Hiljentynyt

Iidesjärvi - parin vuoden aikana lukemattomia kertoja kierretty - on lintujen lähdettyä hiljentynyt syksyyn. Ilma on kolea ja tyyni, nenään kantautuu omakotialueelta puusavun tuoksu. Päivän ensimmäiset sadepisarat saavat pian seuraa.

Tuntuu epätodelliselta ajatella, että kahden viikon päästä tulee muuttoauto. Ei vastenmieliseltä, mutta epätodelliselta.

- - -

Kiitos maanmainion supermakron, pääsin ikuistamaan Pagistaanin kahdeksanjalkaisten puolustusvoimien evästauon. Huomatkaa siististi kääritty paketti, vaikka kylpyhuoneen nurkasta salamatta otettu kuva onkin hieman epätarkka.

Kasvismössö

Kuljin tänään lounasravintolan ohi. Ulkopuolelle sijoitetusta, käsin kirjoitetusta taulusta olin lukevinani, että päivän listalla oli kasvismössö. Pettymys oli suuri, kun mössö osoittautuikin toisella lukemalla höystöksi.

Minusta kasvismössön tarjoileminen höystöjen ja muiden ratatouilleviritysten sijaan osoittaisi kuppilalta riemastuttavaa asennetta (ja ihailtavaa rehellisyyttä). Menisin syömään ihan vain kannatuksen vuoksi, vaikka erinäiset mössöt löytyvät Pagistaanin omaltakin ruokalistalta.

- - -

Kotimaista ahvenaa voi syödä huoletta. Tämä kyrmyniska nousi Pielisestä juhannuksena (ja päästettiin asianmukaisesti tuskistaan kuvanoton jälkeen). Kunnia kuvasta kuuluu urosvahvistukselle, jonka kamera oli ansiokkaasti tilanteen tasalla.

Kun nyt ruoka-asioilla ollaan, niin muillekin kalanystäville tiedoksi: YLE uutisoi WWF:n kehottavan kansalaisia miettimään, millaisia eväkkäitä lautaselleen hankkivat. Monien kalalajien kannat ovat hyvää vauhtia hiipumassa liikakalastuksen vuoksi. Järjestön lista suosittavista ja vältettävistä kaloista ja äyriäisistä löytyy täältä.

Kunhan keskityt

Länsiukrainalaisen Lvivin kaupungin arkkitehtuuri on perua Itävalta-Unkarin kaudelta. Vanha keskusta on UNESCO:n maailmanperintökohde.

Vaikka Venäjänmaalla olen paljon reissannutkin, ovat muut slaavilaisalueet jääneet vähemmälle koluamiselle. Hilpeä - ja samalla kovin itsestäänselvältä tuntuva - oivallus Puolan ja Ukrainan visiitillä olikin slaavikielten suhde toisiinsa. Mitä pidempi maantieteellinen välimatka, sen kauempana samankin ryhmän kielet ovat toisistaan, noin periaatteessa. Niinhän se menee. Totta kai.

- Ymmärrät kyllä puolaa, kunhan keskityt, evästi väikkärinohjaajani menomatkalla selvittäen, kuinka kielten jaottelu perustuu ennen muuta kansallisiin konstruktioihin ja on sellaisenaan varsin myöhäistä perua.

Niinhän se tietysti on. Mutta possunkärsät, mitä ymmärtämiseen tulee. Mitä enemmän yritin keskittyä, sen vähemmän sain tolkkua. Asiayhteys saattoi puheesta tai tekstistä aueta, mutta eipä juuri muuta. Puhuttua kieltä oli hieman helpompi ymmärtää kuin kirjoitettua - puolaahan kirjoitetaan latinalaisaakkosin hölväten sekaan reilulla kädellä konsonantteja, joilla ei viestin kannalta ole mitään virkaa.*

Tsekkiä en muuten ymmärrä senkään vertaa kuin puolaa. Serbokroaatti on jostain syystä hieman helpompaa.

