sunnuntaina, heinäkuuta 23, 2006

Kehykset pienille asioille

Saaristoretkellä bongattua: lounaanangervokiitäjä (Anthrocera filipendulae).

Samaistuin kovasti Veloenan mietteisiin yksinkertaisesta elämästä. Ajattelin omaa päivääni aamulenkkeineen, kaurapuuroineen ja kymmenen tunnin työrupeamineen. Linssikeiton lämmitystä ja ruisleipää. Kahvia pari mukillista päivässä. Omenoita ja porkkanoita. Illalla kasvimaalle ja kävelemään koiran kanssa, katsomaan kaupunkia alaviistoon harjun päältä.

Aloitettuani virallisesti etätyöt meni jonkin aikaa, että löysin uuden tavan järjestää elämiseni ja olemiseni. Vähitellen arki haki oman, hämmästyksekseni varsin kurinalaisen ja jopa askeettisen uomansa. Kaltaiselleni haahuilijalle se kai onkin ainoa vaihtoehto, jos mieli saada mitään aikaiseksi ilman työyhteisöä ja ylhäältä päin annettuja aikatauluja.

Toki nautin hiljaisesta, omaehtoisesta päivärytmistäni. Veloenan tapaan olen huomannut sen luovan kehykset pienille asioille, kuten rosmariinisilpulle tomaattileivällä, tuoreille nauriille, mesiangervojen tuoksulle hämärän aikaan, kesän loppua enteileville, viileille aamuille. Asioille, jotka jäävät helposti jalkoihin, jos elämää elää kovin suurin pensselinvedoin, toisten sanelun mukaan tai kellon, kalenterin ja kvartaalitalouden pyhässä kolminaisuudessa.

Etäelämässä on kuitenkin kääntöpuolensa. Sitä jää kovin helposti kiinni arkiaskeesiinsa etenkin tällaisina aikoina, kun vakituinen viikonloppuseurakin on omilla reissuillaan. On petollisen keveää ajautua omien rutiiniensa varassa syrjään elämän virrasta, unohtua kellumaan tyyneen poukamaan tai juuttua pyörimään itse luomassaan akanvirrassa. Ihmisten pariin hakeutuminen jää vähiin, koska päivät ovat muutenkin täysiä. Ne liukuvat ohi järjestäytyen viikoiksi toistensa perään.

Jossain vaiheessa alan tuntea oloni vieraaksi seurassa kuin seurassa. Järkeilen, ettei läsnäoloni antaisi kuitenkaan kenellekään mitään (aivan kuin minä sen osaisin päättää), pelkään muuttuneeni yhtä itseäni toistavaksi ja ennalta-arvattavaksi kuin elämänrytmini. On helpompaa ja turvallisempaa puuhata asioita itsekseen kuin markkinoida muille omia mielenkiinnon kohteitaan ja miettiä sitten, pettyvätkö he niihin (kuinka sujuvasti osaankaan ajatella toisten puolesta).

Sitäkin pohdin, käyvätkö puhutut sanani yhä kömpelömmiksi, kun aamusta iltaan ajattelen vain kirjoittamalla.

Lopputuloksena on omituinen sekoitus sosiaalista varpaillaanoloa ja erakon itseriittoisuutta; samanaikaista puheen, katseiden ja eleiden kaipuuta ja nautintoa siitä, ettei niitä tarvita. Tasapainoilen terveellisen, tarpeellisen yksinäisyyden ja liiallisen eristäytymisen välillä tietäen, että ristiriita on osa valitsemaani työtä.

Ja tiedän myös, että toisenlaisiakin aikoja tulee.

2 kommenttia:

tinka kirjoitti...

Huomaan palaavani tähän merkintään monta kertaa. On se niin hyvin ja hienosti kirjotettu. Tunnistan monia samoja ajatuksia; ruisleivästä ja linssikeitosta lähtien, heh.

Niitä toisenlaisia aikoja odotellessa...

pagisija kirjoitti...

Kiitos, Tinka, kiitoksista! On jotenkin mukavaa kuulla, että muitakin samassa veneessä kellujia on ;). Taistellaan siis mökkihöperöitymistä vastaan, mutta sallitaan itsemme myös nauttia yksinolosta!