, etten vaatisi niiltä asioita, joita ei koiraeläimen tajuntaan ole ohjelmoitu.

Toisaalta juuri se, että koira on täysin omanlaisensa olento, tekee lajienvälisestä kanssakäymisestä niin palkitsevaa. Se on myös ollut pääsyy siihen, miksi meilläkin on jo pitkään ollut vaivoinamme ja ilonamme useampi kuin yksi koira (asia, joka lemmikittömien tuttavien keskuudessa on herättänyt aiheellistakin ihmetystä). Laumaeläinten keskinäisen toiminnan ja viestinnän seuraaminen on äärimmäisen mielenkiintoista ja opettavaista - ja auttaa myös osaltaan muistamaan koirien koiramaisuuden ja suden perimän.

Väittäisin, että koirat ovat ennen muuta pragmaatikkoja toimiessaan niin keskenään kuin ihmistenkin kanssa. Niiden tunteiden kirjoa ei pidä silti vähätellä. Se näyttää olevan laaja, vaikka ihminen ei pääsekään koiran päähän tutkimaan, mitä eläin missäkin tilanteessa todella tuntee, vaan - kuten edellä sanoin - on taipuvainen tulkitsemaan tilanteita omien kokemustensa ja tunteidensa valossa.

Mutta esimerkiksi se, että Sandylla on ollut tapana minun sairaana ollessani pysyä vieressäni hereillä vahtimassa, kunnes mies tulee kotiin - sitten se on kirjaimellisesti näyttänyt huokaisevan helpotuksesta ja käynyt nukkumaan - on tuskin merkki syvästä empatiasta ja huolesta. Olettaisin, että kyse on laumaeläimen järkevästä toiminnasta: kun normaalisti valpas ja asiain kulkua ohjaava pomo on kanveesissa, muiden on otettava vastuu lauman turvallisuudesta.

Joskus koirien älykkyys yllättää. Kuten eläintenkouluttaja Tuire Kaimiokin uutisjutussa toteaa, koira tuskin pystyy suunnittelemaan etukäteen, mitä mistäkin seuraa. Sen sijaan se on hyvin noheva oppimaan jo koetuista seurauksista. Meillä koirat ovat kerta toisensa jälkeen tehneet jotakin, jonka vasta viime aikoina - riittävien toistojen jälkeen - olemme alkaneet uskoa tarkoitukselliseksi.

Kun pentu tulee taloon, se tapaa viedä sumeilematta isommiltaan lelut ja luut. Ellei kyseessä ole erikoisen tärkeä aarre, vanhemmat koirat antavat yleensä pennulle periksi. Mutta usein käy niin, että pennun vietyä vaikkapa hyvässä työstövaiheessa olevan puruluun, vanhempi koira menee lelulaatikolle penkomaan ja tuo sieltä jonkin lelun, jolla se ei normaalisti ole ollenkaan kiinnostunut leikkimään. Pentu huomaa tämän ja hyökkää oitis vaatimaan uutta aarretta itselleen. Vanhempi koira pudottaa sen - ja ryntää saman tien nappaamaan äsken menettämänsä puruluun itselleen (ja saakin usein pitää sen itsellään jonkin aikaa etenkin, jos se vie sen jonnekin kauemmas). Toiminta näyttää suunnitelmalliselta - ja tavallaan sitä onkin - mutta taustalla on epäilemättä monta kokemusta siitä, miten nopeasti pennun mielenkiinto suuntautuukin uuteen kohteeseen.

Koiralaumalla on myös omat, ihmisistä riippumattomat sääntönsä. Kukaan ei saa mennä toisen omalle ruokakupille ilman, että vastassa on murinaa tai hampaat. Jos kuitenkin joltakulta jää ruokaa - yleensä Rockylta, joka on välillä huono syömään - voivat muut mennä sulassa sovussa syömään samasta kupista ylijääneen ruoan. Tässäkin tosin ajoituksen on oltava oikea: jos Sandy on ehtinyt kupille reilusti ennen Juria, siitä tulee Sandyn kuppi, jonne toisella ei enää ole asiaa.

Minkähän vuoksi nykyihmisillä on muuten niin suuri tarve inhimillistää eläimiä? On mielenkiintoista, millainen polarisoituminen on tapahtunut eläinten utilitaristisen hyödyntämisen ja lemmikkieläinten kohtelun välillä ainakin meillä länsimaissa. Toisaalla on lihan tehotuotanto ja toisaalla koirien terapeutit ja t-paidat. Onko ihmistenvälisestä kanssakäymisestä tullut - tai tehty - niin mutkikasta ja monin tavoin problemaattista, että koirien ja ihmisten välinen, helppo "rakkaus" tuntuu tarjoavan jotain pyyteetöntä ja ongelmatonta? Jotain kai kertoo myös se, miten monet ovat lemmikeilleen isiä ja äitejä. Sinänsä viattomalta ja herttaiselta vaikuttavat nimitykset voivat ehkä kieliä siitä, että eläimen itseisarvo oman lajinsa edustajana jää tavalla tai toisella ihmisen emotionaalisten tarpeiden alle (ennen kuin joku älähtää, lisään tähän "joissain tapauksissa" - eiväthän nuo välttämättä korreloi keskenään).

Tilaa lentää

Vielä edelliseen aiheeseen viitaten: Työterveyslaitoksen herrat kirjoittivat taannoin viisaita maan suurimman päivälehden pääkirjoitussivulla. Hekin tähdensivät, että työurien pidentäminen vaatii uudenlaista ajattelua.

"Radikaali ajatus olisi, että ryhdytään tietoisesti luomaan työhön väljyyttä, joka parantaa työssä jaksamista, tukee terveyttä ja antaa mahdollisuuksia työn kehittämiseen. Samalla kohennettaisiin koko väestön elämänlaatua.

Jos siirtyminen nelipäiväiseen työviikkoon nostaisi suomalaisten keskimääräisen eläkkeellejäämisiän nykyisestä 58 vuodesta 65 vuoteen, toimenpide olisi taloudellisesti kannattava."

Kirjoittaa on pitänyt vaikka mistä, mutta aiheet katoavat päästä saman tien, kun niihin ei tartu heti (kovin paljon maailma tuskin siinä häviää). Uuden projektin myötä olen siirtynyt taas tiedontankkausvaiheeseen; päivät kuluvat lähinnä lukien, pohtien ja muistiinpanoja tehden. Sitten aikanaan, kun päähänsä on ahtanut tarpeeksi aineistoa, ravistellut sitä säännöllisesti juoksemalla ja antanut alitajunnan tehdä oman työnsä, voi puolestaan siirtyä - toivon mukaan - tiedontuottamisvaiheeseen.

Tosiasiassahan asia ei ole aivan noin yksioikoinen. Mutta se kuulostaa yhtä kaikki hauskalta.

Tutkijan ja kirjoittajan hommissa muuten huomaa, että kroonistunut stressi ja liian tiukoiksi tikistetyt aikataulut ovat todellakin luovuuden ja paradoksaalisesti jonkinlaisen aidon tuotteliaisuuden vihollisia - tosiasia, joka pätee kyllä mihin tahansa työhön. Tietynlainen kurinalaisuus ja määräajat ovat välttämättömiä - ilman niitä ei ainakaan allekirjoittanut saisi kummoisia aikaan - mutta kyllä ajatuksen hiirihaukalla pitää olla tilaa lentää, ei se häkissä elä. Pitää olla aikaa seurata maailmanmenoa, lukea muutakin kuin työperäistä kirjallisuutta, katsella ympärilleen, nukkua tarpeeksi, laittaa hyvää ruokaa, tavata lajitovereita.

Happea tarvitaan myös, raitista ulkoilmaa ja sopivasti liikuntaa.

Jollen väärin muista, "huippuyliopistoa" Suomeen suunniteltaessa neuvoa käytiin kysymässä Oxfordista ja muista kunniakkaista opinahjoista. Vastaukset olivat jokseenkin yksiselitteisiä: tuloksia tulee, kun motivoituneille ja asiansa osaaville tekijöille annetaan työrauha ja luotetaan siihen, että he tekevät osansa. Ei siihen sen kummempia innovaatiotemppuja tai tuottavuustaikasauvoja tarvita. Huipputekijät ovat toki omaa kastiaan, mutta eiköhän sama päde meihin rivitutkijoihinkin. Tai keneen tahansa millä tahansa alalla*.

*Siivousajoiltani muistan erityisen ikävänä tunteen, että meitä suuren firman työntekijöitä kohdeltiin potentiaalisina pinnareina, jotka koettavat vetää mutkia suoriksi ja päästä mahdollisimman vähällä. Kun tuo epämääräisen epäluottamuksen ilmapiiri yhdistyi ylimitoitettuihin työtehtäviin tekijöihin nähden (ennen ulkoistamista sama työmäärä oli kuulemma jaettu liki kaksinkertaiselle tekijämäärälle), torpedoi se tehokkaasti hyvin tehdystä työstä syntyvän ilon, joka puolestaan on edellytys viihtymiselle ja jaksamiselle työssä kuin työssä.

Levätä pitää. Juri ja Sandy näyttävät esimerkkiä.

Yhä harvempi, yhä enemmän

Eräs tuttuni mainitsi Facebookissa, ettei ole osannut vastata tyydyttävästi lapsensa toistuvaan kysymykseen, miksi tarhapäiviä pitää olla enemmän kuin kotipäiviä.

Pagistaanissakin on pohdittu taas nykyajan työelämää. Niin lähipiiristä kuin hieman etäämpääkin kuulee jatkuvasti esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun yhä harvempi tekee yhä enemmän kasvavien tulospaineiden puristuksessa. Stressiä, unettomuutta, jatkuvaa huolta, riittämättömyyttä, vapaa-ajan supistumista minimiin, elämänilon katoamista. Pahimmillaan näihin yhdistyy vielä huoli oman työpaikan tulevaisuudesta.

Joskus tuntuu, että koko yhteiskunta pyörii valtavan perspektiiviharhan varassa. Työelämä, elämäntyö, työ on elämä, elämä on työ, jonka alttarille uhrataan kaikki perheestä terveyteen. Eikö vähempi todellakaan riittäisi? Eikö taakkaa voitaisi jakaa useammalle? Miksei enää riitä, että yritys tekee tulosta? Miksi pitää tehdä aina edellisvuotista parempaa tulosta?

Samalla pohditaan, miten nyt työssä olevista ja työikään tulevista saataisiin tiristettyä viimeisetkin mehut. Eläkeikää tulee nostaa, ja onpa silmään sattunut puheenvuoroja, joissa on väläytelty kokonaistyöajan pidentämistäkin (aivan kuin sitä ei olisi jo tapahtunut lukemattomien, kirjaamattomien ylityötuntien muodossa).

