tiistaina, toukokuuta 16, 2006

Neljättä kertaa

En liene ainoa, joka tapaa kiusaantua järjestöjen katuvärväreistä siinä missä puhelinmyynnistäkin. Kannatan ilman muuta hyviä aatteita sekä kaikenlaista yleishyödyllistä ja lain rajoissa tapahtuvaa toimintaa. Sitä paitsi asianosaiset ovat lähes poikkeuksetta kohteliaita ja ystävällisiä.

Ei siinä siis mitään.

Mutta toistuva hihasta nykiminen keskellä katua on varma keino saada säyseä humanisti huonolle tuulelle, olipa kyse kuolemattoman sieluni pelastuksesta, Itämeren tilasta tai nimestä addressiin. Mitäpä voi sanoa, kun jo neljättä kertaa viikon sisään tullaan kysymään, olenko kiinnostunut ihmisoikeuksista tai ympäristöasioista?

Ensinnäkin kysymyksenasettelu on epäreilu. Jos vastaa kieltävästi, tuntee itsensä sekä paatuneeksi roistoksi että valehtelijaksi. Myöntävä vastaus taas antaa ikään kuin luvan aloittaa myyntipuheen, jonka kuunteleminen hukkaisi molempien aikaa: maksan mielelläni jäsenmaksuni niin ympäristön kuin humanitääristen asioidenkin hyväksi, mutten pysty avustamaan vuosittain jokaista niitä edistävää järjestöä.

Siksi toisekseen ruuhkainen ja meluisa pääkatu ei ole tolkun paikka syvälliselle keskustelulle maailman tilasta. Ainakin allekirjoittanut on keskikaupungilla usein muutenkin kiireinen ja kireähkö, miettii aivan muita asioita ja haluaa saada pakolliset hoidettavat alta pois päästäkseen väljemmille vesille. Kolmanneksi, jos haluan tietoa jostakin järjestöstä tai aatteesta, osaan kyllä etsiä sitä silloin, kun se minulle parhaiten sopii.

Niinpä sitä sitten vaivaantuu, hymyilee anteeksipyytävästi ja mutisee jotakin kiireestä. Ja valmistautuu kiertämään kauempaa seuraavan jäsenhankkijan, joka jo odottelee kansioineen kymmenen metrin päässä.

Aina näkyy toki niitäkin, jotka mielellään antautuvat katukeskusteluun. Ehkä joku heistä alkaa ajatella tuttua asiaa uudelta kantilta. Osa tarttunee tilaisuuteen ja liittyy jonkin järjestön jäseneksi. Ei kai jäsenhankintaa muuten kadulla tehtäisi.

Hyvä tarkoitus pyhittäköön siis keinot. Mutta ei keinoista silti tarvitse henkilökohtaisesti pitää.

11 kommenttia:

Timo L. kirjoitti...

Itse kyllästyin näihin värväreihin jo ajat sitten ja rinnastankin heidät juuri samaan roskajoukkoon puhelinmyyjien kanssa. Pahimpia ovat eläinoikeusaktivistit, jotka tekevät käännytystyötään vapaaehtoisesti. Kerran jouduin kolme sellaista hätistelemään kimpustani 50 metrin matkalla. Neljännelle ärähdin "ei kiinnosta" ennen kuin hän sai edes suutaan auki. Viides jos olisi tullut niin olisin käynyt kimppuun, vaikka rauhan mies olenkin.

Olen ottanut sen taktiikan että en ota katsekontaktia, tai edes sano mitään tai sitten tyydyn vain ärähtämään, että ei kiinnosta. Mittani on täysi.

pagisija kirjoitti...

Niinpä. Yliaktiivinen värvääminen kääntyy helposti itseään vastaan, jolloin sinänsä hyväkin asia käy ärsyttämään jo kättelyssä.

Mistähän moinen käytäntö lie Suomeen rantautunut? Työvoimasivustojen mukaan järjestöt tosiaan palkkaavat jäsenhankkijoita kaduille - pitkään luulin heidän kaikkien olevan tavallisia järjestöaktiiveja.

Päivi kirjoitti...

"Jos vastaa kieltävästi, tuntee itsensä sekä paatuneeksi roistoksi että valehtelijaksi."

Ryhdy poliitikoksi niin ei tule enää tunnontuskia. Mä nimittäin vastaan suoraan, että ei kiinnosta. Totuus voi olla toinen, mutta koska omatunto on hiljentynyt jo aikaa sitten, unohdan tapauksen jo ennen kuin kuulen ahdistelijan vastauksen - oli se mitä tahansa.

Muratista: toinen 'oksa' kukoistaa, toinen kuolee. Onko kyseessä erilleen leikatut siamilaiset, joista vain toinen selviää?

Veloena kirjoitti...

En minäkään niistä pidä, vaikka ns. järjestöihminen varmaan olenkin monin mittarein tunnusteltuna. Esimerkiksi kun istuimme näkymättömän tytön kanssa ruttopuistossa piknikillä meidän piiriimme änki mr. WWF. Kyllä alkoi sappi kiehua. Olimme kohteliaita ja sanoimme kiitos ei ja tarjosimme tummaa suklaatakin. Ja sanoin miehelle, että en tue järjestöäsi, koska saat tuosta palkkaa. Minusta nämä asiat pitää ratkaista ennen kaikkea ajalla, ei rahalla.

Huoh. Järjestötoimijana toki tiedän, että nuo kampanjat tuottavat PALJON rahaa. ERITTÄIN MERKITTÄVIÄ SUMMIA. Mutta kyllä ne minun korvissani kuulostavat aneilta, anekaupalta. Osta hyvä omatunto, älä muuta elintapojasi jne.

