Samaan aikaan

On taas aika hämmästellä, miten taivaalta sakeanaan satava, vaikeasti määriteltävä aine voi olla samaan aikaan märkää ja pistelevää. Vaatteet kastuvat hetkessä ja naama tuntuu vastatuulessa neulojen tökkimältä.

Ihmeellinen on luonto*.

Räntäpäivän kaunis ajatus löytyi Veloenalta: "Pura sydäntäsi, sykkyräisestä langasta voi tehdä vielä vaikka mitä."

*Luonnon ihmeiksi luettakoon myös iloinen havainto, että Leppävaaran uimahallissa jatko-opiskelijakin saa alennuksen päästen polkemaan vettä puolella hinnalla.

Paluu

Vanhan maalaistalon sähkötön tupa, keskellä lämpöä humiseva leivinuuni. Sisällä lokakuinen hämärä, ulkona räntäsade ja valkoinen maa. Hirvisoppaa ja täytekakkua. Ukkojen huastelua, ketkä vanahat immeiset on kuollu, ketkä ellää. Kenellä ottaa syvämmestä, kenet se otti ja halavas. Ja millä keinoin ne talaviverkot oikein uitettaan jiän alle, jos se ei tuo nuorempi polovi tiijä.

Urosvahvistuksen tädin* syntymäpäiviä vietettiin lauantaina sisarusten vanhalla kotipaikalla Nurmeksessa. Illan mittaan pilvet häipyivät ja pakkanen kiristyi. Talven tuoksu ja tähtitaivas saunasta palatessa. Yöllä täydellinen pimeys ja hiljaisuus.

Sunnuntaina paluu kehäykkösen kohinaan ja oranssiin keinovalohämyyn, maanantaiaamuna miehellä lähtö toiselle mantereelle.

*Miehen yläkarjalainen suku on omaa lajiaan; lukuisat tädit ja sedät kulkevat kuin kärpät Pielisen liukkaissa rantalouhikoissa ja elävät kalalla ja puolukoilla, luulen.

Yhdeksällä hevosella

Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella, kuuluu vanhempieni usein käyttämä sanonta tarkoittaen sään nopeita vaihteluita syysaikaan.

Eilen kuuraiset lehdet rapsahtelivat jalan alla ja aamuaurinko punasi Pyhäselän vastarannan. Tänään on harmaata ja hämärää kuin villasukassa.

Hyvin märässä villasukassa.

Pagistaanin väki lähtee kohtsillään ihmettelemään povattua syysmyrskyä Ylä-Karjalaan Pielisen rannalle. Pitäkäähän pipoistanne kiinni, tekin.

Kadonnut

Lievän aamuköhimisen jälkeen saksalaisrouva ryhdistäytyi ja kuljetti allekirjoittaneen karvaisine assistentteineen kiltisti itään. Ehkä se pelästyi itsekin oikutteluaan ja sen mahdollisia seurauksia. Se ei sentään ole ollut samanlainen huomionkipeä diiva kuin edelliset ajokkini, jotka rakastivat palavasti haalaripukuisia miehiä ja jakoavaimia.

- - -

Tänään yliopistolla pyrkiydyin historian laitokselle. Mutta katso: se oli kadonnut.

Paikallinen päivikahviseurani tiesi kertoa, että laitos muutti humanistisen tiedekunnan rakennuksesta kampuksen toiselle laidalle, jossa pitävät majaansa muutkin yhteiskuntatieteet. Taannoisella organisaatiomuutoksella oli siis muitakin kuin nimellisiä seuraamuksia.

Etätyöläinen vain oli sattunut jäämään tiedosta paitsi.