Mutta itään päin mennessä turhautuneisuus hellitti. Ukrainan ymmärtäminen ei tuottanut juurikaan vaikeuksia, ja oman asiansa sai toimitettua sujuvasti venäjäksi. Ukrainalaiset suhtautuvat venäjää tarjottelevaan ulkomaalaiseen myös suopeammin kuin puolalaiset, jotka saattavat katsella muina miehinä taivaalle tai puhujan ohi. Ymmärtäminen ja halu ymmärtää ovat kaksi eri asiaa, ja lähihistorian painavista kivistä rakentuu jo melkoinen kielimuuri.

Mielenkiintoista. Kuten myös se, että karjalankieltä on minusta paljon helpompaa ymmärtää kuin rauman murretta, vaikka ensin mainittu katsotaan omaksi kielekseen, jälkimmäistä ei.

*Kyseessä on vakava asia, johon EU voisi aivan hyvin puuttua kansallisilla konsonanttikiintiöillä. Puhumattakaan ö-kirjaimesta, joka on unkarilaisten käsissä kärsinyt surkean inflaation.

- - -

Jos et vielä saanut tarpeeksesi, niin toinen annos rajaseuturisottoa maustettuna menneisyydellä tarjoillaan Historian siipien havinoissa. Haudutteluaika olisi voinut olla pidempikin kypsemmän lopputuloksen aikaansaamiseksi, mutta ainakin ainekset ovat tuoreita.

Tervetuloa

- Tervetuloa Lappeenrantaan, julisti lentoemäntä koneen tömähtäessä kiitoradalle. Sekunnin murto-osan kaksi umpiväsynyttä tutkijakoululaista ehti miettiä, jäikö jotakin oleellista jossain välissä huomaamatta.
- Anteeksi, hihi, tarkoitan tietenkin Tampereelle, nainen korjasi kiireesti.

Ehtiminen myöhästyneestä Varsovan koneesta jatkolennolle oli parista minuutista kiinni. Rinkkakin* saapui Pagistaanin ovelle lentoyhtiön taksikyydillä vasta muutaman tunnin omistajansa jälkeen.

Ennen sänkyyn kaatumista mainittu kantolaite olisi vielä purettava. Kunpa saman voisi tehdä pääkopalleen kaikin tavoin täyteen ahdetun ja antoisan viikon jälkeen: tyhjentää, lajitella, pyykätä ja laskostaa sisällön siististi kaappeihin.

*Repun paino oli taatusti vähäisempi kuin sen ekologisen vastineen. On vaikeaa olla pohtimatta esimerkiksi sitä, miten paljon tolkkua on lennättää kahdeksan ihmistä Helsingistä Tampereelle 35-paikkaisella koneella.

Ievan polkka

On absurdia istua pimeassa, kuumassa, hienhajuisessa luolassa - jota myos lublinilaiseksi internetkahvilaksi kutsutaan - ja kuunnella taustalla rallattavaa Loituma-kansanmusiikkiyhtyeen Ievan polkka-kappaletta, sita, jonka kertosae levisi maailmalle japanilaisen purjonpyoritysvideon myota.

Niin absurdia, etta taidan lopettaa lintsaussessioni talta eraa ja palata luentosaliin torkkumaan. Ylihuomenna piipahdetaan Ukrainan puolella Lvivissa, sunnuntaina palataan Lubliniin ja maanantaina kotiin.

Hiljainen

Vuonna 1988 perustettu Siikanevan soidensuojelualue löytyy Ruoveden kunnasta Pirkanmaalta. Kokoa sillä on tuhannen hehtaarin verran.

Siikaneva on kurkien lähdön jälkeen hiljainen. Äänessä ovat vain metsäsaarekkeiden tarmokkaat tiaiset ja kimeästi kiljahteleva palokärki. Aamu on pilvinen, mutta pian syysaurinko lämmittää pitkospuut ja saa Pirkanmaan suurimman suoalueen tuoksumaan makeasti. Vielä ei ole ollut pakkasöitä, jotka olisivat puraisseet kasvit hehkumaan syksyä. Juolukka sentään yrittelee jo.