Eläkeiän nostopaineitahan perustellaan sillä, että ihmiset elävät pidempään terveempinä. Siippa esitti kiintoisan näkökohdan: voisiko olla, että eliniän pitenemiskehitys jälleenrakennussukupolvesta näihin päiviin on kohta nähty? Sydän- ja verisuonisairaudet, tuki- ja liikuntaelinsairaudet, mielenterveysongelmat ja alkoholin liikakäyttö tuntuvat lisääntyvän jatkuvasti, eivätkä liian rankka työtahti toisaalla ja työttömyys toisaalla niitä ainakaan vähennä. Vielä tämä kehityskulku ei elinikätilastoissa näy, mutta loogiselta tuntuu, ettei satavuotiaita, perusterveitä ja toimintakykyisiä miehiä ja naisia tulla näkemään joukoittain tulevaisuudessakaan.

Tosiasia on myös se ahkerasti esiin tuotu seikka, että eläkeiän nostaminen vaatisi vastapainokseen työelämän muuttumista vähemmän kuormittavaksi. Se puolestaan näyttäisi vaativan niin suuria rakenne- ja ennen muuta arvomuutoksia paitsi Suomessa, myös globaalilla tasolla, että moni tunnollinen työntekijä ehtii kaatua saappaat jalassa joko hautaan tai työkyvyttömyyseläkkeelle, ennen kuin jotain tapahtuu - jos tapahtuu.

Sikäli kuin tiedetään, itse kullekin on jaettu vain yksi elämä, ainakin tässä muodossa. Kohtuulliselta tuntuisi, että ansiotyötään voisi tehdä perustyytyväisenä - vaikkei se herkkua kellekään aina ole - ja että siihen ainoaan elämään mahtuisi paljon muutakin.

Ainutlaatuista ja antoisaa aikaa

Loppiaisena parinkymmenen asteen pakkaseen yhdistyi sakea sumu. Kuva on Hyvinkään Kytäjältä.

Kokonaisvaltainen kirjoittaminen-blogissa pohdittiin taannoin erään Parnassossa ilmestyneen artikkelin pohjalta, onko väitöskirjan tekemisessä järkeä. Sekä tekstissä että sen kommenteissa nousee esille hyviä näkökulmia ja huomioita.

"Väitöskirjan tekeminen tarjoaa paljon vapautta ja monenlaisia haasteita, joista osa on aidosti palkitsevia. Se voi olla ainutlaatuinen tilaisuus paneutua juuri itseään kiinnostaviin teemoihin usean vuoden ajan. Todellisuudessa kovin harvalla ihmisellä on työpaikka, joka tarjoaa tällaisia asioita."

Kaikesta nurinasta ja tuskailusta huolimatta minäkin myönnän auliisti, että väitöskirjan työstäminen ja etenkin viimeiset neljä vuotta tutkijakoulutettavana ovat olleet varsin ainutlaatuista ja antoisaa aikaa. Vaikka tutkijakoulusysteemissä - ja jos niikseen tulee, koko koulutusjärjestelmässä - on kiistämättömät epäkohtansa, tarjosi se allekirjoittaneelle monen muun asian ohessa vuosien työrauhan ja mahdollisuuden perehtyä mitä kiinnostavimpiin asioihin "luvan kanssa". Se, ettei jatkotyöllistyminen omalle alalle ole ollut missään vaiheessa varmaa, on ollut osa itse valittua pakettia, joskin toki kaukana ideaalitilanteesta.

Kirjoittaja myös huomauttaa, että "eivät kaikki näe humanististen tieteiden arvoa, mutta toivottavaa olisi, että edes humanistit itse näkisivät sen." Myönnetään tämäkin; aika ajoin tulee syyllistyttyä oman tieteenalansa ja tekemistensä vähättelyyn ihan suotta, joskin useimmiten leikkimielellä. Ei sellainen ainakaan edistä ilmapiiriä, jossa muullakin kuin välittömällä taloudellisella tuottavuudella nähdään olevan aitoa merkitystä.

Kääkäleestä kennelyskä, kennelyskästä yrkkä

Pagistaanin karvainen kansanosa on viime aikoina elänyt kriisistä kriisiin. Tuskin oli venähtäneestä jalasta ja sittemmin kumipalloepisodista selvitty, kun pentuparka sai homeerisen yskän. Vaikkei kuumetta tai muuta yleiskurjuutta ollutkaan, ei jatkuvaa köhimistä ja liman kakomista kestetty kuunnella enää maanantain tullen. Niinpä kävin pennun kanssa eläinlääkärissä - avainasiakkuus ja kultakortti häämöttävät - vahvistamassa kennelyskäepäilyn todeksi ja ottamassa vastaan antibioottireseptin bakteeritulehdusten torjumiseksi. Vaikka itse tauti on virusinfektio, voi se varsinkin pennuille aiheuttaa häijyjä lisätauteja. Rokotushan koirilla on, mutta ei se suojaa kaikkia virusmuunnoksia vastaan sen enempää kuin ihmistenkään influenssarokotus.

Tartunta on kyllä arvoitus. Pariin viikkoon ei ole oltu tekemisissä muiden kuin oman lauman kanssa, ja itämisaika on tuota lyhyempi. Eläinlääkärin mukaan pieni epäonnen soturi on saattanut vetäistä pöpön kärsäänsä vaikka lenkkipolulta - pentujen vastustuskyky kun ei ole aikuisen koiran luokkaa. Muut koirat ovatkin toistaiseksi kunnossa.

Juri ei kyllä helpolla nahkaansa myy. Ei se sentään hoidettaessa pure, mutta huutaa kuin banshee, jos sillä on pienikin epäilys siitä, että toimenpide sattuu. Esimerkiksi lämmön mittaaminen hännän alta saa aikaan porun, josta voisi kuvitella itsensä Vlad Tepesin olevan työntämässä valkohehkuista keihästä pentuparan ahteriin. Korvien puhdistusta Juri luulee kai lobotomiayritykseksi. Puhumattakaan rokotuksesta tai verinäytteen ottamisesta, jotka kuuluvat varmasti naapurikortteliin. Eläinlääkärikin totesi pennulla olevan vaikuttavat äänitehosteet. Diplomaattisesti sanottu.

- - -

Koira-aiheeseen liittyen Pagistaan on päättänyt julkaista lyhyen sanaston valtakunnassa käytetyistä, toisinaan aiheellista oudoksuntaa aiheuttavista käsitteistä. Esimerkiksi "koirien piiput" on tullut mainittua useampaankin otteeseen erinäisissä sosiaalisissa tilanteissa. Jollei tarkennusta ole pyydetty, on asia voinut jäädä selittämättä hämmentyneille keskustelukumppaneille.

Kieli elää, joten tässäkin listassa on vuosikymmeniä sitten vakiintunutta termistöä sulassa sovussa viime vuosien lisäysten kanssa. Jotakin oleellista on voinut jäädä myös pois; täydentäviä huomautuksia otetaan vastaan sanaston tuntevilta.

jytynen = makupala, ks. myös lahjus
kakelo = koiran kuivamuonanappula
keritseminen = saksilla tai leikkurilla trimmaaminen
koirapuuro = kotitekoinen koiranruoka; yleensä riisistä ja jauhelihasta keitettävä puuro
kreosootti = koira, joka oksentaa koko yön kaikille vaikeasti siivottaville pinnoille syötyään jotain sopimatonta (viittaus luonnollisesti Monty Pythonin Herra Kreosoottiin)
kärsä = koiran kirsu, ks. myös törsänuppi
kääkäle = koiran takapäästä materialisoituva, kiinteä kansantuote
lahjus = makupala; etenkin muiden koirien ohitustilanteita voiteleva huomion kiinnittäjä
lyrkittää = rapsuttaa
läpäläpä = onomatopoeettinen, pään ravistusta kuvaava käsite (meillä läpäläpä osataan tehdä myös pyynnöstä)
lääsö = etenkin pentujen jäljiltä löytyvä lammikko lattialla
piippu = puruluu (piippu-nimitys johtuu puruluiden luonteenomaisesta asemoitumisesta koiran suuhun tai suupieleen)
pötkis = kottikärrymäinen venytysliike, jota jotkut koirat harrastavat: takapää heiluvine häntineen ja sojottavine takakäpälineen on sohvalla tai sängyssä, muu osa koirasta lattialla
renttu = kaksijalkainen, ravisteltava kangaslelu, jollainen on tehty kaikille pennuillemme 1970-luvulta alkaen
ruikkimalääsö = lääsö, joka uroskoiran tekemänä yltää seinälle tai johonkin muuhun pystysuoraan objektiin (ja voisi sivumennen sanoen olla myös lappilainen paikannimi)
rötös = ihmisten omaisuuden tuhoaminen tai uudelleen muotoileminen
sirmakka = vinkuva koiranlelu
sukkula = karvaisen kosmonautin käyttämä koiranpeti
törsä = koiran kuono
törsänuppi = koiran kirsu
yrkkä = koiran etupäästä materialisoituva orgaaninen aines, jossa on joskus myös epäorgaanisia kappaleita, ks. myös kreosootti
äpykkä = geneerinen ilmaisu erit. muotopuolille koiranleluille
ökö = äpykän synonyymi

Kamera on ollut edelleen harmillisen vähällä käytöllä, joten laitettakoon loppuun muisto viime kesältä. Kuvassa Rocky.

Vaiheikas vuosikymmen

Vuoden vaihtuessa yllätyin siitä, miten vaiheikas vuosikymmen taakse jäi (vaikka tarkasti ottaenhan se vaihtuu vasta vuoden päästä). Jotakin kertoo jo se, että asuin sen kuluessa kahdeksassa asunnossa kuudella eri paikkakunnalla. Jurttaa on siis alvariinsa purettu ja pystytetty. Siinä sivussa olen jotenkin onnistunut tienaamaan elantoni ja suorittamaan kaksi - melkein kolme - tutkintoa, mikä näin jälkikäteen tuntuu jonkinmoiselta saavutukselta ottaen huomioon kiertolaiselämän.

Lähi-ihmissuhteissa luulen oppineeni vaikeamman kautta ainakin luopumista, joustamista ja liian joustamisen varomista - rajattomuuden kirous! Toivon mukaan osaan nähdä toisen - ja tämä koskee kaikkia lähimmäisiä - edes vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten.

Se retrospektiosta tällä erää. Eletään eteenpäin ja katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Viisivuotias Pagistaan toivottaa kaikille hyviä hetkiä ja iloa uuteen vuoteen!

Eiger Nordwand ja muut mahdottomuudet

Eigerin pohjoisseinä kuvattuna patikkaretkellä heinäkuisena hellepäivänä vuonna 2007.