Kotilaitos löytyi lopulta 70-luvun sokkeloisesta rakennuksesta, missä ennen pesivät vain bittinikkarit ja matemaatikot. Vaan kylläpä tunsi humanisti - anteeksi, yhteiskuntatieteilijä - itsensä typeräksi. Vähän kuin olisi pyörinyt tyhjällä tontilla etsien kadonnutta kotitaloaan, pälyillyt epäluuloisena taivaalle ja juossut kurkistamaan nurkan taakse.
- Tässähän se vielä eilen oli.

Tai sitten ei

Tavoite:

Viedä auto Espoosta Pohjois-Karjalaan talviseisontaan vanhempien mökille ja laittaa se keväällä myyntiin.

Ongelmat:

1) Auton talvirenkaat on viety ko. mökille jo aiemmin, ja Itä-Suomessa voi sataa räntää. Auto on kuitenkin vietävä tänään, koska loppuviikosta räntä- tai lumisateen mahdollisuus kasvaa entisestään.
2) Eilen tehty lämmittelykierros viikon seisomisen jälkeen johti moottorin sammumiseen risteyksessä*. Moottori pitää omituista ääntä ja nykii. Kyse voi olla pelkästä kosteusongelmasta. Tai sitten ei.

Jos siis näette tänään vanhan, harmaan farmaribemarin Kehä I:n laidalla tai Lahdentien varrella hätävilkut päällä, tiedätte Pagistaanin karavaanin olevan liikkeellä. Saa vilkuttaa.

Niin, haluaisiko joku kasvattaa ekologista jalanjälkeään ja ostaa auton?

*Luulen vahingossa puhuneeni myyntiaikeista auton kuullen, mitä ei pitäisi ikinä tehdä. Kannattaa muutenkin varoa, mitä sanoo ja milloin. Pesukoneeni hajosi lopullisesti päivää ennen muuttoa, kun olin ääneen arponut, pitäisikö se ottaa mukaan vai jättää seuraavalle vuokralaiselle.

Syliin

Karvainen assistentti tuli työhuoneeseen, istui tuolini viereen ja laittoi päättäväisesti käpälänsä jalalleni. Ulkona oli käyty, eväät syöty ja kupissa oli vettä, joten kysyin, mistä nyt kiikasti.

Se vain halusi syliin nukkumaan, aivan kuin pienenä pentuna kahdeksan vuotta sitten, kun tein opiskeluhommia tietokoneella. Viikon takainen muutto ei näytä assistenttiani järkyttäneen - se on jo tottunut niihin - mutta ilmeisesti uudet ympyrät ovat lisänneet itsenäisen ja omissa oloissaan viihtyvän koiran läheisyydentarvetta.

Hieman ahdasta meillä oli, mutta evääpä nyt tuollainen pyyntö.

Rennoksi

Kun vanhan suunnistajasuvun mätä omena heitetään pyörimään Kallion sokkeloisille kaduille, ottaa aikansa löytää oikeaan paikkaan.

Ottaa myös tovin virittäytyä yhteiselle taajuudelle, kun viihtyisän kivijalkapesän uumenista löytyy joukko sanoista tuttuja, kasvoilta vielä vieraita (silti kirjoitustensa näköisiä). Lankakeriä, puikkoja, neuloja. Harmaa kissa, joka asettuu hetkeksi syliä lämmittämään silmät viiruina, mietteliäänä.

On tarkkailtava tilannetta, kuunneltava lukemisen sijaan, vaihdettava pari sanaa vasemmalle ja oikealle lankajänistä kokoon kursiessa. On hengitettävä itsensä rennoksi naurulla ja vihreän teen höyryllä.

On harmiteltava aikaista poislähtöään, kiitettävä kaikkia lämpöisestä iltahetkestä ja toivottava, ettei kerta jää ainoaksi.

