perjantaina, huhtikuuta 28, 2006

Tyyntyy ja hiljenee

"Mielen niin usein täyttävä sisäinen puhe lakkaa hiljaisuuden ja seesteisyyden läsnäolon hetkessä. Tämä vaikutus ulottuu koko juoksijan olemistapaan ja kaikkeen käsilläolevaan, joka tuntuu rauhaisalta ja läsnäolevalta. Maailman seestymisen ja hiljentymisen ymmärrän siten, että oma mieli tyyntyy ja hiljenee."
- Tapio Koski: Juoksemisen filosofia (Tampereen yliopistopaino, 2005).

Lehdestä osui taannoin silmään pikku-uutinen, jonka mukaan juoksemista itsekseen harrastavat eivät ehkä olisikaan yhtä onnellisia ja stressittömiä kuin yhdessä muiden kanssa liikkuvat. Päätelmä oli tehty rottakokeiden perusteella. Porukalla pinttelevät rotat olivat erittäneet vähemmän stressihormonia kuin yksin kipittävät.

Selvähän se. Mahdollisen saalistajan kynnet osuvat laumaeläimen omaan niskaan sitä pienemmällä todennäköisyydellä, mitä enemmän kavereita ympärillä on. Tutkijat myönsivät itsekin, että tulos ei välttämättä ole suoraan sovellettavissa ihmisiin ja lenkkipoluille.

- - -

Viime viikolla junassa juttelin juoksemisesta kollegani kanssa. Hän on kovan tason veteraanimaratoonari ja valmentaa nuoria kestävyysjuoksijoita. Vaikka maratonit ja muut juoksutapahtumat vetävätkin vuosi vuodelta enemmän meitä kuntoliikkujia, nuoria kilpaurheilijoita ei laji juuri houkuttele.
- Nuoria kiinnostaa enemmän joukkueurheilu. Sitäpaitsi tavoitteellinen kestävyysjuoksu on raskasta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Monilla ei riitä kärsivällisyys pitkiin, yksinäisiin lenkkeihin, hän tuumi.

Tavallaan se on kovin ymmärrettävää. Alle parikymppisenä sitä on joka tavalla malttamaton, ja harva nuori viihtyy oman sekasortoisen itsensä seurassa hiljaa pitkiä aikoja. Ehkä nykyään entistäkin harvempi, kun jatkuva häly, viihde ja toiminta tuntuvat täyttävän jo pikkulastenkin elämän; en tiedä.

Pohdimme sitäkin, miten monet tutkijat ja muut omissa oloissaan työtä tekevät tuntuvat harrastavan kestävyyslajeja tai ylipäänsä pitävän yksin ulkoilusta. Minäkin juoksen mieluiten yksin seuran mieleisyydestä riippumatta. Silloin ei tarvitse sopeuttaa omaa vauhtiaan toisen vauhtiin, kuulostella toisen tahtia tai jutella niitä näitä silloin, kun haluaisi vain kuunnella hengitystään ja päästää mielensä irti talutushihnasta.

Toki vaihtelun vuoksi lenkkiseurakin on joskus mukavaa. Silloin juoksemisessa vain on sosiaalisuuden kautta toisenlainen henki, toinen taso.

Jos muutenkin pitää itsekseen puurtamisesta, voi pitkällä lenkillä käyminen olla sekä äärimmäisen rentouttavaa että tuoda työhön uusia oivalluksia. Sitä etätyöläinen on oppinut nopeasti käyttämään hyväkseen kiskomalla juoksutossut jalkaansa kesken päivän ja pidentämällä työrupeamaa vastaavasti illasta.
- Ehkä aivojen ravistelu saa ajatukset järjestykseen, ehdotin selitykseksi ilmiölle, jossa ensin tuskittelee puoli päivää koneensa ääressä saamatta mitään aikaiseksi, mutta juoksulenkin jälkeen pato aukeaa ja ideat tulvivat vuolaina kuin keväinen Kyrönjoki.

Se on oikeasti mielenkiintoista. Ja kokemuksena parhaimmillaan lähes mystinen. Ihan totta, te hurahtaneille hölkkääjille hymyilevät kyynikot.

"Mielen voima ja kehon voima ovat tahdossa läsnä yhtäaikaisena tai niitä ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat sama asia. Harjoittaessamme toista harjoitamme myös toista. Erilaiset kehon harjoitukset, kuten liikunta ja urheilu, voidaan nähdä tahdon laajentamisena kehon alueelle."
- Timo Klemola kirjassa Juoksemisen filosofia.

5 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Tuossa voi kyllä olla temperamenttityyppieroja. Minä tiedän, että juoksen ja tanssin itseni aivan maitohapoille yksin - olen säälimätön raivostuttavuuteen saakka, ajattelen että no vähäsen vielä, ja sitten tilttaan ihan täysin.

Jos tällaisen puolen löytää itsestään, toveri on hyvä turvavyö. On puhuttava, ei voi juosta henkihieveriin.

Dyro kirjoitti...

Nuo virtaavat huippukokemukset alkavat kyllä vasta sitten kun kunto on riittävän hyvä. Huomaan sen nyt, kun neljän kuukaudenm liikunnattoman tauon jälkeen olen aloittanut taas juoksemisen. Se miellyttävän monotoninen ja ajatukseton tila, jonka saavutin syksyllä helposti, ei nyt kytkeydy päälle ollenkaan. Ehkä kesäkuussa sitten, kun ruumis on taas tottunut hikeen ja rasitukseen.

Anonyymi kirjoitti...

Kuka mistäkin huumeensa saa :)

Anonyymi kirjoitti...

Ne on toiset jotka juoksee...


-Petja-lisää panoksia-Jäppinen

Kati Parppei kirjoitti...

Veloena, minä taas olen sikäli perilaiska, ettei tuosta ole pelkoa. Saan kyllä tehtyä sen, mitä olen päättänyt - esimerkiksi tietynpituisen tai -vauhtisen lenkin - mutta ylimääräistä innostun harvemmin rehkimään.

Dyro, totta. Samasta syystä on vaikea vakuutella ihmisille juoksemisen olevan mukavaa - se kun ei ole erityisen mukavaa, ennen kuin kunto alkaa olla kohtalainen. Monet myös aloittavat koko juoksemisen aivan liian kovaa veren maku suussa ja kintut maitohapoilla, jolloin into taatusti lopahtaa saman tien.

Huumetta, hmm. Itselleni huumetta lienee ulkoilu ylipäänsä; en ahdistu hirveästi, jos en pääse juoksemaan, mutta hypin lähes kirjaimellisesti seinille, jos en pääse ulos edes kävelemään tai pyöräilemään.

Petja, kukin tavallaan...