Koiran kanssa tehty aamupäiväretki venähti aiottua pidemmäksi, kun pari puolukka-apajaa kutsui poikkeamaan polulta metsään. Kaiken varalta reppuun sujautetulle pussille löytyi kuin löytyikin käyttöä.

Ei kesää ilman punkkia pohkeessa, eikä syksyä ilman hirvikärpästä hiuksissa. Viimeksi mainittu iski ensimmäistä kertaa päänahkaani kynsien lisäksi leukansa. Eiväthän ne yleensä ihmistä pureksi. Kirpakka nipistys sai miettimään, oliko kyseessä ensilennollaan oleva noviisi, vai onko minusta tullut ihan hirveä.

- - -

Noviiseista puheenollen. Huomenissa aapasuot vaihtuvat Itä-Euroopan kaupunkien kohinaan ja rahkasammalen haistelu rajaseutukysymysten poikkitieteelliseen pohtimiseen. Keltanokkaisilla tutkijanaluilla riittänee ihmeteltävää siinä määrin, että Pagistaanin tiedotusosastokin vaikenee viikoksi.

Painukaa, ystävät, suolle. Vaan älkää suohon.

Supermakro

Sain urosvahvistukseltamme hyyrylle pikkukameran, jonka hän sai viime jouluna työnantajaltaan. Olin jo jonkin aikaa kaipaillut taskukokoista kameraa, jonka voisi ottaa mukaansa reissuun kuin reissuun. Painavaa digijärkkäriä tykötarpeineen kun ei mielikseen repussaan kuljettele, jos kuvausmahdollisuudet ovat lähinnä satunnaisia.

Minikameran hitaampaan tarkennukseen ja rajallisempaan säätövalikoimaan on ollut hieman totuttelemista. Siitä löytyi kuitenkin ominaisuus, joka sai allekirjoittaneen riemastumaan.

Supermakro.

Tytöistä ja pojista

Tänään Aamulehdessä kerrottiin pirkanmaalaisesta koulusta, jossa ekaluokkalaiset on kokeilumielessä jaettu tyttö- ja poikaluokkiin. Kokeilun pohjana ovat tutkimukset, joiden mukaan tytöt ja pojat oppivat asioita eri tavoin ja eri tahtiin. Toimittaja kuvaili tyttöluokan vaaleanpunaisia penaaleita ja lukunurkan Barbie-kirjoja sekä siteerasi poikaluokan opettajaa, joka kertoi poikien innostuneen opettelemaan a-kirjainta autosanojen avulla.

Somaa, eikö?

Ei minusta. En epäile, etteikö rohkeasta kokeilusta voisi olla joitakin hyötyjä (jotka kukaties saavutettaisiin yhtä lailla pienemmissä ryhmissä sukupuolijakaumasta riippumatta). Mutta maalaisjärjellä ajatellen: eikö tällainen lokeroi oppilaat ensisijaisesti - ja varsin alkeellisilta tuntuvin perustein - sukupuolensa edustajiksi, joilla oletetaan olevan jo pienestä saakka sukupuolelleen tyypilliset kiinnostuksen kohteet? Eikö se vain vahvista perinteisiä sukupuolimalleja ja -rooleja ja osoita lapsille, millaisista asioista tytön ja pojan "kuuluu" olla kiinnostunut? Ja että sukupuolten väliset erot ovat jo seitsenvuotiaana niin suuria, että on parempi opetella kaikille yhtä tarpeellisia elämäntaitoja eri luokissa?

En tiedä. En ole pedagogi. Voihan myös olla, että kyseisessä lehtijutussa on tyypitelty tyttöjä ja poikia enemmän kuin itse luokissa. Mutta olen itse aina ollut jonkinlainen väliinputoaja, ja voisin kuvitella, että olisin ollut kuvatun kaltaisessa, pinkinsävyisessä tyttöluokassa aika ulkopuolinen ja hukassa. Kiusattukin, kukaties. Viihdyin tasapuolisesti tyttöjen ja poikien kanssa, ja kaveripiiriini kuului yhtä lailla itsestäänselvästi molempia. Nukeilla en oppinut koskaan leikkimään muutamista velvollisuudentuntoisista yrityksistä huolimatta. Pikkuautotkin kiinnostivat enemmän, koppakuoriaisista ja etanoista puhumattakaan.