Tekopyhyyden määritelmä

Tekopyhyyden määritelmäksi voisi sopia seisominen laatikkopino sylissään Ikean jonossa muristen ketjukalustamojen persoonattomuudesta ja siitä, miten koko systeemi haisee. Napisen, kuinka ihmisille markkinoidaan trendikkyyden varjolla hatarasti tehtyjä kermitinvihreitä sohvantekeleitä ja epämääräistä liukuhihnaroinaa, johon on tarkoituskin kyllästyä kahden vuoden sisällä. Mielellään nopeammin.
- Puhu vielä hiukan kovempaa, toteaa mies huvittuneena vierestä.
- Ihan totta, minä vänkään. - Ei ole sisustusbisneksen etujen mukaista, että ihmiset viihtyvät kodeissaan liian hyvin.

Ikea-neitsyyden menettäminen vaatii tärpätinhuuruisia katumusharjoituksia. Huomattavaa omahyväisyyttä tuntien maalaan uudelleen rakkaan, täyspuisen työpöytäni, jonka äitini osti aloittaessaan omat opintonsa 50-luvulla. Tuolloin huonekalut tehtiinkin vielä kestämään äidiltä tyttärelle. Kuin kapitalismin ja markkinatalouden kiusalla sudin pöydän punaisemmaksi kuin Vladimir Iljitsin sielu. Meit valhein ruokkii tyrannit, mut rauha meille koittakoon! Ähäpiti!

Uhoani hieman latistaa kiusallinen tietoisuus sen onttoudesta, joka ei juuri kestä tarkastelua päivänvalossa. Sitä paitsi sama markkinatalous myllyää väestörakenteen muutoksen myötä humanistis-tekniseksi muuttuneeseen Pagistaaniinkin ainakin puolet leivästä (ja niistä Ikean tavaroista), jos tähän saakka olenkin voinut väittää tutkijakoululaisen palkkapussin olevan pieni, mutta edes verrattain riippumaton kvartaalitalouden rattaiden raskaista pyörähdyksistä.*

*Uskoin pääsiäispupunkin olemassaoloon niin pitkään, etten edes kehtaa kertoa.

Tyhjästä

Laajakaistan siirron kanssa oli pieniä ongelmia, mutta nyt yhteys ulkomaailmaan toimii. Se on jo paljon se.

Muuten arjen asettuminen uusiin uriin ottaa taas aikansa. Ajoittain olo on kuin kasvilla*, joka on nyhtäisty jälleen kerran ylös maasta, ravisteltu sitten napakasti, että multa putoaa juurien välistä pois, istutettu reippain ottein uuteen alustaan ja kaadettu kannullinen kylmää vettä päälle. Hennot hiusjuuret ovat kuitenkin jo alkaneet kasvaa ja nostaa ravintoa ylöspäin.

Kovin syvällisesti ei elämänmuutosta ole ehditty Pagistaanissa pohdiskella (ehkä parempi niin). Eikä juuri muutakaan sen puoleen. Siitä ovat pitäneet huolen laatikkoröykkiöiden purkaminen ja urosvahvistuksen asunnon tyhjentäminen. On käsittämätöntä, millainen määrä maallista mammonaa kahteen pieneen yksiöön voi mahtua. Semminkin, kun kumpikaan meistä ei erityisesti ole tavaroiden ja niiden hankkimisen perään.

Jostain ne silti ovat tulleet. Siinneet tyhjästä, luulen.

*Tokihan en voi tietää, millainen olo kasvilla on. Allekirjoittaneella vain on toisinaan kovin kasvimaisia tuntemuksia, mikä inspiroi vertauksiin. Hyvä esimerkki on tiputus, johon jouduin vuosia sitten ikimuistoisen rajun vatsataudin takia. Nesteen virtaaminen kuivuneisiin kudoksiin juomatta itse oli sanoinkuvaamaton tunne. Joltisenkin sellaiseksi kuvittelisin nuutuneen kasvin olotilan sen saadessa vihdoin vettä.

