Tuplaturhakkeet

Vuoden turhakkeeksi on valittu tuplapuhelinluettelot, joita Pagistaanissakin on aika ajoin manailtu. Muita kärkisijoja pitivät suodatinpusseihin valmiiksi pakattu kahvi sekä täysin käsittämättömältä kuulostava pottaharjoitteluvaippa, joka märkänä pysyessään saa potalla istumisen tuntumaan houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Voi elämän kevät.

Tyhjä pesä

Syksyn mittaan hitaasti, mutta varmasti aikuistuneet jänisveljekset ovat lähteneet kotikolostaan maailmalle. Ensimmäisen ristiturpaerän kohdemaita ovat tiettävästi Nepal, Mongolia ja Palestiina.

Hyvää matkaa! Toivottavasti jänöistä on vastaanottajilleen ainakin yhtä paljon iloa kuin tekijälleen, joka alkoi varovaisesti uskoa kykenevänsä saamaan puikoilla ja langalla aikaan muutakin kuin villaisia kriisipesäkkeitä ja hiljaisuudessa haudattuja suurhankkeita, joiden mitoitus ei ole ollut missään suhteessa neulojan kärsivällisyyteen tai kokeneisuuteen.

Tyhjän pesän haikeutta lievittämään löytyi eilisen illanvieton myötä uusi viiraus. Kaikki kunnia perinteiselle huovutukselle; tuskin mikään on yhtä terapeuttista puuhaa. Mutta sisäsiisti neulahuovutus päihittää vesihuovutuksen ainakin kerrostaloasunnoissa, joiden pesu- tai keittotiloja ei ole suunniteltu mahdollisia lampaanvillavuoria ja suopavesitulvia silmällä pitäen.

Kokeilematta ei uskoisi, miten syvää tyydytystä tuottaa villatupon tökkiminen neulalla. Ihminen nauttii loppujen lopuksi aika pienistä asioista.

Erimielisyyttä

Angel & devil vying for the soul of a man. After a miniature in an English manuscript, 14th century. Medieval Macabre.

Psyykelläni ja fysiikallani on erimielisyyttä eräästä kiistattoman tärkeästä asiasta. Olen muistavinani, että näihin aikoihin vuodesta asiasta on väännetty peistä ennenkin. Joskus on jouduttu turvautumaan jopa kemialliseen sodankäyntiin, mitä kuitenkin yritän välttää viimeiseen asti.

Minä olen sitä mieltä, että yöt ovat nukkumista varten. Päivällä pysytään visusti hereillä ja tehdään virkeänä töitä. Käydään välillä oikeaoppisesti ulkoilemassa, syödään hyvin ja säännöllisesti, yritetään välttää liiallista kofeiininsaantia ja huolestuttavien tai mieltä muuten kiihdyttävien asioiden ajattelemista varsinkin illansuussa.

Ei pitäisi olla mitään valittamista.

Mutta itsepäinen kroppani väittää, että päivä olisi sopivampaa aikaa nukkumiseen. Yön voi mainiosti käyttää kattoon tuijotteluun, torkahteluun, heräilyyn ja tyynyn pelmuttamiseen mukavamman asennon löytämiseksi. Puhumattakaan sen pohtimisesta, miten seuraava(kin) päivä tulee menemään niin kutsutusti hyväntekeväisyyteen ja puolitehoiseen sanojen pyörittelyyn, jonka luonnollisena seurauksena tulee olemaan yleinen levottomuus ja tyytymättömyys omiin aikaansaannoksiin, mikä puolestaan johtaa ympyrän sulkeutumiseen ja kattoon tuijotteluun myös seuraavana yönä.

Kyse ei ole asenneongelmasta, ei minkään valtakunnan syysvastaisuudesta eikä myöskään kaamosmasennuksesta (jonka yleistymisen uskon johtuvan ennen muuta siitä, että hektinen nyky-yhteiskunta ei enää anna ihmiseläinten elää muun pohjoisen luonnon rytmissä). Minulla ei ole kerrassaan mitään henkilökohtaista marraskuuta tai pimeyttä vastaan. Sitä paitsi pidän työstäni. Ihmissuhteet ovat varsin mukavalla tolalla. Viihdyn elämässäni kaikkinensa hyvin.

Mutta vielä paremmin viihtyisin, jos saisin pidettyä silmäni auki päivällä ja kiinni yöllä.