Siipan kiipeilyretket ja sittemmin oma, vaatimaton alppiharrastelu ovat vuosien myötä herättäneet allekirjoittaneessa alati kasvavan kiinnostuksen vuorikiipeilyn historiaa kohtaan. Kuten lienen aiemminkin todennut, kiipeilyssä - elämisen kannalta tarpeettomassa ja usein riskialttiissakin touhussa - tuntuu tiivistyvän jotain olennaista ihmisen ominais- ja omituislaadusta.

Nojatuolikiipeily on sitä paitsi erityisen mukava ja riskitön urheilumuoto.

"Vuorten valloittamisella" on tietenkin ollut vankat siteensä myös politiikkaan ja kansallisaatteiden nousuun, mikä saa aate- ja mentaliteettihistorioitsijan aina innostumaan. Esimerkiksi Matterhornin ensinousua vuonna 1865 edelsi kansalliseksi kilpajuoksuksi kehkeytynyt kisa italialaisten ja englantilaisten välillä. Jälkimmäiset ehtivät huipulle ensin, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun seitsenhenkisestä retkikunnasta neljä putosi kuolemaansa vuorelta laskeutuessaan (Zermattin museossa on edelleen nähtävissä onnettomuudessa katkennut köysi, joka näyttää kovin ohuelta ja surkealta tarkoitukseensa. Samalla reissulla kannattaa käydä Zermattin kirkon kupeessa sijaitsevalla kiipeilijöiden hautausmaalla, jonka jossakin matkaoppaassa kuvattiin olevan "a sobering experience for all the wanna-be climbers").

Yksi traagisimmista ja oudoimmista luvuista vuorikiipeilyn menneisyydessä lienee Sveitsin Alpeilla sijaitsevan Eiger-vuoren pohjoisseinä, "Eiger Nordwand". Itse vuorelle ensinousu tehtiin jo 1858, mutta pohjoisseinämää pidettiin pitkään täysin mahdottomana kiivetä. Homo Sapiensin erityispiirteisiin näyttää kuitenkin kuuluvan, että mahdottomuudet vetävät tiettyjä yksilöitä puoleensa kuin pähkinät oravia. Jo toinen nousuyritys vuonna 1935 johti kiipeilijöiden kuolemaan, ja sen jälkeen liki 70 yrittäjää on menettänyt henkensä seinämällä, joka on teknisesti vaikea, sääoloiltaan arvaamaton ja altis lumi- ja kivivyöryille.

Nykytekniikalla kiipeäminen on toki toisenlaista kuin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla; ääriesimerkkeinä vaikkapa Ueli Steckin nopeusennätykset kolmella Alppien pohjoisseinämällä mukaan lukien Eiger, jonka hän kiipesi alle kolmessa tunnissa. Riskit eivät silti ole hävinneet mihinkään, ja etenkin soolokiipeily tuolla tasolla on turvallisuutta painottavan siippani sanojen mukaan "lyhytikäisten reikäpäiden hommaa".

Erityisen traagisen hohteen on saanut vuonna 1936 tehty Eigerin pohjoisseinän kiipeämisyritys, jossa neljä saksalaista ja itävaltalaista huippukiipeilijää kuoli yhden loukkaannuttua ja koko joukon jäätyään loukkuun vuorelle (tästä tapauksesta on aivan viime aikoina tehty kaksikin varsin kelpoisaa elokuvaa, fiktiivisempi Nordwand vuonna 2008 ja draamadokumentti The Beckoning Silence vuonna 2007). Surullisen ironisen tapauksesta teki se, että Andreas Hinterstoisser oli ratkaissut yhden mahdottomalta näyttäneistä kohdista tekemällä mestarillisen, sivuttaisen siirtymän sileää kiveä pitkin - tämä kohta reitistä on sittemmin tunnettu nimellä Hinterstoisser Traverse. Ryhmän päätös poistaa paikasta varmistusköysi matkaa jatkaessaan osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi: kun se yhden jäsenen loukkaannuttua ja sään muututtua huonoksi joutui kääntymään reitillään takaisin, siirtymä olikin mahdotonta tehdä toiseen suuntaan.

Sittemmin koko seinämä pyrittiin julistamaan kiipeilykieltoon. Vuonna 1938 Alpine Journalin toimittaja ilmoitti Eigerin pohjoisseinän kiipeämisen olevan "mielenvikaisten pakkomielle" ja "järjettömin hanke koko kiipeilyn historiassa". Kuitenkin jo samana vuonna itävaltalais-saksalainen retkikunta - tai tarkemmin sanottuna kaksi voimansa yhdistänyttä kahden miehen köysistöä - onnistui mahdottomassa, kun se kiipesi pohjoisseinän kolmessa päivässä (tämäkin saavutus otettiin toki poliittiseen hyötykäyttöön "kolmannessa valtakunnassa").

Yksi neljästä kiipeilijästä oli itävaltalainen Heinrich Harrer, joka on paitsi kirjoittanut tunnetun Seitsemän vuotta Tiibetissä-teoksen, myös maanmainion kirjan The White Spider: The Classic Account of the Ascent of the Eiger (Die Weisse Spinne, julkaistu vuonna 1959 ja täydennetty 1964). "Valkoinen hämähäkki" viittaa hämähäkin muotoiseen jääkenttään pohjoisseinän ylimmässä kolmanneksessa (kuva lainattu täältä).

Kirjassa on paitsi taidokas ja yksityiskohtainen kuvaus Eigerin pohjoisseinän kiipeilyhistoriasta mukaan lukien Harrerin omakohtainen kokemus ensinoususta, myös kiintoisaa pohdintaa siitä, miksi moisiin, maallikon silmin täysin järjettömiin hankkeisiin ylipäänsä ryhdytään, mitä niillä mahdollisesti haetaan ja miten media ja "suuri yleisö" niihin suhtautuvat. Mitä viimeksi mainittuun tulee, pilkkaaminen ja kritiikitön sankarinpalvonta ovat Harrerin mukaan ääripäitä, joista ensin mainittu tapaa vaihtua hetkessä jälkimmäiseen, kun jokin mahdottomana pidetty hanke onnistuu. Hän myös kehottaa antamaan puhtaalle, inhimilliselle seikkailunhalulle sille kuuluvan arvon silloinkin, kun sen hedelmiä ei itse ymmärrä:

"Let us grant courage and the love of pure adventure their own justification, even if we cannot produce any material support for them. Mankind has developed an ugly habit of only allowing true courage to the killers. Great credit accrues to the one who bests another; little is given to the man who recognises in his comrade on the rope a part of himself, who for long hours of extreme perils faces no opponent to be shot or struck down, but whose battle is solely against his own weakness and insufficiency. Is the man who, at moments when his own life is in balance, has not only to safeguard it but, at the same time, his friend's - even to the extent of mutual self-sacrifice - to receive less recognition than a boxer in the ring, simply because the nature of what he is doing is not properly understood?"
- Heinrich Harrer: The White Spider: The Classic Account of the Ascent of the Eiger

Sitten jaksat pitkän tiesi kulkea kuin aimo miesi

Ja niin joulu joutui Pagistaanin perinteisen konseptin mukaan: kuusen luota kuusen luokse. Tarkoituksena oli kyllä rauhoittua pariksi päiväksi ihan vain olemaan ja arkihuolet kaikki heittää - olimme tehneet vedenpitävän suunnitelman ajan jakamisesta kahden mökin ja kahden perhekunnan välille - mutta aikataulut muuttuivat ja niin sitä mentiin hupsis tupsis pimpeli pompeli juokse porosein, kunnes eilen illansuussa löysimme itsemme kotoa kolaamasta ja lapioimasta taloa esiin hangen hohteesta vain.

Muuten joulunseutu Liperissä ja Nurmeksessa oli kyllä oikein mukava, eikä huolta, murhetta kenkään muistanut: oli hyvää seuraa, kattilat täynnä puuroo, maja rauhaisa ja kaksi mehevälöylyistä rantasaunaa. Talvipakkasilla on vielä voimaton lämpö auringon: Nurmeksessa mittari laski joulupäivän iltana 30 miinusasteeseen. Koiriakaan ei tarvinnut houkutella ulkoa sisälle, vaan päin vastoin.

Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen, niin ei tarvitsisi koko ajan rekehen, rekehen nousta matkaamaan.

Joulunaikaa

Sanotaan, että pyöräilemistä ei sen kerran opittuaan koskaan unohda. Ratsastukseen pätee sama: hienosäätö toki ruostuu, mutta "perstuntuma" säilyy. Kävin lauantaina viiden vuoden ratsastustauon jälkeen tekemässä puolentoista tunnin maastolenkin islanninhevosella. Kun nousin pienen, kirjavan ja hyvin karvaisen tamman selkään, minut valtasi huima tuttuuden ja kotoisuuden tunne. Nautin joka hetkestä.

Juuri nyt en kylläkään nauti kipeytyneistä lihaksista. Ratsastamattomuudella on hintansa, joka näkyy ankkamaisena askelluksena muutaman päivän ajan.

Pitkän tauon syynä on ollut yksinkertaisesti se, ettei minulla ole varaa säännölliseen hevosteluun Etelä-Suomen tuntihinnoilla. Olen myös tiennyt, että jos käyn ratsastamassa vaikkapa vain yhden kerran, siitä sukeutuu hurja hinku jatkaa taas siitä, mihin harrastus vuosia sitten jäi (meillä oli entisen mieheni kanssa talli kotipihassa, mikä tosin teki hevostelusta vähän turhankin intensiivistä ja sitovaa). On ollut helpompaa olla kokonaan ilman.

Ja niinhän siinä kävi, että olen lauantain jälkeen löytänyt itseni tekemästä erinäisiä laskelmia. Hevosen hankkimista en sentään suunnittele, mutta jos tunneilla olisi sittenkin varaa käydä... Islanninhevoset alkoivat kiinnostaa kovasti; olen aina pitänyt pienistä, herkistä, sopivan säpäköistä mutta kuitenkin selväpäisistä ja varmajalkaisista hevosista. Sitten aktiiviaikojeni issikkatalleja onkin noussut Suomenniemelle hurja määrä.

- - -

Viikonloppuna koettiin vauhdin lisäksi myös vaarallisia tilanteita, kun koiranpojat pistelivät jostain käsittämättömästä syystä suihinsa kokonaisen kumisen koiranpallon. Sellaisen, joita on ympätty osaksi jos jonkinmuotoisia koiranleluja. Vaikka pidämmekin lelutilannetta tiukasti silmällä, kaksikko oli tarvinnut älynväläyksensä toteuttamiseen vain lauantai-illan juoksulenkkiin ja saunomiseen kuluneen ajan. Pallosta ei löytynyt jälkeäkään - lukuun ottamatta siis roippeita, joita materialisoitui koirien molemmista päistä.