Yksi parhaista ekaluokan kavereistani oli poika, omaperäinen esteetikonalku, joka rakasti kauniita esineitä, meikkejä ja naisten vaatteita. Seitsenvuotislahjaksi - ihan totta - hän toivoi satiinikorkokenkiä*. Kuinkahan hän olisi sopeutunut poikaluokkaan?

Minulle kokeilu - tai se, millaisen kuvan lehtijuttu siitä antaa - tuo mieleen hyvää tarkoittavat vanhemmat, jotka tiedostamattaan uusintavat perinteisiä sukupuolirooleja istuttaen lastensa päihin tytöille ja pojille sopivaa käyttäytymistä aina vauvanvaatteiden väristä alkaen. Tiedättehän ne tutut kärjistykset; vilkas ja puihin kiipeilevä poika saa kehuja tomeruudestaan, tyttöä kehotetaan olemaan repimättä vaatteitaan.

*Hänestä tuli isona balettitanssija.

Lisäys: asiaa pohditaan myös Viistolla pinnalla ja Pinserissä.

Jyrkkä kannanotto

Imuroidessani (en ollut muistanutkaan, miten tehokas imurini on - pölypussin vaihto silloin tällöin näköjään kannattaa) panin taas merkille asuntoni hyvinvoivan hämähäkkikannan. Olen antanut niiden olla rauhassa, koska ne pitävät aisoissa muita vipeltäjiä muurahaisista kukkakärpäsiin ja ovat muutenkin mukavia. Liiat seitithän saa aina siivottua pois.

Tuleva asuinkumppanini on niin ikään ollut suvaitsevainen ja pitkämielinen Pagistaanin kahdeksanjalkaisia puolustusvoimia kohtaan. Siksipä jyrkkä kannanotto yllätti:

- Hämähäkit eivät sitten Espooseen muuta.
- Eivätkö?
- Eivät.

Pahus.

"The spider is industrious, never ceasing to build its net from a long thread drawn from its body. It is an aerial worm that takes its nourishment from the air. Its web is fragile. It is said that if a spider (or a snake) tastes the saliva of a fasting man, it dies." Medieval Bestiary.

Enemmän tai vähemmän

Veloena pohti kajahtamista (minäkin pelkään omaa päätäni paljon enemmän kuin sitä ympäröivää maailmaa, mutta kajahtelen säännöllisesti unissani, minkä oletan ja toivon suojaavan minua varsinaiselta kajahtamiselta), ja minulle tuli oitis mieleen muuan lempisitaateistani.

"- Eikö hän ollut hiukan omituinen, kysyi isä epävarmasti.
- Hän oli hyvin omituinen, vakuutti pikku Myy. - Ihan vipsahtanut.
Äiti huokaisi ja yritti oikaista jalkojaan.
- Mutta niinhän useimmat tuttavamme ovat, hän sanoi. - Enemmän tai vähemmän."

- Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Aiheeseen palannen vielä, kunhan ennätän miettiä muutakin kuin maanantaiaamun hämärissä häämöttävää lähtöä Puolaan ja Ukrainaan sekä asioita, jotka on vielä kirjoitettava, luettava tai muuten vain hoidettava alta pois, vipsahtaneena tai ei, enemmän tai vähemmän.

Luuta heilui

Hattulan kirkon versio helvetistä, maalattu tiettävästi 1500-luvun alkupuolella. Tuomittujen ilmeet ovat olosuhteisiin nähden varsin levollisia.

Pagistaanin sivupalkissa heilui suuri luuta. Virtuaalisten laumatovereiden lista oli venähtänyt niin pitkäksi - uhaten venähtää yhä lisää - että poistin koko litanian siiheksi, kunnes keksin toimivamman ratkaisun. Älköön kukaan linkkinsä katoamisesta apeaksi käykö. Kyllä mie teistä kaikista tykkään.