Rauhankyyhkyt

Ritan havainnot kotikulmiensa lintuporukoista toivat mieleen muiston Moskovasta lähes yhdeksän vuoden takaa. Voi olla, että olen asiaa kummastellut täällä aiemminkin - jos, niin pahoittelen toistoa.

Opiskelija-asuntolamme vieressä oli toinen korkea kerrostalo. Sen katolla toistui joka päivä merkillinen näytelmä. Joku päästi ilmaan muutaman kymmenen valkoisen kyyhkyn parven, joka alkoi kiertää rakennusta. Välillä linnuille heilutettiin katolta kepin nenään kiinnitettyä kangaspalasta, jolloin ne joko vaihtoivat suuntaa tai palasivat heiluttajan luokse.

Joku siis piti kyyhkyslakkaa moskovalaisen tornitalon katolla. Ehkä hän ajatteli lyövänsä rahoiksi, jos Venäjä postilaitos mukaan lukien joskus suistuisi anarkiaan.

Mielenkiintoista oli lintujen ohjaileminen lippua heiluttamalla. Suomen Viestikyyhky-yhdistyksenkään sivuilta ei löydy lisävalaistusta asiaan. Siellä tosin kerrotaan, että viestikyyhkyjä käytetään yhä puolustusvoimien tiedustelutehtäviin eri maissa. Kukaties meidänkin siivekkäät naapurimme olivat armeijan palveluksessa.

Varsinaiset rauhankyyhkyt.

Kauniita ne kyllä olivat, valkoiset linnut sinistä taivasta vasten.

"There is meaning in the various colors of doves. The red dove rules over all the others and brings the other doves into the dovecot. The song of the dove is mournful. Doves fly in flocks and continually kiss; they have twin young. It sits on water so that it can see the reflection of the hawk, which it can then avoid. The dove lacks gall, and nests in holes in rocks. It does not eat corpses or live by plunder, but instead gathers the best seeds." Koninklijke Bibliotheek, KB, KA 16, Folio 81v. Medieval Bestiary.

Lumi on jo peittänyt

Leppävaaran asematunnelissa trumpetistimies soitti "Varpusta jouluaamuna".

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa

Ainakin huumorintaju taisi soittajalla olla kohdallaan.

Sangen sympaattista ja virkistävää lounasseuraa kosteaan maanantaiharmauteen tarjosi kulutusasiantuntijamme Marinadi alias Mari Koo. Ensimmäistä kertaa istuimme nokakkain, vaikka molempien juuret ovat samassa pitäjässä, ja muitakin yhdistäviä tekijöitä löytyy.

On muuten aina yhtä mukava kuulla muidenkin sanovan mie ja sie. Kai meissä kaikissa asuu pieni paikallispatriootti.

Piparkakkupiispa

Sisko lähetti linkin.

Karvalakkimalli

Ystävän tulemiksi ja vähän nimipäivääkin juhlistamaan väsäsin eilen köyhän naisen lähikauppaversion tiramisusta. Tässä ei ole mascarpone-juustoa sen enempää kuin savoyardi-keksejäkään. Manteliliköörin puuttuminen harmitti hiukan, mutta huh hah hei, pullon pohjalta löytyi rommitilkka.

Ohje on oma sovellukseni eri lähteistä. Jos haluaa vähän fiinimpää lusikoitavaa, voi tiramisun ohjetta käydä kurkkimassa vaikkapa Pastanjauhajilta.

Tiramisun karvalakkimalli

Pohja:
4 kananmunaa
1 1/2 dl sokeria
1 dl perunajauhoa
1/2 dl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta

Kostutukseen:
1 dl vahvaa kahvia
3 rkl rommia

Täyte:
2,5 dl Creme Vanillaa
200 g maustamatonta tuorejuustoa (itse käytin 13-prosenttista Violaa)
0,5 dl tomusokeria

Tee kääretorttupohja ja paista sitä leivinpaperilla vuoratussa uunipannussa n. 10 minuuttia 200 asteessa. Vatkaa Creme Vanilla ja sekoita siihen tuorejuusto ja tomusokeri.