Ilman merkittäviä tappioita

Tiedoksi täten ilmoitettakoon: Pagistaanin siirtäminen Tampereelta Espooseen tapahtui viikonloppuna ilman merkittäviä tappioita. Operaatio on jatkunut laatikkokaaoksen raivaamisella ja osa-aikaisesta kokoaikaiseksi muuttuneen urosvahvistuksen omaisuuden kuljettamisella kadun yli uuteen tukikohtaan.

Maitokärryt ovat hieno keksintö.

Vastarintaliikahtamattomuus

Ihmismieli yltää melkoisiin eskapistisiin suorituksiin etenkin silloin, kun hetkellinen muutosvastarinta ottaa vallan.

Sitä voi istua muina naisina nojatuolissa villasukat jalassa, kuunnella ajankohtaisohjelman puhuvia päitä ja neuloa apupupulle etukäpälää, vaikka suuri osa omaisuudesta on jo koottu tuolin molemmin puolin kattoa hipoviin laatikkopinoihin, loput odottavat pakkaamista epämääräisinä läjinä ja tyhjät seinät tekevät asuntoon oudon kaiun.

Ai mikä muutto?

Välähdyksenomaisesti näin itseni kymmenien vuosien päästä itsepäisenä mummona, jota ollaan kyöräämässä vanhainkotiin. Nojatuoli vain oli vaihtunut keinutuoliin.

Tule ja kahmi

Ostosorgiat on usein nimetty tavalla, joka ikään kuin tekee luvalliseksi olla pohtimatta tylsiä asioita, kuten tavaran tarpeellisuutta tai rahan riittämistä seuraavaan tilipäivään. Kollektiivinen syyntakeettomuus antaa anteeksi hamstrauksen ja harkitsemattomat hankinnat. Ovathan nyt Hullut päivät*! "Tule ja kahmi", kuten päivän lehdessä usutettiin.

Erään kodinsisustusketjun Yllätyspäivät kuulostavat tosin siltä, että heti ovesta astuessa naamaan läväytetään litsari, matto-osastolla heitetään niskaan sangollinen jäävettä ja lopuksi kassalla laskutetaan neljän euron kynttilälyhdystä neljäsataa euroa. Tule ja ylläty!

*Sen ainoan kerran, kun uskaltauduin paikalle, liukuportaiden väliin oli sijoitettu torvisoittokunta säestämään ihmisten säntäilyä.

Keinoja kaihtamatta

Sananvapaus taidetaan usein määritellä siten, että saat toki sanoa, mitä haluat, mutta me saamme vastaavasti ryhtyä haluamiimme toimenpiteisiin sanomasi johdosta. Sitä saa, mitä tilaa.

Nyky-Venäjä kantaa vankkaa aatteellista perintöä 1400-1500-luvuilta, jolloin Moskovan ruhtinaskunta nousi Rusin alueen johtoon hyvän onnen, sopivan ajoituksen ja taitavan taktikoinnin ansiosta. Maallinen valta ja ortodoksinen kirkko yhdistivät voimansa luodakseen ja legitimoidakseen idean vahvasta, pyhästä keskusvallasta. Keskiaikaiseen tapaan valtakoneiston katsottiin edustavan jumalallista totuutta, mikä oikeutti vaientamaan vääräoppiset sivuäänet.

Usein keinoja kaihtamatta.

Mitä maantieteeseen tulee, "Pyhä Venäjänmaa" tuo allekirjoittaneelle epämääräisesti mieleen ylikierroksilla käyvän paimenkoiran, jonka missiona on pitää lauma koossa haukkuen, piirittäen ja karkulaisten jalkoja näykkien. Neuvostoliiton jälkeinen tilanne ja Kremlin otteesta vääjäämättä karkaavat reuna-alueet - esimerkkeinä Tshetshenia ja Georgia - saavat koiran paniikkiin. Siinä menossa on sivuseikka, jos kaitsittavien kintut valuvat verta ja muutama rampautuu pysyvästikin.