Eläinlääkärin ohjeistuksella evästettyinä seurasimme tilannetta, joka onneksi päättyi ilman suolitukoksia tai muita vaarallisia seurauksia. Ainakin tiedetään, mitä Riihimäen Palloveikot eivät tule joulupaketeistaan löytämään.

Kohtsillään suuntaamme tuttuun tapaan joulunviettoon Pohjois-Karjalaan. Pagistaan toivottaakin kaikille mitä rauhallisinta ja leppoisinta joulunaikaa sekä iloa tulevaan vuoteen!

Silmänreiät lakanassa

Teimme siipan kanssa vuotuisen vierailun Absurdistaniin. Toisin sanoen kävimme lelukaupassa katsomassa, löytyisikö sieltä joululahjaa miehen kummipojalle.

Silmä sattui leluröykkiöiden keskellä lasten naamiaisasuihin. Niitä on nykyisin joka lähtöön: valmiita kostyymeja teräsmiehille, batmaneille, prinsessoille, tontuille ja ties mille. Katsoimme huvittuneina tarjontaa ja aloimme avautua lähes yhteen ääneen:
- Silloin kun minä olin pieni...
- ...naamiaisiin puettiin aina vanha lakana...
- ...johon oli leikattu silmänreiät!

Jos hyvin kävi, lakana oli sentään valkoinen. Muistan kyllä olosuhteiden niin vaatiessa todistelleeni itselleni, että haamu voi ihan hyvin olla vihreäkin (ei sentään 70-luvun kukkakuoseilla koristettu).

Myös muuta rekvisiittaa lastenjuhliin löytyy hyllykaupalla. Vaikkapa kummitusaiheisiin kemuihin - joita nykyisin toki Halloweeniksi kutsutaan - ei tarvinne enää askarrella pahvista ja piipunrasseista hämähäkkejä tai suhrata liiduilla paperille luurankoa hämärästi muistuttavia olentoja. Kaiken kuviteltavissa olevan saa valmiina, kunhan vanhemmat kaivavat kuvetta.

Kaipa nykylapset ovat onnellisessa asemassa meihin käpylehmillä leikkineisiin verrattuna. Aivan erityisen onnellisia lienevät ne, jotka käärivät rahat krääsäkaupasta.

Mutta niiden muotopuolien hämähäkkien askarteleminen oli kyllä puolet huvista. Vähintään. Toinen puoli tuli siitä, kun kuvitteli loput kamaluudet sieltä lakanan silmänrei'istä tihratessaan.

Minne kaikki raha menee?

Pagistaanissa on viime aikoina katsottu ja luettu uutisia perin synkin mielin*. Mediakriittisen suotimenkin läpi seurattuna kaikki** tuntuvat myös hyvinvointi-Suomessa voivan yhä huonommin: lapset, nuoret, työikäiset, vanhukset, sairaat, mielenterveysongelmaiset, tuotantoeläimet (globaalia perspektiiviä huonovointisuuteen ei uskalla edes ottaa). Lisäksi taustalla jylläävät ihmistä isommat asiat, kuten ilmastonmuutos sekä siihen liittyvät nykyiset ja tulevat ekokatastrofit.

Joka ikiseen ongelmaan vastauksena tuntuu olevan, ettei ole rahaa.

Meiltä kun ei taloustieteellistä osaamista löydy, niin olemme ottaneet vapauden esittää aika ajoin ääneen tyhmän, mutta varsin perustavanlaatuisen kysymyksen, minne kaikki raha oikein menee? Verot, yritystulot, lainaraha ja niin edelleen? Mikä on se mekanismi, joka saa aikaan tämän yleisen ankeutumisen kierteen, vaikka näennäisrahaa liikkuu maailmalla enemmän kuin koskaan ennen? Selittääkö väestön huoltosuhteen muutos muka kaiken? Töiden siirtyminen halvan työvoiman maihin? Musta aukko, joka imaisee valuutan toiselle puolen galaksia?

Taloustieteilijöillä on varmasti parempaa ja tärkeämpää luettavaa kuin Pagistaanin kuulumiset, mutta jos joku osaa vastata kysymykseen niin, että humanisti ja diplomi-insinöörikin sen ymmärtävät, sana on taas kerran vapaa. Yhteiskuntaopin tunneista on jo aikaa, ja maailma on niiden jälkeen muuttunut suuntaan jos toiseenkin.

*Ilmeisesti lomailu alkaa riittää allekirjoittaneelle, kun on aikaa pyörittää näinkin isoa maailmantuskapyörää.

**Karkea yleistys sallittakoon ja todettakoon, että moni - mukaan lukien allekirjoittanut - voi myös joltisenkin hyvin ja on siitä kiitollinen.

Lomalla

Allekirjoittanut on loppukuun virallisella lomalla. Se tuntuu hieman oudolta näin kotioloissa, vaikka tiedänkin tarvitsevani pienen aivonnollaustauon ennen uusia kuvioita. Mutta mikä loma se on, jolla ei kanneta reppua hikisenä ja haisevana pitkin vuorenrinteitä, hiihdetä yhtäläisen hikisenä ja haisevana pitkin kuruja tai tehdä jotain muuta yhtä rentouttavaa (enkä minä ole edes niin hard core-lomailija kuin siippani, joka voi viettää koko kesälomansa vuoristokivikossa tai jäätiköllä ahtautuneena muiden haisevien partaturakaisten kanssa samaan telttaan)?

Erinomaisen rentouttava ja mieltä elähdyttävä on kuitenkin ajatus, että loman jälkeen voi palata töihin. Ilman sitä tietoa kai purisin jo kynsiäni ja kulkisin ympyrää tulevia murehtien. Olenkin usein miettinyt, oliko tutkijan uravalinta tällä pääkopalla se viisain mahdollinen. Vaikka miten haluaisin uskotella itselleni olevani spontaani ja huoleton - eikä pulska palkkapussi todellakaan ole minulle mikään elämänlaadun mittari - alan tähän ikään mennessä tunnistaa itsestäni tietyn turvallisuushakuisuuden. Pidän rutiineista ja arjesta, pidän siitä, että tiedän (tai ainakin luulen tietäväni pois lukien yllättävät käänteet) mitä seuraavana päivänä ja seuraavalla viikolla on ohjelmassa tai millä elätän itseni kolmen kuukauden tai puolen vuoden päästä. Ei se tarkoita sitä, etten tahtoisi haastaa itseäni ja tehdä uusia asioita, mutta haluaisin kai kehittyä itse valitsemissani puitteissa.

Niinpä. Kukapa ei. Saahan sitä haluta vaikka mitä.

Kuten jollekin sanoin, tällaisina murrosaikoina tunnen kulkevani heikoilla jäillä tietämättä edes, minne olen menossa. Tai oudossa, hämärässä paikassa, ennen kuin silmät tottuvat vähäiseen valoon. Menee jonkin aikaa, että saan asemoitua itseni uuteen tilanteeseen niin psyykkisesti kuin sosiaalisestikin. Tavallaan se on toki hauskaa, hyvällä tavalla jännittävää, mutta myös hermostuttavaa - käyn kierroksilla, nukun huonosti ja heräilen öisin valvomaan, vaikka asiat olisivat jo asettuneet hyvälle mallille.

Nykyajan pätkätutkijan elämässä työperäisiä murroskausia riittää, mutta ehkä niille siedättyy. Mikä sitä paitsi on varmaa kenellekään, missään tilanteessa? En edes halua kuvitella, miten karua on joutua työttömäksi työpaikasta, jota on luullut enemmän tai vähemmän pysyväksi. Pätkätyöläinen ei pääse missään vaiheessa kuvittelemaan turhia, joten pudotustakaan ei tule, ainakaan yhtä korkealta. Tämä kuulostaa ehkä kyyniseltä, eikä tilanne todellakaan ole sellainen, mitä sen ideaalimaailmassa tulisi olla, mutta tällä hetkellä se on yhtä kaikki realismia. Ja ainakin nyt ja tässä, sen realismin puitteissa omat työasiani näyttävät asettuvan paremmin kuin olisin osannut mitenkään kuvitella. Que sera, sera.

Ehkä saan taas aikaiseksi kirjoittaa tännekin jotain yleisesti kiinnostavampaa tai ainakin sellaiseksi olettamaani.

Pessimisti ei pety

Pikkukoira (joka ei nyt niin kauhean pikkuinen enää ole, ainakaan omasta mielestään, kuten kuvasta näkyy) matkusti tiistaina ensimmäistä kertaa junassa Joensuusta Riihimäelle. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen koiran junaan mukaan jo pentuna, ettei sitten aikuisena tarvitse ihmetellä outoa matkustusmuotoa. Jännittävintä taisivat olla kuulutukset, joita piti kuunnella päätä kallistellen.

Valtionrautateiden lemmikkipolitiikassa on onneksi siirrytty taas kokonaisiin vaunuihin epäonnistuneen koppikokeilun jälkeen; kuuden toisilleen ennestään tuntemattoman eläimen sullominen omistajineen samaan, pieneen tilaan takasi kosovolaisen letkeän tunnelman moneksi tunniksi.

Väikkäri on vihdoin jätetty esitarkastukseen, mutta vielä ei ennätä huokaisemaan. Työrintamalta tuli parissa päivässä useampikin hyvä uutinen, jotka edellyttävät vikkelää toimintaa ja asioiden saattamista paperille ennen ensi viikkoa. Ehdin jo aloittaa notkistavan rannejumpan vessaharjakädelle muutaman taukovuoden jälkeen, mutta näillä näkymin humanisti saa tehdä ainakin jonkun tovin sitä, mihin on pitkän ja yhteiskunnalle tyyriin koulutuksensa saanut. Kuten useammallekin taholle olen valoisasti todennut, pessimisti ei pety.

Uusi tekosyy

Nuoremman koiranpojan venähtänyt takajalka on vihdoin parantunut kokonaan. Helpotus! Melko pitkään pentu otti ravatessaan hassuja jenkka-askelia, vaikkei varsinaisesti enää ontunutkaan. Ilmeisesti tavan vuoksi se piti myös tassua ylhäällä seistessään - ei aina, mutta usein.

Muun elämän osalta helpotusta odotellaan vielä, eli sama virsi jatkuu. Muutoksen tuulenviri alkaa kuitenkin tuntua: lähdemme torstaina koko porukalla Pohjois-Karjalaan, jossa ohjelmassa on muun muassa tutkijakoulukaverin kiinnostava väitös, hiukan mökkeilyä, luennointia, Kanadassa asuvan ystävän tapaaminen sekä väikkärikäsikirjoituksen jättäminen korkeimman omakätisesti tiedekuntaan esitarkastusta varten.