Menneisyyden tapahtumia kertaava palikka hoksattiin ja lainattiin puolestaan Memoria volatiliksesta. Siinäpähän tasapainottaa nykypäivän uutispuuroa.

Mukavuudenhaluinen otus

Aamulehdessä kerrottiin tänään tutkimuksesta, jossa jälleen kerran julistettiin suomalaisten liikkuvan liian vähän. Jutun mukaan hyöty- ja pätkäliikunta eivät nosta kuntoa terveyden kannalta tarpeeksi, vaan siihen tarvitaan tunti kerrallaan vähintään kolmesti viikossa (useinhan on julistettu puolen tunnin päivittäisen liikunnan riittävyyttä - ja senkin on saanut kerätä pätkissä).

Terveysfasistin ja sormenheristelijän leiman uhallakaan en voi olla huomauttamatta, että kolme tuntia reipasta kävelyä viikossa ei ole paljon sekään. Kolme vaivaista tuntia! Sen ei luulisi olevan ylivoimainen urakka kenellekään osapuilleen perusterveelle ihmiselle. Mikä siis maksaa?

Minusta on vinkeää ajatella, että ihmisen kroppa elää edelleen kivikautta. Siinä valossa mieltymys ahterillaan ähöttämiseen sokeria ja rasvaa syöden on varsin tarkoituksenmukaista ja luonnollista. Energiaa piti säästää ja kerätä silloin, kun siihen oli mahdollisuus. Liikunnan puutteesta saati liiasta ruoasta ei taatusti tarvinnut huolehtia.

Varsinkin aikuinen Homo sapiens on niinikään mahdottoman mukavuudenhaluinen otus, joka osaa vaatia hyvän syyn mukavuudestaan tinkimiselle. Vastinetta on saatava ja mieluiten heti. Epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuva, desinfiointiaineelta ja taulukoilta tuoksahtava lupaus sairastumisriskin vähentämisestä tuottaa harvan kohdalla nosteen ylös sohvalta ja ovesta ulos. Etenkin, kun liikkumisen aloittaminen rapakuntoisena vuosien tauon jälkeen on kaikkea muuta kuin mukavaa. Ottaa aikansa, ennen kuin siitä alkaa nauttia, ja että siitä tulee tapa. Eivät siinä sairastumistilastot auta.

Ja se kai se kompastuskivi useimmiten onkin.

Olen joskus pohtinut, että elämäntapojensa hilaaminen terveellisempään suuntaan on ennemminkin mukavuudenhalun lempeää uudelleenohjelmointia kuin sotilaallista kurinpitoa. Välittömän mielihyvän - esimerkiksi pehmeän sohvan ja karkkisäkin* - kilpailijaksi on kehitettävä uusi houkutin, mehukkaampi syötti. Ainakin omalla kohdallani sellaisiksi ovat osoittautuneet sitkeiden selkä- ja päänsärkyjen väheneminen, paremmat yöunet, edes hiukan tasapainoisempi pääkoppa, selkeämpi päivärytmi ja kaikin tavoin nohevampi ja jaksavaisempi olo (myönnetään, lista on kuin suoraan terveysvalistuslehdestä, mutta allekirjoitan tuon kaiken).

Kun nykyistä vointiaan vertaa aikaan, jolloin ei liikkunut kuin pakon edessä, söi mitä sattui ja yritti lääkitä kroonista väsymystään kahvin ja makean syöksykierteellä, ulkoilmaan lähteminen alkaa tuntua mitä parhaimmalta ajatukselta silloinkin, kun se ei juuri sillä hetkellä satu hirveästi huvittamaan (oppivaisena eläimenä olen myös sisäistänyt huomion, että liikkeelle lähtöä ei koskaan kadu jälkikäteen). Toisin sanoen luontainen mukavuudenhaluni ja laiskuuteni eivät ole kadonneet minnekään, mutta välittömän - ja harmillisen ohimeneväksi osoittautuneen - mielihyvän tilalle olen löytänyt pitkäkestoisemman mielihyvän, jonka kokemus on osoittanut pienen vaivannäön arvoiseksi.

