tiistaina, toukokuuta 23, 2006

Sattumia

Daniil Harmsin piirros. Lainattu täältä.

Jotenkin luulen, että venäläinen kirjailija Daniil Harms (1905-1942) olisi osannut arvostaa niin Suomen taannoisen viisumenestyksen kuin sen lieveilmiöidenkin iloista järjettömyyttä. Silkoisensiisti pääministeri poseeraamassa maamme tuoreimpien sankareiden kanssa on kyllä ehtaa harmsilaista surrealismia.

"Muuan eukko kierähti kohtuuttomassa uteliaisuudessaan ikkunasta, putosi ja läsähti katuun.
Ikkunasta kurottautui toinen eukko ja alkoi katsella pudonnutta, mutta kohtuuttomassa uteliaisuudessaan hänkin kierähti ikkunasta, putosi ja läsähti katuun.
Sitten ikkunasta kierähti kolmas eukko, sitten neljäs ja viides.
Kun kuudes eukko oli pudonnut ikkunasta, kyllästyin katselemaan heitä ja lähdin Maltsevskin torille, missä sokea mies oli kuulemma saanut lahjaksi villasaalin."

-Harms, Daniil: Sattumia. WSOY 1988.

Harmsia lukiessa tuntuu aina siltä, että lukijaa vedetään nenästä ja nauretaan makeasti päälle. Ja silti sitä menee aina uudestaan nenästä vedettäväksi ja nauraa yhtä makeasti mukana. Sitä miettii, mitä sanoja rakastanut kirjailija itse tuumisi kaikesta akateemisesta huomiosta, kirjallisuustieteellisistä analyyseistä ja tekstiensä määrittelemisestä neroutta lähenteleväksi avantgardistiseksi kirjallisuudeksi. Eihän Harms itse edes suuremmin piitannut tuotantonsa kohtalosta, vaan tekstit löytyivät erinäisiltä lappusilta pitkin poikin hänen jäämistöään.

Kuten kuvataiteen, myös kirjallisuuden osalta tekee mieli esittää kerettiläinen kysymys, mihin institutionalisoimista ja virallisia tulkintoja oikeastaan tarvitaan. Toisaalta aatehistorioitsijana olen itsekin enemmän kuin innokas sijoittamaan asioita laajempiin yhteyksiinsä, kysymään miksi ja mitä sitten. Mutta eivätkö dadaismi ja surrealismi valmiina lokeroina sodi itseään vastaan (vähän niin kuin Järjestäytyneet anarkistit ry.)? Eivätkö sanat itsessään kerro kaiken oleellisen, jos mitään oleellista kerrottavaa edes on?

Joskus oleellista lienee juuri oleellisuuden puuttuminen.

"Puskin rakasti kivien heittelemistä. Heti kun hän näki kiviä, hän alkoi viskellä niitä ympäriinsä. Joskus hän innostui niin, että seisoi aivan tulipunaisena, huitoi käsiään ja paiskoi kiviä.
Kyllä se oli ihan kamalaa!"

-Harms, Daniil: Sattumia. WSOY 1988.

Absurdismin äärimmäisin ja ankein ilmentymä Harmsin kohdalla oli neuvostovallan suhtautuminen sanoihin sanojen vuoksi 20-30-luvuilla, jolloin ainoa oikea ilmaisutapa oli tiukka sosialistinen realismi. "Rappiotaiteen" edustaja kuoli vankilassa vuonna 1942.

"Kaikki ihmiset rakastavat rahaa: he silittelevät ja suutelevat sitä, painavat vasten sydäntään, käärivät sitä kauniisiin kangasriepuihin ja hellivät kuin nukkea. Toiset panevat setelinsä kehyksiin, ripustavat sen seinälle ja kumartavat sitä kuin ikonia. Jotkut taas ruokkivat rahojaan: he avaavat rahojen suun ja työntävät siihen kaikkein rasvaisimmat palat ruoastaan. Kuumalla ilmalla rahat kannetaan viileään kellariin ja talvisin, jäätävässä pakkasessa, ne heitetään uuniin, tuleen. Jotkut ihmiset vain puhuvat rahoilleen tai lukevat niille ääneen mielenkiintoisia kirjoja tai laulavat niille hauskoja lauluja. Minä en pane rahoille paljoakaan painoa, kannan niitä vain mukanani kukkarossa tai lompakossa ja kun tarvetta tulee tuhlaan ne. Siinä kaikki!"
-Harms, Daniil: Sattumia. WSOY 1988.

2 kommenttia:

Veera kirjoitti...

"Kompastuu Pushkiniin ja kaatuu..."

Harms on upea!

pagisija kirjoitti...

"Astuu muutaman askelen, kompastuu Gogoliin ja kaatuu..."

Jep!