Irrota jäähtynyt pohja leivinpaperista ja leikkaa kahtia. Laita toinen puolisko tarjoiluastiaan - pitkänomainen, vuokamainen astia sopii hyvin - ja kostuta se kahvin ja rommin seoksella. Levitä sen päälle puolet täytteestä. Laita toinen pohjanpuolikas täytteen päälle ja toista sama. Anna vetäytyä ainakin muutama tunti jääkaapissa. Ennen tarjoilua sihtaa päälle kaakaojauhetta.

Koemaistajat tuntuivat tyytyväisiltä lopputulokseen, tosin ilta oli jälkiruokaan päästessä jo kohtalaisen pitkällä.

Vaarassa kuihtua

Tämän päivän Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla erikoislääkäri Pirjo Lindfors pohtii, pitäisikö Suomeen palkata niin sanotuista kehitysmaista asiantuntijoita, jotka auttaisivat meitä löytämään kadottamamme yhteisöllisyyden.

Pidän ajatuksesta. Se tuo uutta näkökulmaa ja sisältöä kehitysyhteistyöhön, joka perinteisesti - ja tässä hieman kärjistetysti - on mielletty yksisuuntaisiksi armopaloiksi meiltä rikkailta ja hyvinvoivilta (sic!) köyhille reppanoille.

"Kulttuurimme on vaarassa kuihtua yltiöyksilöllisyyteen ja yksinäisyyteen.
Yhteisöllisyyden puutteesta on tullut yksi aikamme suurimpia sairastuttajia. Perintötekijämme eivät ole muuttuneet kulttuurisen muutoksen tahdissa, eikä elimistömme ole sopeutunut yksinäisyyteen", Lindfors kirjoittaa.

Kartoista toisaalla

"Miehet ja jotkut naiset metsästävät lumessa kuten tässä näkyy." (Carta Marina ja sen selitys 1539. Karttakeskus, Helsinki 1993).

Kartoista, maantieteestä ja menneen maailman kuvista kiinnostuneille tiedoksi, että Historian siivet havisevat tarinaa Pohjolan ensimmäisestä seikkaperäisestä kartasta sekä Sederholmin talon hienosta karttanäyttelystä.

Pagistaanin edustajisto pistäytyi viimeksi mainitussa pari viikkoa sitten huomaten varautuneensa paljon suppeampaan tarjontaan ja lyhyempään näyttelyvisiittiin. Nälkä alkoi kirjaimellisesti haitata näköä saaden merihirviötkin näyttämään paistetuilta kuhilta.

Menkää siis, mutta atrioikaa ensin.

Kuka siellä?

Ei sillä, että älyni loisto kirkkaimmillaankaan riittäisi häikäisemään edes kontiaista, mutta viime aikoina aivotoimintani on alkanut yhä enemmän muistuttaa posteljooni Petshkinin ja naakan kuuluisaa keskustelua.

"Ja nyt saapuu posteljooni Petshkin. Hän koputtaa oveen ja sisältä kuuluu:
- Kuka siellä?
Hän sanoo:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Naakka kysyy toistamiseen:
- Kuka siellä?
Posteljooni sanoo toistamiseen:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Mutta kukaan ei tule avaamaan. Posteljooni koputtaa uudestaan, ja taas kuuluu:
- Kuka siellä? Kuka siellä on?
- No eipä juuri kukaan. Minä täällä olen, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Ja tätä jatkuu kaiken päivää.
Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Lopulta posteljoonia alkoi heikottaa. Hän oli ihan näännyksissä. Hän istui portaalle ja rupesi itse kysymään:
- Kuka siellä?
Johon naakka vastasi:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Petshkin kysyi toistamiseen:
- Kuka siellä?
Ja naakka vastasi toistamiseen:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen."

-Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (Djadja Fjodor, Pjos i Kot), 1974.

Tarvinneeko sanoa enempää. Paitsi että lakisääteinen kuuden päivän vuosilomani alkaa puolentoista viikon päästä (ja että se tulee kieltämättä tarpeeseen, vaikka jatko-opintojen vääntäminen ja kaikenkirjava sivutoiminen kirjoittelu eivät oikealta työltä aina tunnukaan). Ehkä posteljooni kestää siihen saakka.

Kop-kop.