Tilanteessa ei ole historian näkökulmasta mitään uutta. Kuten ei viime aikojen uutisissakaan. Karmeaa ja traagista - muttei yllättävää. Kaikkein vähiten kai uhr(e)ille itselleen.

Toivoa antaa kuitenkin se, että nykypäivänä tieto ihmisoikeusloukkauksista leviää nopeammin ja laajemmalle kuin koskaan ennen, kiitos paitsi Politkovskajan kaltaisten ammattilaisten, myös kansalaisjärjestöjen ja internetin (laskekaapa vaikka, kuinka moni suomalainen blogi tai verkkosivu levitti sanaa viikonlopun kynttilämielenosoituksista). Vastalauseiden vaientaminen käy yhä vaikeammaksi. Vilunkipelin harjoittajat - tai siitä epäillyt - päätyvät väärillä liikkeillä nopeasti sahaamaan omaa oksaansa. Kaikenlaiset valtaistuimet ovat kautta aikojen osoittautuneet yllättävän kiikkeriksi ahterinalustoiksi, jos tarpeeksi kova tuuli alkaa puhaltaa.

Se oma oksa alkaa helposti notkua, vaikka kuinka yrittäisi hurskastella ja esittää tarkoituksen pyhittävän keinot. On ratkaisuja, joista on vaikea uskoa seuraavan mitään hyvää. Kenellekään.

Sitä luulee

Kaima Kanadasta haastoi allekirjoittaneen kirjallisuuden äärelle. Minäpä ehätin vastaamaan kysymyksiin jo elokuussa, joten vastaukset löytyvät täältä.

- - -

Sitä luulee tietävänsä omat rajansa hyvinkin tarkkaan. Ja osaavansa ne myös visusti pitää. Toisinaan sitä heittäytyy kuitenkin varomattomaksi, kun ilta on pitkä ja seura hyvää. Jossain vaiheessa sitä nousee pöydän äärestä maailmaa parantamasta ja huomaa, että rajat on ylitetty hyvän aikaa sitten, mutta tehtyä ei saa enää tekemättömäksi.

Seuraavana päivänä kuljetaankin pitkin seinänvieriä ja yritetään pitää liikkeet loivina ja tärähdyksettöminä. Samalla muistetaan taas kerran, miten ikävästi juhlimisen jälkitila muistuttaa migreenikohtauksen viimeistä vaihetta, jota ei suotta dagen efteriksi kutsuta.

No, virallisia Tampereelta-läksiäisiä ei kovin usein vietetä. Ja mukavaa oli, mistä kiitos Hervannan klaanille.

Ne huonommat

Jos eilen ylistinkin etätyöläisyyden hyviä puolia, ovat tänään mielessä pyörineet ne huonommat. Kuten se, että kotoa ei pääse töihin, eikä töistä kotiin.

Työhuone epäilemättä lisäisi työtehoa ja keskittymiskykyä tilanteessa, jossa muuttoon on enää viikko, ja jossa kirjahyllykin - tuo kodin hermokeskus! - on vaihtunut pahvilaatikko- ja hyllylautapinoiksi yksiön nurkassa. Työpäivän jälkeen voisi palata kaaoksen keskelle ja jatkaa maallisen omaisuutensa kartoittamista ja pakkaamista iltapuhteena.

Kahden hämärän välissä

On hauska huomata, miten keho vuodesta toiseen mukailee valon määrää mieleltä lupia kyselemättä. Kesäaamuisin allekirjoittanut kukkui ylhäällä ennen seitsemää nukkumaanmenoajasta riippumatta. Syyskuun kääntyessä lokakuuksi unentarve on kasvanut parilla tunnilla; ilman keinotekoista herätystä nukkuisin hurskaan unta ainakin puoli yhdeksään.

Joskus nukunkin. Se on yksi etätyöläiserakkouden hyvistä puolista. Samaten se, että iltapäivällä voi hyvin ottaa varttitunnin tirsat, jos siltä tuntuu. Ja ulkoilla päiväsaikaan hyödyntäen yhä kapeammaksi käyvän valokaistaleen kahden hämärän välissä.