Kohta pitääkin keksiä uusi tekosyy sotkemiselle, stressaamiselle, hajamielisyydelle sekä yleiselle diivailulle ja oikuttelulle. Eihän väitöskirjan väsääminen työtä kummempaa ole, mutta on sen ympärillä kaikesta tohtoritehtailusta huolimatta säilynyt jonkinlainen akateemisen mystisyyden aura, jonka suojissa ja varjolla on tuntenut voivansa käyttäytyä aika ajoin hieman omituisesti. Tosin epäilen uskottavuuteni saaneen hieman naarmuja, kun olen tehnyt "viimeisiä viilauksia" ja hyppinyt niiden takia seinille jo ainakin vuoden ajan.

Naurujoogaa

En ole koskaan käynyt naurujoogassa, mutta minulla on aavistus siitä, miten naurun tarkoituksellinen tuottaminen ryhmässä onnistuu.

Iltana muutamana istuin paremman puoliskoni kanssa sohvalla, uutisiako lienemme katselleet. Jostain tuli sitten puhetta elokuvista, eritoten nuija ja tosinuija-tyypisistä idioottikomedioista, joita siippani jostain käsittämättömästä syystä pitää hauskoina (ja minä tunnen itseni snobiksi, kun en yleensä pidä, paitsi joskus hyvin väsyneenä). Ehkä se on jokin pysyvä, teekkariajoilta jäänyt mentaalinen vaurio.

No, mies alkoi nauraa. Kun kysyin, mikä huvitti, hän sanoi jo pelkän pöhköleffojen ajattelemisen olevan ylen riemukasta. Ja hekotti kahta enemmän. Hervoton nauruhan tarttuu, joten pian hirnuimme vatsalihaksia kouristavassa rätkähepulissa elokuvalle, jota kumpikaan ei katsellut, ja jota toinen meistä ei ollut edes nähnyt.

Kai se siis aika hauska elokuva oli.

Meillä kyllä harrastetaan niin kutsuttua tyhjännauramista ja yleistä suunsoittoa muutenkin vapaasti ja estoitta. Jos naurujoogan väitettyihin terveysvaikutuksiin on uskominen, tässä huushollissa ollaan aika hyvissä asemissa.

Laumaeläin

Käväisin kolmen päivän työperäisellä reissulla Viipurissa. Kyseessä oli osaltani viimeinen tutkijakoulun matka. Olo on himpun verran haikea - samojen ihmisten kanssa on neljän vuoden aikana ehditty reissata ainakin Kanadassa, Saksassa, Puolassa, Ukrainassa, pitkin Venäjää ja ympäri Suomea. Nuo reissut ovat olleet etätyöläiselle sosiaalinen henkireikä ja mahdollisuus kokea olevansa osa monitieteellistä, elävää työyhteisöä.

Jos - toivottavasti kun - tutkijanurani saa jonkinlaista jatkoa joskus jossain muodossa, joudun kyllä vakavasti miettimään itseni järjestämistä lähitöihin edes osa-aikaisesti. Tutkiminen on pääsääntöisesti yksinäistä puurtamista, muttei yksinomaan sitä. Myös kahvihuone- ja käytäväkeskusteluilla on oma merkityksensä. Sen olen tiedostanut aina päästessäni viettämään aikaa oman, koostumukseltaan vaihtelevan ja monitieteellisen "tutkijayhteisöni" kanssa. Luulen, että väitöskirjaprosessini olisi joiltakin osiltaan ollut vähemmän tuskainen, jos olisin päässyt oman pääni sisältä useammin pois ja saanut pyöritellä ideoita tuoreeltaan muidenkin kanssa.

Sitä paitsi ihminen on laumaeläin, myös kaltaiseni erakohko yksilö.

- - -

Eläimistä puheen ollen: eräs kaksivuotias, luonteeltaan mitä viehättävin uroskoira kaipaa kipeästi uutta, ehdottoman hyvää ja pysyvää kotia. Kerron tarvittaessa privaatisti lisää ja ohjaan asiassa eteenpäin. Viestiä voi laittaa osoitteeseen kati.parppei at joensuu.fi

Inspiraatiosta ja itsestäänselvyyksistä

Lisäsin vielä pari linkkiä blogilistaan, siksi päivittyminen.

En voi kuin ihailla eräiden tutkijakollegoideni sanankäyttöä ja ajatuksen lentoa. On ilo lukea inspiroituneita ja inspiroivia tekstejä!

Vielä minäkin joskus. Ainakin yritän. Siis kirjoittaa muusta kuin koiranpennuista ja pihapuista, jotka toki sinällään ovat ihan kelpo aiheita. Mutta kai sitä muuhunkin pitäisi pystyä.

Oman sanomisen puutteessa linkitän uutiseen, jonka mukaan Lapin yliopistosta ilmestyy kohtsillään väitöskirja saamelaisuuden poliittisuudesta:

"Sanna Valkosen väitöskirja Poliittinen saamelaisuus on tekijänsä mukaan ensimmäinen suomalainen yhteiskuntatieteellinen tutkimus, joka purkaa totuttuja käsityksiä saamelaisuudesta ja saamelaisista.

Valkonen kurkistaa itsestäänselvyyksinä pidettyjen käsitysten taakse ja tutkii sitä, miten nämä käsitykset ovat rakentuneet. Käsitykset saamelaisuudesta eivät siis ole 'luonnollisia' tai itsestäänselviä, vaan ne on rakennettu puheen ja määritelmien kautta."

Tapasin tutkija Valkosen pari vuotta sitten, kun teimme tutkijakouluvierailun Lapin yliopistoon. Kiinnostuin kovasti hänen aiheestaan jo tuolloin; juttelimme muun muassa saamelaisuuden ja karjalaisuuden määrittelyn eroista ja yhtäläisyyksistä. Molemmathan ovat yhtä lailla rakennettuja identiteettejä.

Itsestäänselvyydet noin ylipäänsä ovat mitä antoisimpia tutkimuskohteita, kuten omakin urakkani osoittaa.

Lajitovereita

Liitin parin vuoden tauon jälkeen listan lajitovereista - lähinnä seuraamistani blogeista - tuohon oikeaan sivupalkkiin. Oli hauska nähdä listaan päätyvän paljon vanhoja tuttuja. Jotkut virtuaali- ja sittemmin myös reaalielämän tuttavuudet ovat jopa viiden vuoden takaa. Niin pitkään tähänkin touhuun on tullut aikaansa kulutettua! Toisaalta huomasin, etten ole juurikaan ehtinyt tonkia uutta luettavaa blogosfäärin uumenista. Uusiin blogeihin olen osautunut lähinnä omien tekstieni kommenttien kautta ja satunnaisesti muiden linkkauksista. Saa vinkata!

Listasin vain ne blogit, jotka ovat päivittyneet noin vuoden sisällä (jos joku huomaa pudonneensa kelkasta, mutta haluaa mukaan, siitäkin saa allekirjoittaneelle hihkaista).

Kenpä tammen tuntijaksi, puun pitkän pitäjäksi

Pitäisi ryhdistäytyä ja tarttua kameraan vähän useammin. Kuurainen aika ennen ensilunta on aina mitä kuvauksellisinta. Puhumattakaan siitä, miten nopeasti koiranpentu kasvaa. Mutta valokuvaaminenkin vaatii aikaa ja paneutumista.

Juri käytettiin torstaina rokotuksessa. Samalla eläinlääkäri katsoi takajalkaa ja määräsi tulehduskipulääkettä vielä viikoksi. Hänkin totesi, ettei mikään ole ainakaan "kunnolla rikki". Venähtäneen jalan lihaskunto oli kuitenkin jo hieman heikompi kuin terveen. Varsinkin pennulla se kuulemma heikkenee nopeasti, jos jalkaa ei käytetä.

Ohjeeksi tulikin tehdä lyhyitä remmilenkkejä säädellen vauhtia sellaiseksi, että pentu joutuu ravaamaan kaikilla neljällä jalallaan. Pihallahan se pyrkii säästelemään ongelmajalkaansa laukkaamalla. Jalan säästelystä tulee helposti tapa; koira muistaa kivun ja välttelee sitä, vaikkei enää olisi syytäkään. Etenkin kasvavalla pennulla se taas voi johtaa uusiin ongelmiin.

En saa aikaiseksi kirjoittaa mitään "oikeaa" asiaa (sitä joutuu näinä aikoina säveltämään ihan tarpeeksi muissa ympyröissä), joten pysytään pihapiirissä. Meillä on pihassamme tuuhea tammi, joka tunnetusti voi pihdata lehtiään yli lumentulon, vaikka muut puut olisivat jo riisuuntuneet talvea varten.

Kiitos monenkirjavan pihapuustomme, lehtiä riittää joka lähtöön. Niinpä päätimme tammesta piittaamatta haravoida pihan, ettei ensilumi ehdi ensin. Urakka tuli eilen valmiiksi.

Aamulla päästäessäni koirat ulos kuulin outoa kahinaa. Tammihan se siellä pudotteli lehtiään. Sen alla oleva maa oli jo kuivien lehtien peitossa, ja tuulenviri levitteli niitä muualle pihaan.

Voisin vannoa, että puu virnisteli. Vahingoniloisesti.

Lisäaikaa

Koiranpennun jalka paranee hitaasti mutta varmasti. Kulkeminen on vielä remputtamista, mutta kyllä koipea jo varovasti käytetään. Vauhdissa se nostetaan ylös tahtia haittaamasta. Avaruuslentäjän vauhti onkin sellaista, että seuraava kuperkeikka vain odottaa tapahtumistaan.

Allekirjoittanut taas sai yllättäen ja pyytämättä kuukauden verran lisäaikaa väitöskirjan viilaamiseen: seuraava tiedekuntaneuvoston kokous saatetaankin pitää vasta joulukuussa. Sitä ennenhän käsikirjoitus ei etene byrokratian rattaissa minnekään, koska esitarkastajat määrätään virallisesti vasta kokouksessa.

Viivästys on tietysti himpun verran kiusallinen, joskaan ei odottamaton juttu. Lokakuun lopun deadline ei kuitenkaan harmita yhtään. Muutama viimeinen viikko olisi joka tapauksessa hurjaa rutistusta (niin se vain menee, vaikka miten aikatauluttaisi). Nyt pahin rytyytys alkaa olla takanapäin ja voin rauhassa viimeistellä tekstiä marraskuulle suunniteltujen töiden lomassa.

Kun nyt saisi pääkoppansakin uskomaan, että kierroksia voi jo varovasti laskea, eikä tietokoneen ja kirjapinojen ääressä tarvitse välttämättä istua kellon ympäri seitsemää päivää viikossa. Ei tätä tahtia olisi kyllä pitkään jaksanutkaan. Oikein intensiivisessä ajatustyössä kun käy niin, että aivot eivät enää lepää yölläkään (ainakaan minun keskivertoaivoni, kehittyneemmät ajatuselimet ovat ehkä käyttäjäystävällisempiä). Myös kroppa alkaa esittää vastalauseitaan, vaikka sitä yrittäisi säännöllisesti lepytellä liikunnalla ja ulkoilmalla.