Jokaisella on hetkensä

Joulutorttuja rakastava urosvahvistus haikailee aamukahvilla herkkujensa perään. Minä tuumailen, ettei torttuja kai joka päivä tarvitse olla. Vastahan niitä viikonloppuna syötiin.
- Mutta joulutorttu sijaitsee ravintoketjun huipulla, perustelee mies.
Tajuan toki rakkaan elämänkumppanini tarkoittavan jotakin ravintopyramidin tapaista. Räjähdän silti armottomaan nauruun kuvitellessani jättikokoista, meritähtimäisesti matavaa lihansyöjätorttua, joka vaanii lähimetsässä varomattomia lenkkeilijöitä.

Evakkokuormassa Karjalasta tuotuihin, äidin verhoilemiin nojatuoleihin pitää muuton jäljiltä kiinnittää käsinojat. Koska olen onnistunut hukkaamaan toisen tuolin ruuvit maailman turuille, mainitsen illalla pistäytyväni seuraavana päivänä rautakaupassa.
- Ruuvien pituus on kahdeksan senttiä, eli 80 millimetriä, muistuttaa mies.
Naurahdan ylemmyydentuntoisesti; ei humanistiakaan sentään mittayksiköissä tarvitse opastaa.
- Eli nolla pilkku kahdeksan metriä, jatkan hieman ivalliseen sävyyn.

Kyllä tappajatorttu silti 80-senttisen ruuvin päihittää, sano.

Sitä sumeammin

Hurina kirjoittaa eri tavoista, joilla toista ihmistä voi katsoa: kriittisesti ja arvioivasti tai välittäen ja avoimena sille, mitä toinen omimmillaan on.

"Arvioivat katseet ovat pelottavia. Niissä ihminen katsoo itse asiassa itseään ja omia toiveitaan ja pelkojaan heijastellen niitä toisen ihmisen kautta. Mitä tuo toinen on minulle? Mitä hän voisi antaa minulle? Onko hän sellainen kuin minä haluan, kuin minä vaadin."

Samankaltaisia asioita olen minäkin aika ajoin miettinyt, pohtinut muun muassa itsekriittisyyden vaikutusta siihen, millaisin silmin lähimmäistään katsoo. Aiemmin sitä kai ajatteli, että perfektionismin pirulliset vaatimukset kohdistuvat vain itseen, eivät muihin. Ajatteli siitäkin huolimatta, että aina sanotaan armollisuuden muita kohtaan edellyttävän armollisuutta itselleen.

Huomaan sen ehkä selvimmin, kun katson omaa elämääni taaksepäin. Joistakin elämänvaiheista alkaa olla jo niin kauan, että syy- ja seuraussuhteet näyttäytyvät kirkkaampina tunnekuonan kuluttua pois. Niitä voi tarkastella ja käännellä tyynesti, nostaa hetkeksi nykyisyyttä vasten, tehdä uusia oivalluksia.

Lieneekö se yksi iän karttumisen siunauksista?

Yhtä kaikki olen vähitellen tajunnut, että mitä enemmän itseltäni vaadin ja mitä tyytymättömämpi olen omaan elämänsuoritukseeni, sitä sumeammin todella näen ihmiset, tuntemattomat siinä missä kaikkein lähimpäni. Kanssakulkijoista tulee epämääräisen, kohdettaan hakevan ärtymykseni ja huolieni heijastuspintoja, enkä enää osaa katsoa heitä sillä inhimillisellä ymmärryksellä ja rakkaudella*, joka on kylmän kriittisyyden kääntöpuoli. Katson heitä oman, sisäänpäin kiertyneen ahdistukseni läpi, eikä sen kapeampaa katsantoa ole.

Tuskallista - mutta myös tervettä - on se, että nykyisin sen jo tiedostaa. Tuskallista siksi, että tajuaa itsekeskeisyydessään lastaavansa naurettavia odotuksia niiden niskoille, joista välittää eniten. Tervettä siksi, että tiedostamisen myötä voi tehdä välittömän korjausliikkeen, venyttää pipoaan väljemmäksi, syödä leivoksen, tehdä muutaman jenkkahypyn ja muistaa, että elämä on paitsi tragediaa ja draamaa, myös kerrassaan koominen ja hilpeä esitys, usein vieläpä kaikkia yhtä aikaa (siksipä Chaplin olikin nero).

Voi myös palauttaa pikaisesti mieleensä, mitä voi seurata, jos korjausliikkeen jättää tekemättä.

Sitten voi taas opetella katsomaan lähimmäisiään sellaisina kuin he ovat; itsenäisinä olentoina omine piirteineen, kolhuineen ja omituisuuksineen. Raivostuttavina ja rakastettavina, epätäydellisyydessään täydellisinä.