Älä ajattele itse, anna jonkun hoitaa hommat puolestasi. Se on sääli, siihen meidät on tietysti laajan valtion edustuksellisessa demokratiassa ehdollistettu. Että muut hoitavat hommat, niille pistetään toisinaan rahaa tai ääniä ja that's it. Mikä ratkaisupotentiaalin menetys! Sillä meillä kaikilla on oma uniikki kokemuspohjamme, ja kenties ratkaisut tärkeisiin kysymyksiin uinuvat juuri niissä yhteyksissä, joita oikeat kohtaamiset ja keskustelut voisivat kätilöidä esiin.

pagisija kirjoitti...

Päivi, pitäisi kai opetella paatumaan hiukan - no, osaan minäkin aina vain paremmin ilmaista suoraan epäkiinnostukseni, mutta se tuntuu aina hiukan ikävältä ja epäkohteliaalta (mitä se ei suinkaan ole, koska sillä tosiaan säästetään molempien aikaa). Toisaalta itsepä ovat sarkansa valinneet, ja vieläpä rahasta. Että sikäli.

Muratistasi: toinen oksa on vain osoittautunut elinvoimaiseksi kuin toinen. Eipä hätää, kun terve oksa on kasvanut tarpeeksi leikkaa se poikki, kasvata pistokkaalle juuret ja istuta samaan ruukkuun. Samalla leikattu oksa haaroittuu.

Veloena, olen samaa mieltä hyvän omantunnon ostamisesta. Anekauppaa, niinpä. Mutta toisaalta - ehkä tuo ensimmäinen, keinotekoinen kohtaaminen on joillekin kipinä ja alku niihin oikeisiin kohtaamisiin ja keskusteluihin?

Luulen silti, että maksetulla jäsenvärväyksellä tehdään ideologisella tasolla enemmän vahinkoa kuin hyvää.

Itse olin nuorempana paljon nykyistä aktiivisempi järjestöhöylä, mutta vuosien myötä yhdistystoiminnan erinäiset lieveilmiöt alkoivat painaa liikaa ja päätin pitää suosiolla hieman hengähdystaukoa. Kuulun siis niihin, jotka maksavat jäsenmaksunsa ja aktivoituvat kentälle enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Tarkkailen kyllä tilannetta, ja vielä minäkin kupeeni vyötän tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.

Ja ainahan voi blogata ;).

Kaura kirjoitti...

Minäkin olen järjestöaktiivi, mutta inhoan katuvärväreitä. Pelkään, että julkisella paikalla häirintä lisää kaupunkilaisten välinpitämättömyyttä. Kaupungilla oppii tätä nykyä tuijottamaan putkimaisesti eteensä ja varomaan kontakteja. Tämä kehitys on Helsingin seudulla mielestäni pidemmällä kuin muualla Suomessa, jossa vielä ihmiset katselevat toisiaan kadulla ja joskus joku jopa auttaa hädässä olevaa tuntematonta.

pagisija kirjoitti...

"Pelkään, että julkisella paikalla häirintä lisää kaupunkilaisten välinpitämättömyyttä."

Sinäpä sen sanoit! Tuon eteensä tuijottamisen ja eteenpäin kiirehtimisen huomaa jo itsestäkin, pelottavaa.

Mette kirjoitti...

Erittäin vaikea paikka on Tampereen asematunneli, jossa yleensä on kummassakin päässä kaksi värvääjää, niin että heistä ei selviä edes kaistaa vaihtamalla. Kun pääsee ulos ja henkäisee, vastassa on Jeesuksen sanomaa levittävä mies. Siinä hädässä tulee huiskaistuksi sivuun Metron jakelijakin, vaikka lehdestä ei sinänsä mitään haittaa olekaan.
Viime viikolla oli pientä vaihtelua: kaksi mummoikäistä yritti jakaa Vartiotaronia.

Herkku kirjoitti...

Jouduin sanomaan lukuisia kertoja viikossa (usein työajalla), usein monta kertaa päivässä: "Ei kiitos nyt!" ja kyllä! Kyllä ärsyttää! Pitkän aikaa yritin suhtautua asiaan niin, että siinä hekin vain yrittävät raapia elantoa kasaan ja moni hyvällä asialla. Nykyisin ärsyttää aivan hemmetisti, eikä meinaa ystävällinen hymykään enää irrota. Ei se paljoa auta, että perään huudellaan "Hyvää päivän jatkoa joka tapauksessa!".

Haluan kaulaani kyltin "Olen ihan hyvä ihminen joka tapauksessa!" :D

Ai niin. Erittäin ärsyyntynyt olin, kun nautin onnellisena jäätelöpalloa kävelykadulla, enkä sittenkään saanut olla rauhassa. Mur. Minä syön nyt jäätelöä!!

pagisija kirjoitti...

Mette, saman olen huomannut. Sitten kun tekee taktisia väistöliikkeitä asematunnelin laidoille, puotien iloiset myyjät tulevat kyselemään, mitä saisi olla.

Eilen postilaatikossani oli kaiken lisäksi kortti kirjakerhosta: "Huhuu, onko ketään kotona? Emme ole kuulleet sinusta pitkään aikaan mitään!"

Jotenkin sitä ei ole kovinkaan imarreltu tästä ylenpalttisesta huomioinnista.

Herkku, jäätelöpallon syöminen rauhassa on ehdottomasti ihmisen perusoikeus! Jos se evätään, seuraukset voivat olla arvaamattomat.

Anonyymi kirjoitti...

I have been looking for sites like this for a long time. Thank you!
» »