Talvi tekee tuloaan; pihatammessa vierailevat oravat ovat jo harmaita ja tiaiset käyvät naputtelemassa ikkunanpieliä. En ole hankkinut lintulautaa, koska siippa haluaa ehdottomasti tehdä sellaisen itse, kunhan saa snickarboansa nikkarointikuntoon. Talipallotelineen laitoimme kyllä vaahteraan, kun pakkasyöt jo kerran näyttivät tulleen jäädäkseen.

Lintujen talviruokinta kuuluu asioihin, joita kerrostalossa asuessa kaikkein eniten kaipasin.

Ja Juri Gagarin lensi

Pikku kosmonautti teki eilen huonon laskeutumisen: se juoksi kuistilta maahan johtavat portaat vauhdilla alas isompiensa perässä, mutta kompastui ja tuli maahan miten kuten mukkelis makkelis. Seurauksena oli veret seisauttava kiljunta, joka oli säikäyttää meidät järjiltämme. Pikainen tarkastelu näytti, että vasenta takajalkaa lukuun ottamatta pentu oli kunnossa. Jalalle se ei pannut painoa, joten meidän oli kesken lauantai-iltapäivän etsiydyttävä päivystävälle eläinlääkärille.

Luojan kiitos, pentu näyttäisi selvinneen venähdyksellä; murtumista tai muista vakavammista vammoista ei merkkejä löytynyt. Jollei kipulääkitys muutamassa päivässä auta, koira on vietävä kaiken varalta röntgeniin. Nyt siis pidämme pentua aloillaan ja seurailemme tilannetta.

Tämän ikävän sattumuksen myötä huomasin taas, miten ohuen langan varassa mielenrauhani ja perusturvallisuudentunteeni on. Olen tehnyt ainakin viisitoista vuotta tietoisesti töitä selättääkseni pessimistisen, epäluuloisen asenteeni elämää kohtaan tajuttuani, miten se rampauttaa ja rajoittaa olemista. Nykyisin pystyn jo olemaan ajattelematta kaikkia niitä kamaluuksia, joita elämä voi vielä eteen tuoda, ja nauttimaan hetkessä olevasta hyvästä. Mutta jos läheisilleni - ihmisille tai eläimille - sattuu jotakin odottamatonta ja ikävää, jähmetyn joksikin aikaa kauhusta muistaessani taas, että mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, ja miten heikoilla jäillä täällä kuljemmekaan. Alan vilkuilla olkani yli varmana, että seuraava hirveys on jo nurkan takana asemissa.

Puhumattakaan siitä, miten helposti ryhdyn syyttelemään itseäni. Nytkin olen katsellut murheissani kipeää pentuparkaa ja manaillut kerta toisensa jälkeen sitä, miksi annoin sen juosta ulos isompiensa peesissä, vaikka sen koordinaatiokyky on vielä varsin alkeellinen. Olisin voinut estää vahingon, mutten tajunnut tehdä sitä.

Toisaalta, kuten siipan kanssa saunassa juttelimme, tällaiset mietteet kertovat pinnan alla piilevästä tarpeesta kontrolloida asioita sekä itseen kohdistuvasta pettymyksestä, kun siihen ei pystykään. Samaa hallinnantarvetta ja elämänpelkoahan käytetään hyväksi markkinoitaessa vanhemmille lasten konttauskypäriä ja muuta järjetöntä. Lapsia, sen enempää kuin koiranpentujakaan, ei voi kuitenkaan kääriä pumpuliin.

Vähän samaa asiaa mietin viikolla, kun luin paikallislehdestä uutisen "pienen pojan kimppuun hyökänneestä dobermannista". Uutisessa, joka lehtiversiona oli pidempi ja yksityiskohtaisempi, kävi selvästi ilmi, mistä oli ollut kysymys (sikäli, kun lehtiuutisten tietoihin ylipäänsä on luottamista): kyläilemässä ollut viisivuotias poika oli häirinnyt talon nukkuvaa koiraa vetämällä sitä kaulapannasta ja menemällä makaamaan sen päälle. Muuten rauhallinen koira oli hypännyt pystyyn ja näykännyt itsepuolustukseksi, minkä juttuun haastateltu poliisikin mielestäni fiksusti selvitti tähdentäen, että kyseessä oli puhdas vahinko. Pojan äiti oli kuitenkin tehnyt asiasta rikosilmoituksen, minkä vuoksi koko asia oli uutisiin päätynytkin.

Rikosilmoituksia ja haasteita jätetään nykyään varsin hanakasti asiasta kuin asiasta. Osaltaan kyseessä lienee amerikkalainen malli. Mutta onko ainakin lasten vanhempien osalta taustalla myös ajatus, että he tekevät kaikkensa suojellakseen lastaan kaikelta pahalta, ja jos jotain ikävää siitä huolimatta sattuu, se on epäoikeudenmukaista ja aina jonkun syy.

Mietin myös sitä, miten suuren palveluksen lapsille tekisi opettamalle heille, että kielto on kielto. Minusta se olisi parempi turva maailman uhkia vastaan kuin epätoivoinen yritys eliminoida lasten ympäristöstä kaikki potentiaalisesti vaarallinen. Jos esimerkiksi sanotaan, että nukkuvaa koiraa ei saa häiritä, kieltoa on uskottava. Muuten voi käydä pahasti, eikä se ole koiran syy. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Kuumaan hellaan ei kosketa. Autotielle ei juosta. Toisia ei heitellä kivillä. Nämä ovat asioita, joissa ei kerta kaikkiaan ole neuvottelunvaraa.

Ja niitä asioita maailma on täynnä.

Koska minulla ei ole lapsia, en kuitenkaan tiedä, miten käytännössä nykyaikana kieltojen ehdottomuus saadaan taottua lasten päihin. Minä ja siippani kuulumme siihen sukupolveen, joka sai luunapin tai pikkutukistuksen, jos toistuvakaan kielto ei mennyt perille. Viimeistään sillä oppi, että omilla valinnoilla - esimerkiksi tottelematta jättämisellä - on seuraus. Pikkulapsihan ei järkiperusteluja vielä ymmärrä tai jos ymmärtääkin, eivät ne välttämättä riitä syyksi olla jatkamatta kiellettyä, syystä tai toisesta houkuttelevaksi koettua toimintaa.

Nykyään kuitenkin kaikki fyysinen kajoaminen katsotaan pahoinpitelyksi, minkä toisaalta toki ymmärrän. Mutta entä jos sillä estetään suurempi vahinko, kuten koiran puraisu tai jopa lapsen hengenmeno? Onko ihan oikeasti maalaisjärkevää rinnastaa pienikin pedagoginen tukistus lapsen pieksämiseen? Mitä muita keinoja on noiden ehdottomien, lapsen oman turvallisuuden kannalta välttämättömien kieltojen perille saattamiseen, jos pelkkä "ei" kaikuu kuuroille korville? Kiristys? Lahjonta?

Jotenkin oudolta tuntuisi sekin, että rajojaan kokeilevalle lapselle luvattaisiin karkkia, jos hän suostuu jättämään koiran rauhaan. Viisaammat ja kokeneemmat, sana on vapaa; allekirjoittanut lähtee nyt viemään pientä, nelijalkaista toipilasta ulos.

Sano muikku

Tehokasta työaikaa on jäljellä vajaa kaksi viikkoa ennen työn esitarkastukseen jättämistä. Siippa on laittanut taloa ja pihaa syyskuntoon ja katsonut vähän allekirjoittaneen perään, etten tyrkkää salaatinkerää pakastimeen tai kaada kompostiastiaa pesukoneeseen. Koirat hoidan ja koetan vähän haroa kotitöitä minäkin, mutta tulos ei taida olla kovin kummoinen.

Syödä kuitenkin pitää, mistä kivikautinen kroppani näin talven kynnyksellä muistuttaa turhankin ahkerasti. Niinpä lauantaina paistoimme muikkuja. Muikun kutuaika on alkanut, joten tuota ekologisestikin suositeltavaa herkkukalaa saa kaupoista alle viiden euron kilohintaan (jopa perattuna). Muikuista tulee aina lapsuus mieleen: tuttu kalastaja - jota kutsuin kalantuomasedäksi - kävi kesäisin tuomassa meille muikkuja, joita isä sitten savusti mökin pihassa.

Siippa taas muistaa omasta lapsuudestaan, miten sukulaismiehet kokoontuivat Pielisen rannalle muikun kudulle. Tunnelma verkkokodalle viritettyine nuotioineen jäi pikkupojan mieleen.

Tällä kertaa paistoimme kaloja kerralla kilon verran, joista vajaa puolet tuli pisteltyä saman tien perunamuusin kera. Loput laitoimme Maku-lehden vinkin mukaan etikkamarinadiin. Herkkua leivän päällä ja sellaisenaankin.

Etikkamarinadi paistetuille muikuille (miksei myös silakkapihveille)

1 dl vettä
1 dl etikkaa
1 dl sokeria
1/2-1 rkl suolaa
(mausteita, kuten pippureita ja laakerinlehtiä)

Kiehauta vesi, etikka ja sokeri. Lisää suola, jäähdytä ja kaada kaloille. Anna muhia vuorokausi tai parikin.

Näin se käy

Eno näyttää siskonpojalle mallia puruluun oikeaoppisessa jäytämisessä.

Ystävällismielisen kanssakäymisen hengessä

On suorastaan hurjaa, millaisella intensiteetillä ystävä- ja tuttavapiirini on lyhyen ajan kuluessa alkanut lisääntyä. Siis tuttavien määrä ei lisäänny, vaan he lisääntyvät. Joka toisessa blogissa raportoidaan joko sikiön tai vauvan liikkeitä, ja päälle vielä ne, jotka eivät virtuaalisesti itseään ilmaise.

Kai ne ovat nämä ikävuodet.

Vuosia tai ei, Pagistaanista ei ole vastaavia uutisia kerrottavana. Meillä lisääntyvät vain koirat, tai ne eivät lisäänny, vaan niiden määrä. Ei sillä, että millään tasolla rinnastaisin lapsia ja koiria: kuten taannoin suu vaahdossa julistin, meillä ei ole koskaan oltu eikä tulla olemaan koirien sen enempää kuin vuohien, rottien, käärmeiden, kalojen, torakoiden tai hevostenkaan äippiä ja isukkeja. Kysymys on paitsi opitusta tottumuksesta - meillä kotona ei äiditelty koiria - myös periaatteesta: minusta eläimillä on oikeus olla arvokkaasti eläimiä, ei ihmisten karvaisia lapsenkorvikkeita.