Ja itseään myös. Ehdottomasti myös itseään.

*Mitähän kertoo sekin, että rakkaus-sanan käyttäminen tuntuu minusta niin mahtipontiselta, inflaation syömältä klisheeltä, amerikkalaisten self help-oppaiden maailmojasyleilevältä hattaralta; kaipaus soi kauniimpana totta vieköön. Tätäkin olisi ehkä syytä tykönään mietiskellä.

Mikähän

Mikähän tekee linnun jäljistä sellaisia, että niitä ei voi katsoa tulematta paremmalle tuulelle lähtötilanteesta riippumatta?

Pienestä se ilo joskus irtoaa. Aimo Tukiaiselle olen naureskellut jo kolmatta päivää.

Nämä todettuina mitä syvimmällä kunnioituksella sekä harakkaa että kuvanveistäjäprofessoria kohtaan.

Ihmisen kokoiset

Ystävä ehdottaa viikonlopputreffejä Sinebrychoffin taidemuseoon. Ajatus kuulostaa mukavalta, juuri sopivalta sunnuntai-iltapäivän piristykseltä.

Paikka on niin pieni, ettei museoähky iske. Katsastamme muutaman huoneellisen maisemia Provencesta. Suuri osa on sitä, mitä odottaa saattaa: romanttisia esityksiä paimenista, kalastajista ja oliivilehdoista. Venäläiset tsarkat - hopeiset ryyppykupit - vilkaisemme kohteliaisuudesta läpi ja suuntaamme yläkertaan ihmettelemään Sinebrychoffin suvun kotimuseota pompööseine salonkeineen, juhlavine muotokuvineen ja kullattuine tuoleineen, joiden ei kai ole tarkoituskaan olla mukavia.

Komeaa on, mutta ajatus moisen ylenpalttisuuden keskellä asumisesta tuntuu epätodelliselta, suorastaan kaamealta. Ja silti täällä on eletty; huoneisto on palautettu mahdollisimman lähelle 1910-luvun asuaan.

Ainoat ihmisen kokoiset sopet löytyvät syrjäisistä ikkunaerkkereistä, joihin mahtuu pikkuinen pöytä ja pari tuolia. Niihin voisi kuvitella pesiytyvänsä hyvän kirjan kanssa, pakenevansa villapeiton alle uhkaavan raskaita kristallikruunuja, tammikaappien veistettyjä kerubinkasvoja ja kymmenien maalattujen peruukkipäiden arvioivia katseita.

Lieneekö kyseessä sama vähemmän on enemmän-ilmiö kuin kotikemuissa - vaikka tilaa olisi riittämiin, kaikki päätyvät loppujen lopuksi sulloutumaan pieneen keittiöön? Ja että jaettu korvapuusti maistuu paremmalta kuin yksin syöty kokonainen (mikä pätee etenkin Cafe Esplanadin leipomuksiin)?

Samaa väriä

Aamukahvilla nautimme Ennio Morriconen mahtipontisista sävelistä ja kaupunkioravan puuhailusta ikkunan takaisessa aroniapensaassa. Musta, kiiltävä marja toisensa jälkeen poimitaan etukäpälien väliin. Ohuilla oksilla tasapainottelu näyttää haastavalta. Marjastaja on pulska, mutta pieni, ja sen korvatupsut ovat lyhyet. Kuluneen kesän poikanen.

Päivä ei valjenne tänäänkään.

Kavutessani koiran kanssa Vallikalliolle koko maailma on samaa väriä kuin oravan talvikarva. Kosteaa ilmaa on helppo hengittää. Vesipisarat leijuvat kahden vaiheilla: ollako sumua vai sadetta?

Sauhuava kosteus

"Sitten tulee taas sadekausi. Sinne sauhuavan kosteuden ja synkkien pilvien mukaan katoaa vähäinen lumi ja ensijäät. Taas on järven aalto raskasmielinen ja nurmikon kenttä raiskatun näköinen. Vesiränneistä kuuluu ainainen pompotus."
-Veikko Huovinen: Hamsterit (WSOY 1957).