Tämä kaikki todettuna täysin vailla omahyväistä hurmoshenkeä ja liikunnan riemujen ekstaattista ylistystä. Jos minä olen pystynyt siihen, kuka tahansa pystyy. Mikäli siis jonkinlaisen muutoksen omalla kohdallaan tarpeelliseksi kokee.

*Mitenkään vähättelemättä sohvannurkan ja suklaatin merkitystä yksilön mentaaliterveyden ylläpidossa ja yleisessä stressinhallinnassa.

Kasvun edellytykset

Anita Konkka totesi taannoin sattuvasti:

"Toinen sana jota inhoan, on parisuhde - varsinkin yhdistelmää: 'toimiva parisuhde,' joka mieleeni teknisen laitteen, esim. sähkövatkaimen."

Sanapari tosiaan kuulostaa joltakin, jota pitää olla ruuvaamassa, vääntämässä, säätämässä ja hinkkaamassa väsyksiin asti, ettei se vain lakkaa toimimasta.

En tiedä. Minä vertaisin kahden ihmisen välistä suhdetta - oli se rakkaus- tai ystävyyssuhde - mieluiten kasviin. Sille pitää koettaa antaa kasvun edellytykset, kastella ja lannoittaa sopivasti, mutta ei se sorkkimalla, nyhtämällä ja hoputtamalla kasva yhtään nopeammin, saati kuki käskystä.

Jos kasvu lakkaa tai kasvi alkaa muuten näyttää huonovointisuuden merkkejä, on toki syytä selvittää pikimmiten, missä ongelma voisi olla.

Vertauskuvani saattaa olla klishee, mutta ehkä se on sitä hyvästä syystä.

Konevitsan luostarisaarella Laatokalla kasvaa imiköitä (Pulmonaria obscura) ja muita lehtokasveja.

Häntä

Tunsin harmsilaisen surrealismin häivähdyksen aamulla uimahallissa, kun viereisestä pukeutumiskopista kuului lapsen iloista laulua:
- Äidillä on häntä! Lallallaa! Äidillä on häntä!

En kurkistanut koppiin, vaikka mieli teki.

Saatanallista ölinää

Puhelimeni on mallia, jossa näppäinlukko on vain yhden näppäimen takana. Lukitus aukeaa luvattoman helposti, mikä on kehittänyt allekirjoittaneelle epämääräisen pelon. Entä jos näppäinlukko aukeaa takkini rintataskussa ja puhelin soittaa ns. taskupuhelun ollessani yksin autossa ja laulaessani radion mukana korkealta ja kovaa vaikkapa Bohemian Rhapsodya tai Teuvo, maanteiden kuningasta (molemmat kappaleita, joita on lähes mahdotonta kuunnella hiljaa, ellei se ole sosiaalisesti välttämätöntä)?

Ajatus on piinallinen. Voi vain kuvitella, miten puhelimeen vastaaja hämmentyisi kuullessaan asiallisen tervehdyksen sijasta saatanallista ölinää. Sellaiseksi Markus Kajo luonnehti ääntä, joka syntyy jonkun laulaessa korvalappustereoista - tai nykyisin ämpeekolmossoittimesta - kuulemansa musiikin mukana.

Piinallisuuden aste riippuisi tietysti siitä, kuka taskupuhelun vastaanottaisi.

- - -

Allekirjoittanut sai Tampereelle palatessaan pienen kyytiläisen. Kymmenviikkoinen Eemil palasi maitojunalla kasvattajan luo Jyväskylään, koska uuden omistajan vanhempi koira ei suvainnut pentua reviirillään. Surullinen tapaus semminkin, kun bedlingtoninpentua oli kuulemma odotettu taloon pitkään ja hartaasti.