Syyspöhnän torjunnassa hyväksi on osoittautunut myös uusi juomatuttavuus. Eteläamerikkalainen mate-yrttihauduke tarjoaa kofeiinipitoisena tervetullutta vaihtelua kahvin litkimiseen. Iltapäivämate ja muutama pala tummaa suklaata tuntuvat tyynnyttävän kivikautta elävän kropankin ja saavan sen uskomaan, ettei talvea varten tarvitse tankata tolkuttomasti unta sen enempää kuin sokeria tai rasvaakaan (ajatus hyvinsyöneenä talvehtimisesta kellariin sijoitetussa styroksilaatikossa "ei saa häiritä, voi purra"-varoituksineen on silti aika ajoin hyvin houkutteleva).

Toista taannoin Suomeen rantautunut yrttijuomaa, eteläafrikkalaista rooibosta on Pagistaanissa nautiskeltu jo pidempään etenkin iltateenä. Kesäaikaan ei kuumia juomia tule juuri keiteltyä, mutta syksyn tullen haudutuskannu alkaa saada taas käyttöä.

Vain vähän mielen toimintaa

Erittäin karvainen assistenttini pyysi muistuttamaan, että tänään vietetään kansainvälistä eläinten päivää, joka samalla aloittaa eläinten viikon. Olin kuulevinani myös jupinaa, että vakaa aikomukseni kaivaa trimmaussakset esiin juuri tänään on eettisesti vähintäänkin arveluttava.

- - -

Löysinpä eilen divarista (älkää kysykö, mitä tein divarissa puolitoista viikkoa ennen muuttoa; en ainakaan vienyt sinne mitään) kerrassaan hilpeän kirjan, jolle hihitellessä aika vierähti puolenyön paremmalle puolelle. Hannes Sihvon toimittama Toisten Suomi - mitä meistä kerrotaan maailmalla (2001) on kepeälukuinen, mutta tieteellisesti vankka katsaus Suomi-kuvaan kautta aikojen aina skandinaavisaagoista viime vuosien scifikirjallisuuteen saakka.

Jos 1800-luvun rotuopit tuottivatkin värikkäitä kuvauksia kaukaisempien maanosien asukkaiden alkeellisuudesta eurooppalaisiin verrattuna, eivät suomalaiset päässeet juuri vähemmällä. Näin toteaa esimerkiksi vuonna 1838 julkaistu, englantilainen tietosanakirja:

"Suomalaiset ovat rohkeaa, rehellistä ja vieraanvaraista rotua, mutta he ovat myös itsepäisiä, usein raakoja ja tavoiltaan vastenmielisiä. Jotkut heistä ovat niin laiskoja, että nimitys Fin on synonyymi laiskuuden kanssa. Heillä on vain vähän mielen toimintaa ja he ovat kuuluja likaisuudestaan." (Penny Cyclopaedia, vol. x, 1838, s. 275. Kirjassa Toisten Suomi, s. 93.)

Laiskoja ja likaisia, tavoiltamme vastenmielisiä! Vain vähän mielen toimintaa! Etsikää kirja käsiinne ja lukekaa itse lisää. On siellä hieman kauniimpiakin, etten sanoisi kaunistelevia kuvauksia katajaisesta kansastamme.

Allekirjoittanutta riemastutti myös ylläoleva kuva ja sen myötä selvinnyt äidinäidinäidinisänisänisän - tai pikemminkin tälle kuuluneiden esineiden - rooli suomalaisuuden markkinoinnissa maailmalle. Parppein sukuseura on muuten yrittänyt (ainakin toistaiseksi täysin laillisin keinoin) saada kyseisen kanteleen takaisin Ilomantsiin Parppeinvaaralle tukholmalaismuseon varastosta, mutta tuloksetta.