Tänään päivälenkillä tunnelma oli kuin pilvisenä päivänä huhtikuussa. Tuoksukin oli sama: sulavaa lunta, kosteaa ruohoa ja märkiä puunrunkoja. Jos olisin yht'äkkiä pudonnut keskelle maisemaa vailla paikan ja ajan tajua, olisin arvelematta veikannut vuodenajaksi kevättä.

Allakka näyttää olevan sekaisin myös poroilla, vaikkei syysvasominen taida suoraan säistä johtuakaan.

- - -

Viime aikoina on muistunut mieleen, miten hyvää on vanha kunnon Apteekin salmiakki. Maun lisäksi sen hyviä puolia ovat rasian nostalgisen pieni koko ja se, että sitä ei löydy joka kaupan hyllyltä. Molemmat kun estävät herkun lappamisen kaksin käsin suuhun.

Hankittu rasia kyllä hupenee hävettävän nopeasti. Salmiakkihimo tekee syyntakeettomaksi, tiedättehän. Ja verenpainetta voi nostaa moni muukin asia.

Enon historia

Työpaikan sähköpostilistalla joku kyseli kirjansa perään.

Hei! Olenko lainannut jollekin Enon historian?

Vastausta ei kuulunut, mutta kymmenen minuutin kuluttua ilmoittautui kohtalotoveri.

Minä olen kadottanut Salme-tätini historian, ainakin kirjeet.

Se, että tietokone oli vähällä saada päälleen suullisen haaleaa kahvia, kertonee enemmän etätyöläisen marrashorroksen asteesta kuin kommentin suoranaisesta riemastuttavuudesta.

(Selitykseksi - vaikka selittäminen tapaa vesittää paremmankin vitsin - kerrottakoon, että Eno on äidin veljen lisäksi pohjoiskarjalainen kunta.)

Hämärässä

Kalliolainen Arlan sauna osoittautuu lempeän hämyiseksi höyrypesäksi, jota ei ole kiillotettu ja korjailtu liian kliiniseksi. Se kohisee muistoja ajalta, jolloin saunominen oli vielä naapureiden, tuttavien ja tuntemattomien kesken jaettu kokemus, jolloin samaa kamaria mahtui asuttamaan useampi sukupolvi, jolloin perheelle ei vielä tarvittu viittä huonetta, kahta televisiota ja omaa sähkösaunaa. Ei osattu tarvita.

Ei siitä niin kovin kauan ole.

Teräksisiä saunasankoja, suuri kiuas, betoniportaat ja puiset laverit. Seinällä samanlainen lämpömittari kuin mökkisaunassa viidensadan kilometrin päässä. Mieleen tulee muuan hämäläinen vesihoitola kuhneammeineen ja pellavakääreineen. Senkin perinteet ulottuvat 20-luvulle.

Myös kuppauksen voisi Arlassa tilata, kuulemma.

Mekin tulemme osaksi jaetun kokemuksen perinnettä, neljä naista tutustumassa lauteiden hämärässä jutellen ja naurahdellen, välillä pesuhuoneen puupenkeillä suklaantuoksuista kuorintavoidetta kummastellen. Rennonpehmeä olo jatkuu pukuhuoneessa ja hibiskusteen ääressä naapurikorttelissa.

Ulkona marraskuun pimeä ilta, sekin vaihteeksi lämmin ja lempeä.

Täysin epäsuhdassa

Marraskuisen aamun nuhruinen harmaus ei juuri kirkastunut Helsingin Sanomien yleisönosaston kirjoituksesta, jossa muistutettiin Suomen alati kiihtyvän tohtorituotannon olevan täysin epäsuhdassa tarjolla oleviin virkoihin ja työpaikkoihin nähden.

Esimerkiksi Helsingin yliopistossa auki ollutta tutkijanpaikkaa haki taannoin 252 ehdot täyttänyttä tohtoria, joiden hakemuksista 91 arvioitiin erinomaisiksi. Hakijoista kaksitoista valittiin kolmevuotiseen työsuhteeseen.

Tulevaisuudessa tohtorintutkintoja halutaan lisätä edelleen parillasadalla vuodessa, jolloin väitösten vuosittainen kokonaismäärä olisi noin 1600.

"Itse ajattelin, että kaikki muuttuu, kun väittelen - kaikki muuttuikin. Apurahojen saanti vaikeutui merkittävästi, opetusta ei saa, koska väitellyt on liian kallis opettaja, ja virkoja ei etenkään pienillä ja harvinaisemmilla humanistisilla aloilla ole tarjolla", kirjoittaa Suomen Akatemian tutkijatohtori Minna Eväsoja.