Pieni huutolaispoika sai ennen kotiinpaluuta viettää muutaman päivän vanhempieni mökillä seuranaan Sandy, Selma ja pian 15 vuotta täyttävä Otto-vanhus. Välilaskupaikkaansa se saapui voittajan elkein. Noin reipasta ja itsevarmaa koiranpentua harvemmin näkee. Mielessä käväisi - tietenkin! - kyyditä Vaahteramäen Eemeliksi ristitty kaveri saman tien Tampereelle, mutta järki voitti heti kättelyssä. Aika uudelle perheenjäsenelle olisi mahdollisimman huono kaikin tavoin. Sitä paitsi karvainen assistentti-ikäneito näyttää nyt nauttivan olostaan ainoana koirana niin paljon, ettei sen niskoille raaskisi sälyttää hyperaktiivista, loputtomasti huomiota vaativaa nuorta urhoa.

Puhumattakaan siitä, että Pagistaanin kaksijalkaiselle, lokakuussa vakinaistuvalle urosvahvistukselle tullee olemaan tarpeeksi totuttelemista kahden naaraan kanssa asumisessakin.

"Se pallo sattuu kyllä olemaan minun, mutta ota nyt sitten". On hauska seurata, miten paljon lauman vanhemmat koirat antavat pennulle anteeksi. Toisaalta nuorimmainen palautetaan tarpeen tullen nopeasti ruotuun.

Yleishaikeus

"Meren suuri syntymä on lyhyt aalto ja autius rannalla, vain tämä päivä tämä hetki juuri nyt niin kuin lintu joka lentää ensimmäisen kerran kauas ja kuitenkin lähellä pesäänsä. Missä olet, eilinen minä, olen lähtenyt kauas."
- Tyyne Saastamoinen

Juoksutöppöset ovat syyslomalla, kiitos kavalan lentsun. Sisälläkään ei malta istua koko päivää edes kaupungissa ollessaan, joten eilen työpäivän ja parin antoisan maailmanparannussession päätteeksi löysin itseni kävelemästä pitkin joenrantaa ilman sen kummempaa määränpäätä.

Mikä siinä on, että vanhassa kotikaupungissa mieleen nousee helposti jonkinlainen yleishaikeus? En kaipaa menneestä mitään tai ketään erityisesti, tunnenpahan vain lievää melankoliaa sen tosiasian edessä, että kaikki virtaa vääjäämättä eteenpäin, eikä aika vaihda suuntaansa sen enempää kuin jokikaan. Eikä elämä mene koskaan niin kuin sen on suunnitellut.

Onneksi. Miten latteaksi ja sävyttömäksi se silloin jäisikään jopa kaikkein luovimmilla ja mielikuvituksekkaimmilla ihmisillä, saati meillä tavallisilla kuolevaisilla? Mitä omaan taipaleeseeni tulee, en olisi parhaalla tahdollanikaan pystynyt kuvittelemaan siihen niitä tapahtumia, käänteitä, kohtaamisia ja hetkiä, joita siihen on jo tähän mennessä mahtunut, ja joista näin jälkikäteen en vaihtaisi pois yhtäkään. En edes niitä synkempiä, joita kukaan tuskin elämäänsä vapaaehtoisesti suunnittelisi.

Kunnes tilanne saadaan hallintaan

Allekirjoittaneen virallinen työpaikka sijaitsee komeassa Pielisjoen linnassa, mikä saa aika ajoin harmittelemaan etätyöläisyyttä paitsi käytännöllisistä, myös esteettisistä syistä (tosin kuluvana syksynä koko laitos muuttaa uuteen rakennukseen kampukselle, joten se siitä). Yhtä kaikki, "linnan" sähköpostit tipahtelevat tasapuolisesti myös irtolaisen laatikkoon.

Tämänaamuinen viesti oli joltisenkin sympaattinen. Toivon mukaan en riko mitään tietosuojasäädöstä lainaamalla sitä julkisesti, mutta kiusaus on liian suuri.

"Tänä aamuna on ilmaantunut pääoven kynnykselle kasa ampiaisia jostain, joten jos haluatte välttää niskaan putoilevia otuksia niin käyttäkää sivuovia kunnes tilanne saadaan hallintaan."