Äärimmilleen viety

Maailmassa on paikkoja, joissa aivan erityisesti hävettää olla oman lajinsa edustaja.

Puolalainen Lublinin kaupunki on kasvanut vuosikymmenten myötä kiinni Majdanekin keskitysleiriin, joka 270 hehtaarin kokoisena oli Auschwitzin jälkeen Euroopan toiseksi suurin työ- ja tuhoamisleiri. Majdanek perustettiin Heinrich Himmlerin käskystä vuonna 1941, ja siellä kuoli kolmen vuoden aikana yli 230 000 ihmistä joko kaasukammioissa tai tauteihin ja nälkään.

Kaikkein kammottavinta on äärimmilleen viety tehokkuus ja suunnitelmallisuus, joka paikan päällä lyö silmille kerta toisensa jälkeen. Lajittelu, säilytys, tuhoaminen, jälkikäsittely. Ensin päätöksinä koneella kirjoitetuissa asiakirjoissa, sitten piirustuksina ja kaavioina ja lopulta puolalaisella niityllä satojen hehtaarien kokoisena, piikkilangalla aidattuna järjestelmänä parakkeineen, kaasukammioineen ja krematorioineen.

Nykyään Majdanekin ilman täyttävät naakkojen ja mustavaristen huudot. Ne eivät paikan sairaasta historiasta välitä; tyhjissä parakeissa ja vartiotorneissa on hyvä pesiä. Kuoleman koneisto tuottaa nyt uutta elämää.

Unkarilaisen Imre Kerteszin omaelämäkerrallinen keskitysleirikuvaus Kohtalottomuus on kirja, jonka jokaisen soisi lukevan. Siitä puuttuvat tyystin paatos, kauheuksilla mässäily ja historiallinen jälkiviisastelu - ja juuri se tekee siitä niin vaikuttavan.

Lenin-setä asuu Hämeenpuistossa

Tampereen tarjonnasta on nautittava, kun vielä voi. Pagistaanin urosvahvistus ei ollut käynyt Lenin-museossa, joten suuntasimme sunnuntaina sinne. Euron pääsymaksu Tampere-päivän kunniaksi oli mukava yllätys.

Hyvä onni jatkui: Amurin työläismuseokortteli oli poikkeuksellisesti auki kesäkauden päättymisestä huolimatta, ja sinne oli ilmainen pääsy. Olin vasta ehtinyt harmitella itsekseni, kun tänäkin kesänä visiitti jäi väliin hyvistä aikomuksista huolimatta. Enää ei tarvitse harmitella. Museokortteli on näkemisen arvoinen paikka, vaikka väentungos ja syksyinen hämäryys eivät oikein tehneetkään oikeutta sokkeloisille ja pimeille rakennuksille.

Oli yhtä kaikki hauska nähdä tamperelaisten vetäneen pipat korville ja lähteneen joukoittain liikkeelle sateentihkusta huolimatta. Lokakuinen koleus antoi puolestaan viitteitä siitä, miltä on tuntunut nousta aamuneljältä jääkylmälle lattialle pönttöuunia lämmittämään ennen lähtöä tehtaalle töihin. Lämmin heinäkuinen päivä saattaisi antaa entisaikojen yhteiskeittiöelämästä turhankin idyllisen kuvan.

Kuten kotimuseot aina, myös Amuri sai pohtimaan ihmisten tilavaatimusten muuttumista asuinolojen paranemisen myötä. Nykyisin joka lapsella on kai oltava oma huone, kun ennen kuusihenkinen perhe mahtui pikkuiseen kamariin - ja saattoi pitää huoneensa nurkassa vielä alivuokralaistakin.

Rakas tuleva asuinkumppanini osoitti huomattavaa harjaantuneisuutta puujaloilla kävelemisessä. Voiko mieheltä enää enempää toivoa?