Tuntuu kieltämättä hätävarjelun liioittelulta huolehtia tulevaisuudestaan tohtorina, kun edessä on kolme vuotta tutkijakoulutusta ja valtava urakka, ennenkuin työ on edes esitarkastusasteella. Ja sitähän on jo nyt lottovoittajan asemassa, kun ei vähään aikaan tarvitse kitistä katkonaisen rahoituksen perään, taistella työllisyysbyrokratian tuulimyllyjä vastaan tai turvautua pätkätöihin aivan muilla aloilla. Se on hienoa, oikeasti. Ja yhä useammin työ tuottaa niitä kallisarvoisia hetkiä, joiden vuoksi tuntee olevansa juuri oikealla alalla.

Koska allekirjoittanut sattuu kuitenkin olemaan perusnaukujan luonteella varustettu pessimisti, synkempinä hetkinään tulee miettineeksi sitäkin, sahaako väitöskirjaa väsäämällä todella omaa työllistymisoksaansa. Onko humanistitohtorilla toivoa esimerkiksi tulevaisuudesta toimittajana, jos tutkijanvirkoja ei tultaisi hopealautasella tarjoamaankaan? Vai lyödäänkö hakemuksiin armotta leima "ylikoulutettu"?

Eihän se niin yksioikoista ole. Kuten ohjaajani tapaa tähdentää, omaan työllistymiseensä voi ja pitää vaikuttaa jo jatko-opiskelijana. Tulee julkaista ahkerasti, luoda verkostoja, näyttää naamaansa kaikenlaisilla kinkereillä ja puuhata mahdollisimman monessa mukana. Yhtälö tosin vaatii jonkinmoista organisointikykyä ottaen huomioon, että samalla pitäisi pystyä tuottamaan kansainvälisesti vertailukelpoinen tutkimus omasta erikoisalastaan, ja että tehokkaita työskentelytunteja mahtuu vuorokauteen rajallinen määrä.

Mutta sitä kai se on kaikilla aloilla.

Hetkittäin - varsinkin kaamosajan verottaessa voimia - iskee pelko, etten pysty enkä jaksa. En ole tarpeeksi ahkera, järjestelmällinen, tehokas, kunnianhimoinen, sumeilematon, kilpailuhenkinen enkä briljantti. Tunnen itseni jähmeäksi kilpikonnaksi jänisten joukossa. Ihmettelen, miksi ylipäänsä änkesin mukaan koko pudotuspeliin. Olisi tähän kai lahjakkaampia ja kovapintaisempiakin löytynyt.

Vaan leikkiin on lähdetty. Vapaaehtoisesti. Taannoisen seminaarin illanvietossa vanhemmat ja viisaammat totesivat, että kukaan ei ole painanut pyssyjä ohimoillemme ja pakottanut valitsemaan tutkijanuraa alalla, joka inhimillisestä kiinnostavuudestaan huolimatta ei ole markkinatalouden kannalta kovin tuottava. Toisaalta he myönsivät, että maailma on muuttunut ja kilpailu kiristynyt ajoista, jolloin heidän ikäpolvensa tuli vastaleivottuina tohtoreina työmarkkinoille.
- Silti. Olisi vain jaksettava uskoa itseensä ja tekemisiinsä.

Niinhän se on.

Itäisiä kuvia

Idän suunnalla majaileville tai reissaaville täten mainostettakoon: meneillään on maakuntaliiton ja kumppaneiden järjestämä elokuvaviikko, mikä tarkoittaa Pohjois-Karjalassa tuotettujen tai siitä kertovien elokuvien ilmaiskavalkadia. Näytökset pidetään Joensuussa elokuvateatterikeskus Tapiossa, joka on tiemmä pantu tyystin uuteen uskoon parin viime vuoden aikana.

Torstaina voi pistäytyä katsomassa vaikkapa karjalaissiirtolaisten kokemuksista kertovan Ryssänkirkkolaiset-dokumentin, jonka parissa allekirjoittanut kollegoineen räpelsi lähes puolitoista vuotta. Työläs, mutta kaiken kaikkiaan opettavainen kokemus.

Kutsua Cannesiin ei, ihme kyllä, ole kuulunut.