Lajien välisen ystävällismielisen kanssakäymisen hengessä laumaamme liittyi siis sunnuntaina Tanzara Juri Gagarin (kuvassa). Se on koiranpentujen tapaan vastustamattoman suloinen, energinen ja joltisenkin älytön pieni koiranaihio. Tosin älytön on väärä sana, koska kyllä sillä älyä on kymmenviikkoisen tarpeiksi (mihinhän sitä itse pystyi tuon ikäisenä). Kokemus elämästä on se, joka vielä puuttuu.

Karvaisen kansan vanhemmat edustajat ovat ottaneet nuorimmaisen vastaan kohtalaisen asiallisesti ja ystävällisesti, mutta silminnähden hämmentynein tuntein. Sandy on näyttänyt hieman hapanta naamaa; se näyttää manailevan mielessään, että juuri kun yksi riivajainen saatiin kasvatettua tolkun koiraksi, kiusaksi tuodaan toinen. Eikö tässä päästä eläkkeelle ollenkaan?

Rocky leikkii kyllä pennun kanssa, mutta osan ajasta se juoksee sitä karkuun osaamatta pistää lainkaan hanttiin. Karman laki säästä ei perheen koiraakaan.

Ganglio

Joskus on huvittavaa, miten jokin itselle täysin uusi ilmiö osoittautuu sangen yleiseksi ihan omassa tuttavapiirissäkin.

Kesällä vasempaan kädenselkääni kasvoi hassu pahka. Se oli kiinni jänteessä ja liikkui, kun sormia liikutteli. Koska se ei ollut kipeä eikä haitannut menoa muutenkaan, lykkäsin lääkärivisiittiä muiden kiireiden takia aina lokakuun alkuun saakka. Sitten tuli muutakin asiaa työterveysasemalle. Näytin samalla pattia, josta vastoin odotuksiani ei ollut pullahtanut pieniä hämähäkkejä tai muuta elävää (ulkonäön puolesta se olisi ollut aivan mahdollista).

- Jaahas, näyttää gangliolta, totesi lääkäri ja alkoi rapistella neulaa suojapussista.
- Pidäpäs kättä paikallaan, noin, äläkä liikuta sitä, vaikka vähän sattuukin.

Punkteeraus osoitti patin tosiaan ganglioksi, eli hyytelörakkulaksi. Samalla se katosi jälkeä jättämättä. Tosin se voi kuulemma tulla takaisin. Silloin punkteerataan uudestaan ja jos sekään ei auta, leikataan.

Avautuessani aiheesta eräässä sosiaalisessa mediassa yksi jos toinenkin ystävistäni ja tuttavistani ilmoitti ganglioiden olevan tuttuja joko omakohtaisen tai lähipiirin kokemuksen kautta. Peräti kahdelta kaverilta oli sellainen leikattukin.

Enkä minä ollut kuullut moisista koskaan mitään. Maailmani on taas vähän rikkaampi ja ihmeellisempi, kiitos hyytelörakkuloiden.

Niin elävinä kuin elävä voi olla

Olen usein miettinyt, onko muillakin ihmisillä selässään näkymätön reppu, johon eletty elämä pakkaantuu ja joka tuntuu painavan vuosi vuodelta enemmän. Repussa on kaikki mennyt lapsuudesta tähän päivään: hienot, kipeät ja arkisen tavalliset hetket; paikat, ihmiset ja muut olennot niin elävinä kuin elävä voi olla.

Taakka tuntuu sekä siunaukselta että kiroukselta: se painaa aika ajoin selkää kumaraan ja mieltä haikean melankoliseksi - kaikki muistettu on painostaan huolimatta iäksi mennyttä, pelkkiä heijastuksia, eikä mitään saa takaisin (panta rhei) - mutta yhtään muistoa ei repusta halua ottaa pois ja jättää tien sivuun.

Vai kulkeeko suuri osa ihmisistä läpi elämän keveällä kantamuksella ja reippaalla askeleella, katsellen enemmän eteen- kuin taaksepäin, muistot säilöttyinä siististi mielen lipastonlaatikoihin ja valokuva-albumeihin, joista niitä voi selailla halutessaan, tarvitsematta olla koko ajan niin mahdottoman tietoinen kaikesta ennen eletystä?

Miten paljon voimavaroja vapautuisi muuhun, jos ei asiakseen raahaisi menneisyyttä mukanaan kuin kotilo kuortaan? Olisiko esimerkiksi muistini parempi, jos se suuntautuisi eletyn sijaan luetun ja opitun tehokkaaseen tallentamiseen? Miten nuo päänsisäiset asetukset saisi muutettua?

En ole oikein osannut saattaa tunnetta sanoiksi, mutta viime yönä lukiessani huomasin kirjailija Lintusen onnistuneen siinä puolestani:

"Onko niin että aika pesiytyy joidenkin ihmisten sisälle? Piiloutuu kuin lumiriekko tiukaksi kiepiksi sydänalaan ja muistuttaa painollaan jatkuvasti, että eletty elämä on yhä tässä hetkessä. Sellainen ihminen ei unohda eikä jätä mitään taakseen, koska hän tuntee joka ikisen muistonsa ruumistaan myöten."
- Maritta Lintunen: Heijastus (WSOY 2009)

Myös Tuula-Liina Variksen kolumni äidin Kotiliesi-lehdessä sivusi samaa (minä olen kai varhaisvanha, kun muistan murehtineeni kaiken katoavaisuutta jo reilusti alle kymmenvuotiaana):

"Kaikesta on kuitenkin luovuttava, se taju tulee ihmiseen vanhetessa vähitellen kuin imeytymällä. Muistot käyvät yhä arvokkaammiksi ja rakkaammiksi, kaikki muutokset herättävät selittämätöntä haikeutta, kaiken ikävää."

En siis oleta, että tuntemukseni olisivat jotenkin erityisen ainutlaatuisia tai originelleja. Luulen, että ne ovat varsin yleisinhimillisiä. Kunhan pähkäilen. Pähkäilyyn ja joutaviin introspektioihin käytetyn ajankin voisi tietysti käyttää tehokkaammin, kun niillä harvoin pääsee puusta pitkään. Paitsi jos on kirjailija ja oikeasti saa ilmaistua itsensä ja ihmettelynsä niin, että satunnainen lukija saa aiheesta oivalluksen jos toisenkin.

Tai ainakin tunteen siitä, että tuotahan minä juuri olen ajanut takaa. Että joku ymmärtää.

Asiat, joihin voi vaikuttaa

Lukekaapa Taviokuurnan teksti, jossa hän referoi (allekirjoittaneenkin kovasti arvostaman) evoluutiobiologi Jared Diamondin näkemyksiä ihmiskunnan nykytilasta ja tulevaisuudesta. Surullinen tosiasia on, että ongelmat eivät ole jossain muualla, kaukana meidän leppoisasti soljuvasta arjestamme.

Kirjoituksen kuvaamista syy- ja seuraussuhteista nousivat mieleen ne lapselliset yleisönosastokommentit, joissa suomalaiset ilakoivat ilmastonmuutoksesta: "antaa tulla vaan, sitten meilläkin on lämmintä". En minäkään halua leikkiä tuomiopäivän profeettaa, mutten malta olla toteamatta, että esimerkiksi huolta ja hätää aiheuttanut H1N1-influenssa voi olla - ja todennäköisesti onkin - vasta alkua, jos ongelmavyyhti jatkaa sotkeutumistaan ja kiristymistään.

Mitä sitten voi tehdä? Olla ajattelematta koko asiaa, vai uuvuttaa itsensä henkilökohtaisella ristiretkellä maailman pahuutta vastaan? Kävin taannoin haastattelemassa tästä kiperästä aiheesta erästä eko- ja ympäristöpsykologia, joka vetosi vanhaan viisauteen: pitäisi oppia tunnistamaan ne asiat, joihin voi vaikuttaa niistä, joille ei itse voi mitään. Kun ihminen kokee pystyvänsä vaikuttamaan edes johonkin ja tekemään oman, pienen osansa tilanteen parantamiseksi, mielenrauha tulevaisuusuhkien keskellä löytyy helpommin.

Jututettavani toi myös esille työuupumuksen, ahdistuksen ja ympäristökysymysten yhteyden: niin kauan kuin yhteiskunta ylläpitää ja vahvistaa tehokkuuden ja tuottavuuden arvomaailmaa, ihmiset päätyvät väsyttämään itsensä rahan ja tavaran kilpavarustelulla huomaamatta itsekään, mihin elämä valuu. Sama kulutuskeskeisyys sahaa oksaa tulevaisuuden elämisen edellytysten alta.

Psykologi totesi asiassa piilevän paradoksin: hidastamalla tahtia itsensä, läheistensä ja ympäristönsä hyväksi ihmiset luulevat joutuvansa luopumaan jostakin, vaikka asia olisi aivan päinvastoin.

Siitä, onko todellista vaurautta aika vai raha, on kirjoittanut muun muassa Osmo Soininvaara, viime aikoina ymmärtääkseni myös moni muu. Ehkä jonkinlainen kulttuurinmuutos on näköpiirissä?

Sisarukset

Pennut kasvavat, kuten asiaan kuuluu. Kasvattajan lähettämässä kuvassa ruskea Juri ja sen sininen sisko Selma (toisen narttumme kaima siis) ovat unten mailla.

Tänään tapaankin pienen koiranpojan naamakkain. Suunta on Jyväskylän kautta kohti Pohjois-Karjalaa, jossa on tiedossa kaverin häät, syksytöitä mökillä ja muita töitä Joensuussa. Aikataulu on tuttuun tapaan tiiviinpuoleinen, kun jo maanantaina pitää palata takaisin kotisorvin ääreen.

Flunssan lisäksi ilmassa on kasvavaa taisteluväsymystä, mutta vielä on jaksettava rutistaa. Samalla on suunnattava katsetta kohti tulevaa; nelivuotinen tutkijakoulutettavan pestini loppuu vuoden vaihteessa ja kylmä maailma odottaa.

Syksyä

On Pagistaanissa tehty muutakin kuin pohdittu kaiken katoavaisuutta. Historia on kyllä alana sellainen, ettei aihetta voi oikein paeta, vaikka haluaisikin. Kuolleiden kanssahan tässä seurustellaan.

Pikainen katsaus elävien kuulumisiin kertoo muun muassa seuraavaa:

Väitöskirjaa viimeistelen vimmaisesti ohjaajan kommenttien luotsaamana. Esimerkiksi sienimetsään en ole ehtinyt kertaakaan, mikä kuvaa tilannetta paremmin kuin mikään muu. Toisaalta uudella paikkakunnalla on aina oma urakkansa löytää hyvät apajat, eikä siihen urakkaan ole nyt ollut tilaisuutta.

