Roskajuttuja

Viime vappuna Isojärvellä yöpymispaikkamme Kuorejärven laavu oli roskaton ja siisti sekä tullessa että lähtiessä.

Taviokuurna kirjoittaa täyttä asiaa roskaamisesta. Roskia tuntuu tosiaan olevan väärissä paikoissa aina vain enemmän. Alkaako sitä itse olla synkistelyiässä, jossa kaikki näyttää menevän huonompaan suuntaan? Vai ovatko asenteet todella muuttuneet piittaamattomammiksi? Vai tuotammeko jätettä niin valtavasti, ettei sitä voi enää piilottaa pois silmistä ja pois sydämestä, vaan se muistuttaa jatkuvasti olemassaolostaan ylitsepursuvina roska-astioina ja tienvarren törkynäyttelynä?

Kaupungeissa on paljon ja monenlaisia kulkijoita ja ryönää sen mukaan. Jos ei juuri oman kävelyreitin varrelle satu roskista, moni nakkaa jäätelöpaperinsa surutta maahan. (Allekirjoittaneesta se on oikeasti käsittämätöntä käytöstä, enkä tällä halua kiillottaa omaa sädekehääni. Ehkä minulla on ollut ankara ja luovuuttani kahlitseva kasvatus, mutten ole koskaan voinut kuvitella heittäväni tahallani roskia maahan muiden kerättäväksi.) Mutta edes metsässä luulisi toimivan tuon vanhan periaatteen: mitä jaksat kantaa täytenä metsään, jaksat kantaa tyhjänä pois. Eivät kai metsään mene muut kuin ne, jotka näkevät luonnon ja ympäristönsä itseisarvon sijaitsevan jossakin kaukana ihmisen viihdyttämisen yläpuolella ja kunnioittavat sitä. Eiväthän?

Enimmäkseen kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla tuntuukin liikkuvan vastuuntuntoista väkeä. Silti sekä omat huomiot että vaellusaiheiset verkkokeskustelut kertovat, että valitettavan monella on siisteyskasvatus jäänyt puolitiehen. Tuvissa ja kämpissä on tuhkasankoja käytetty roskapönttöinä, suklaapatukan paperi on pudotettu polun varteen (se voi toki pudota taskusta myös vahingossa), laavulta löytyy tyhjiä pulloja ja nuotiosta alumiinisen vuoan jämät.*

Sanotaan, että hätä ei lue lakia. Rajansa on kyllä silläkin, millaisiin hätäpäästöihin sananlasku oikeuttaa. Viime syksynä Saariselällä pysähdyimme hetkeksi Maantiekurun autiotuvan suojelluille raunioille (kuvassa). Tupa toimi jo 1800-luvulla Lapin-kulkijoiden levähdyspaikkana, ja siellä olivat yöpyneet muun muassa Elias Lönnrot ja M.A. Castren. Jonkun nykykulkijan silmissä katettu raunio oli kai hahmottunut hyyskäksi, koska sinne oli pitänyt jättää tuoksuvat terveiset. Lieneekö ollut historian havina, joka sai vessapaperinsuikaleet vilkuttamaan iloisesti lahonneiden hirsien lomassa.

Toinen tapaus, joka sai metsässäliikkujien arvomaailman näyttämään joltisenkin kirjavalta sattui allekirjoittaneen jonottaessa pari vuotta sitten Kolin erämessuille. Letka seisoi pitkään paikallaan, ja minulla oli aitiopaikka seurata, kuinka edessä olevan auton ikkunasta lensi säännöllisin väliajoin kaljapullo tienvarren pajukkoon. Olisinpa ollut toista sukupuolta, kolmekymmentä senttiä pidempi ja painanut kaksi kertaa enemmän, niin olisin käynyt nakkelemassa pullot takaisin (nyt on tietenkin helppoa uhota).

Sitä voisi tietysti mennä vielä pidemmälle ja kysyä, miten parin kilometrin yksityisautojono, tyhjäkäynti ja erämessut ylipäänsä sopivat yhteen. Mutta pysytään nyt näissä roska-asioissa.

Kuten sanottua, jätekysymyksen kiperä ydin ei ole niinkään siinä, minne roskat laitetaan, vaan miten niitä saataisiin syntymään vähemmän. Siivoustalkoot ja tempaukset jäävät pelkäksi kosmetiikaksi, jos niiden lisäksi ei pystytä pureutumaan pääasiaan sekä kollektiivisen moolokin että oman jätesangon äärellä.

Siinäpä haastetta.

*Myös silloin, kun kämpän seinustalta löytyy jäteastia, on etiketin mukaista viedä omat roskansa rinkassaan pois. Mitä enemmän jätettä kansallispuistoihin ja retkeilyreiteille kertyy, sen enemmän siellä joudutaan liikkumaan huoltoajoneuvoilla, mikä taas ei ole missään mielessä toivottavaa.