Lähdetään taas

Tänään lähdetään taas kerran kohti itää hoitamaan työ- ja opintoasioita, tekemään syksyn istutuspuuhia ja viemään rompetta muuton tieltä mökille. Elättelen myös varovaista toivetta, että tutuilta puolukkapaikoilta löytyisi edes sangonpohjan verran kerättävää. Ja että niillä ehtisi ylipäänsä käymään.

Orapihlajan (Crataegus oxyacantha) marjat ovat kauniita, muttei niistä oikein pakastimeen pantavaksi ole. Lääkekäyttöä sillä lienee ollut tuhansia vuosia, ja ainakin Brittein saarilla orapihlajaa on pidetty pyhänä puuna niin esikristillisinä kuin myöhempinäkin aikoina.

Pitikö

Pitikö kehua retostaa viikonloppuna, että on säästynyt flunssalta jo vuoden päivät? Pitikö vetää kohtaloa hännästä? Eikö sitä olla jo opittu, mitä tuollaisesta seuraa?

Ei näköjään.

Bad people

"They are really bad people."
- George W. Bush

Tie Guantanamoon (2006) on kafkamainen kuvaus siitä, miten voi käydä, jos neljän naiivin birminghamilaiskaveruksen tapaan järjestää itsensä väärään paikkaan väärään aikaan. Ennen muuta se on karmaiseva kertomus kollektiivisesta tekopyhyydestä ja siitä, miten tarkoituksen oletetaan pyhittävän keinot.

Tuntuu aina vain yhtä mahdottomalta käsittää, miten vapautta ja totuutta voidaan missään olosuhteissa kuvitella edistettävän niitä mielivaltaisesti polkemalla.

Vastaus on tietysti hyvin yksinkertainen: jakamalla ihmiset hyviin ja pahoihin, meihin ja muihin. Niihin, joiden vapaudella ja totuudella on merkitystä, ja niihin toisiin. Kätevä, turvallinen ja kaikesta vastuusta vapauttava näennäisratkaisu, johon on tartuttu kerta toisensa jälkeen idässä ja lännessä, etelässä ja pohjoisessa, läpi historian, kielestä, kulttuurista ja partojen pituudesta riippumatta.

Viha on vihalle bensaa liekkeihin, väkivaltaa ruokkii ja lihottaa mielivaltaisuuden ja koston kierre. Mikä tuossa ikiaikaisessa, yksinkertaisessa yhtälössä tuottaa mukaviisaalle ihmiskunnalle niin ylitsepääsemättömiä ymmärtämisvaikeuksia?

Tervetullutta

Hattulan kivikirkon harvinaisen hyvin säilyneet seinämaalaukset on tehty 1500-luvun alkupuolella.

Perjantai toi etätyöläisen elämään tervetullutta vaihtelua ja sosiaalista potkua. Keskiajantutkimusseura Glossan syysretki suuntautui tällä kertaa Hämeeseen, joten allekirjoittanut pääsi liittymään Helsingistä lähteneeseen pääjoukkoon sujuvasti Hämeenlinnan rautatieasemalta.

Päivän kestäneellä turneella ehdittiin pistäytyä Hämeen linnassa, Hattulan Pyhän ristin kirkossa ja sokerina pohjalla Hakoisten linnavuorella, jonka laelta pääsee ihailemaan yhtä maan vanhimmista kulttuurimaisemista. Kun oppaina oli vielä maan parhaimmat asiantuntijat ja sää liki täydellinen, ei työpäivää juuri leppoisammin olisi voinut viettää.

Mukavaa oli myös jutustella etelämpänä vaikuttavien kollegoiden kanssa, koska sinne tässä itse kukin näyttää olevan vääjäämättä valumassa. Pian pitäisikin aloittaa pakkaaminen. Taas kerran.

Hakoisten 60 metriä korkealla linnavuorella on sijainnut varhaiskeskiaikainen linna. Pohjoiseen päin avautuu näkymä Janakkalan Pyhän Laurentiuksen kirkolle ja Hakoisten kartanon pelloille. Maisemaa pidetään yhtenä Suomen arvokkaimmista kulttuurimaisemista.