Puolukatkin jäivät poimimatta ainakin Ylä-Karjalan tutuilta paikoilta, jotka kaupalliset poimijat kuulemma tyhjensivät aivan mökin pihapiiriä myöten. Sama koski koko suurta niemeä. Siinä, missä amatööripoimijan jäljiltä voi vielä kerätä toisen ja kolmannenkin saaliin, nämä olivat anopin mukaan tehneet äärimmäisen tarkkaa työtä. Kauempaa korvesta ja saarista olisi ehkä löytynyt marjaa, jos siis itään olisimme ylipäänsä ehtineet puolukka-aikaan.

En ole vielä oikein päättänyt, mitä ajatella asiasta - siis kaupallisen marjanpoiminnan lisääntymisestä ja sen käytännön järjestelyistä. Siispä en sano siitä mitään. Muuta kuin sen, että metsiinhän mahtuu väkeä ja marjaa riittää, mutta orjatyötä ei saa kenelläkään teettää, ja pihapiirit olisi syytä ohjeistaa jättämään rauhaan silloinkin, kun asukkaat eivät ole paikalla. Kunnon pelisäännöt tarvitaan, muuten on aivan turha toivoa sopuisaa yhteiseloa kaupallisten poimijoiden ja paikallisten välille.

Jos lie koskaan. Inhimillinen perikateus on sitkeää lajia ja kaikesta "omaksi" katsotusta pidetään lujasti kiinni, oli laillisia perusteita tai ei.

Sisko ja lankomies kävivät viikonloppuna kylässä, mikä toi mukavan ja tervetulleen tauon kirjapinon keskellä istumiseen ja näytön tuijottamiseen. Ilta kului sushin ja sympaattisen irkkubaarin merkeissä. Allekirjoittaneelle tosin iski puskan takaa ärhäkkä blitzkrieg-flunssa, joka ei jättänyt neuvottelun varaa. Sen kourissa pärskitään ja kärvistellään edelleen toivoen, ettei virus salamatkustanut Tampereelle.

Lopuksi pikku-uutiset:

Pihavaahtera alkaa saada väriä ja oravat juoksevat edes takaisin hakemassa tammesta terhoja.

Omenoita on saatu naapureilta ja marja-aronioita varastettu kaupungin pensaista. Sosetta ja hilloa on keitetty ja raastetta pakastettu. Myös piirakkaa on tehty muun muassa Kuusenkerkän ohjeella.

Kaksi kolmesta perhoskämmekästä kukkii, samoin kiinanruusu.

Koiranpoika venäytti käpälänsä hössöttäessään lauantaina ja ontui sitä jonkun tunnin surkeana, mutta unohti vaivansa saman tien vieraiden saavuttua.

Allekirjoittaneelta nyysittiin kengät kuntosalin kenkähyllystä, mikä aiheuttaa edelleen suhteetonta ja voimatonta kiukkua - jos se oli vahinko, miksei tyyriitä ja juuri minun jalkoihini täydellisiä töppösiä ole vetoomuksistani huolimatta tuotu takaisin? Uskoni ihmiskuntaan on kokenut tainnuttavan kolauksen.

Siinäpä tärkeimmät tällä erää. Nauttikaa harvinaisen kauniista ja lempeästä syksystä niin kauan kuin sitä riittää!

Sisäinen ruumis

Ties kuinka monetta kertaa: danse macabre-maalaus Inkoon kirkosta. Se on vain niin hieno.

Taannoin valtakunnallisen päivälehden päätoimittaja pohti vanhustenhoidon tilaa ja totesi, että meidän nykyajan vauhtisokeiden ihmisten pitäisi löytää "sisäinen ruumiimme", eli tiedostaa oma vanhenemisemme ja kuolevaisuutemme.

Pidin kommentista. Yhteiskunnastamme kun elämän rajallisuus on siivottu tehokkaasti pois. Onhan jo sana ruumis useimmissa yhteyksissä - siis eläviä ihmisiä tarkoitettaessa - korvattu kliinisellä kuntosalisanalla keho. Rypistyminen on rumaa ja vanheneminen vastenmielistä.

Mitä tästä seuraa? Mutkia suoriksi vetäen vaikkapa hääpareja, jotka vaativat kaunista pappia. Olemisesta katoaa sen tummasävyinen syvyys. Kauniiden, rohkeiden ja tehokkaiden maailmaan eivät kuulu ihmisen heikkous, rumuus ja kuolevaisuus.

Niin ainakin halutaan uskoa.

Minäkin pelkään kuolemaa. Ennen muuta pelkään läheisteni lähtöä - en halua ajatella maailmaa, jossa heitä ei enää ole. Vähän myös omaani. Ajatus kaiken katoavaisuudesta ahdistaa aamuöisin, kun on hiljaista ja pimeää. Mutta tanssiinkutsu tulee kaikille vuorollaan. Sen tiedon kanssa on kai vain elettävä, kunnes kuolee; koetettava tulla sopivasti sinuiksi sisäisen ruumiinsa kanssa.

Näköjään asiaa on pohdittu Pagistaanissa aiemminkin. Ja pohditaan vastakin, hiljaa mielessä jollei tekstinä.

Juri

"On oma nautintonsa hulluudessa; sen tietää hullut."
- Dryden, The Spanish Friar

Kolme menee siinä missä kaksikin. Ja kun vanhimmasta aika jättää, ei kukaan jää yksin. Sitä paitsi avaruuslentäjä tarvitsee apupilotin.

Mummonmökki, neljä huonetta

Taannoin paikallislehdessä oli ilmoitus, jossa haluttiin vuokrata mummonmökki. Tarkempina toiveina esitettiin neljä huonetta, keittiö, sauna ja iso piha.

Tätä sitten joutessamme pohdimme eräässä sosiaalisessa mediassa. Mielikuvat mummonmökistä olivat jokseenkin yksituumaisia ja ainakin kaksi huonetta pienempiä kuin ilmoituksen toivekoti. Paras kommentti tuli eräältä keskusteluun osallistuneelta kulttuuriantropologilta. Hän totesi ilmoituksen olevan oiva esimerkki haaveiden ja todellisuuden yhteentörmäyksestä: hänen visiossaan perhe haaveili punamullatusta mökki-idyllistä pioneineen ja ukonhattuineen, mutta lasten jääkiekkokamoja ja pleikkareita sekä iskän kotiteatteria ja äiskän kodinhoitohuonetta olisi turha koettaa mahduttaa kamariin ja hellahuoneeseen.

Ja sen jättitrampoliininkin pitäisi pihalle sopia.

Viime aikoina on tullut useammassakin seurassa pohdiskeltua asumiskulttuurin muutosta. Maallikkohavainnot kun kertovat, että uusissa omakotitaloissa tapaa olla pinta-alaltaan melko pieni - joskin ehkä korkea - olohuone. Muista asuinhuoneista neliöitä löytyykin reilusti. Muutenkin on suosittu suuria taloja, tosin viime aikoina pienempien asumusten kysyntä on ollut kasvamaan päin.

Meidän neljän huoneen ja keittiön torppamme on rakennettu vuonna 1962. Asuinneliöitä on 90, joiden lisäksi alakerrasta löytyy toinen mokoma sauna- ja varastotilaa. Tämänikäisissä ja hieman nuoremmissa taloissa olohuone näyttää usein olevan hulppean suuri, mutta makuuhuoneet nykymittapuun mukaan pieniä (elintaso oli 60-luvulla jo noussut rintamamiestalojen ajoista; kussakin talossa asui yksi perhe ja lapsilla saattoi jo olla ainakin yksi oma huone).

Liekö niin, että muutoksessa heijastuu elämäntapojen muuttuminen yhteisökeskeisestä yksilöllisempään? Ennenhän koko perhe kokoontui katsomaan televisiosta samoja ohjelmia ja viettämään muutenkin aikaa yhteisissä tiloissa. Niin ikään tuttavien luona kyläiltiin enemmän. Nykyisin taas lapsilla näyttää yhä useammin olevan omissa huoneissaan telkkarit, tietokoneet, pelit ja vehkeet. Vapaa-aikaa vietetään ennemmin yksilöinä kuin perheenä, kukin omassa solussaan touhuten ja medioita kuluttaen. Kyläillä ei ehditä tai jakseta, ainakaan spontaanisti arki-iltaisin. Mihin suurta olohuonetta siis tarvittaisiin?

Varmasti taustalla on muitakin arkkitehtonisia trendejä, mutta onhan tuo aika järkeenkäypää - olisi perin outoa, jos ajan henki ei näkyisi kulloisissakin asumuksissa. Saa nähdä, millaisia taloja kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä halutaan. Miten ilmastonmuutos ja energiansäästöpaineet näkyvät, ja muuttuuko ihmisten sosiaalinen kulttuuri johonkin suuntaan? Ihannoimatta sen kummemmin menneitä aikoja voinee kysyä, tuleeko yltiöyksilöllisyys joskus tiensä päähän. Entä suorittamisen ja tehokkuuden yliarvostaminen; onko ihmisillä vielä jonain päivänä enemmän aikaa ja intoa hakeutua toistensa seuraan muutenkin kuin virtuaalisesti?

Vaikka mitä

Aamukahvipöydässä mies alkoi yht'äkkiä nauraa hekottaa. Kysyessäni, mikä voi olla niin hauskaa puoli seitsemältä sumuisenharmaana aamuna, hän sanoi lukevansa lehdestä uutista, jossa kerrottiin saastuneen maan piilottelusta ympäri pääkaupunkiseutua.
- Niiiin?
- No kun tässä komisario sanoo, että tontilta "on kuljetettu öljynsekaista maata, rakennusjätettä ja vaikka mitä". Vaikka mitä? Egyptiläisiä muumioita? Natsien kulta-aarteita? Pitäisi kertoa tarkemmin, eikä jättää ihmisiä epätietoisuuteen!

On se aika outo välillä.

Mutta vakavasti puhuen, jos Pagistaanin lainsäädäntö olisi voimassa laajemminkin, ympäristö- ja eläinsuojelurikoksista ei päänsilittelyillä pääsisi. Hemmetti! Ei ole pitkä aika siitä, kun selvisi, että eräs jätefirma oli töräytellyt muina töinään jäteöljyä vesistöihin ja tehnyt sitä melkoisen tovin jäämättä kiinni. Nyt toinen hyvä on jemmannut läpeensä saastunutta maa-ainesta pitkin pääkaupunkiseutua. Ei ole härskiydellä mitään rajaa.

Minusta tuo maa voitaisiin vaikkapa kärrätä asianosaisten omille takapihoille. Passaa siinä sitten kesäiltana grillailla. Jäteöljysankareiden aamukahvi taas määrättäisiin tarjoiltavaksi tuhdin öljyplörön kera seuraavien kymmenen vuoden ajan.