Kylläinen ja neuroottinen

Kirjailija-Kirsti kirjoitti taannoin kirjailija-Katrin ja kirjailija-Annan säestämänä painavaa asiaa itsetunnosta ja siitä, miten olemme ylipäänsä oppineet märehtimään koko minuuden kysymystä. Koska ja miksi ihmiset tulivat niin tietoisiksi itsestään, että katsoivat aiheelliseksi alvariinsa peilata omaa olemistaan mystisiin muihin?

Arvattavasti silloin, kun elämisen perustarpeet eivät enää vaatineet jatkuvaa huomiota. Kun maha on täynnä, päällä on aikaa kehrätä kokoon kaikenlaista joutavaa. Sikäli kuin tiedetään, esimerkiksi keskiaikainen ihminen näki itsensä ennen muuta osana yhteisöään, eikä liiemmin vaivannut päätään minuuskysymyksillä. Harva talonpoika kai turnipseja kaivaessaan pohti lapsuuden traumojen ja myöhempien kompleksien vaikutusta parisuhteeseensa. Korkeintaan manasi Perkeleen juonia, jotka tekivät vaimon toraisaksi.

Moni nykyihminen täysine jääkaappeineen on sen sijaan kylläinen ja neuroottinen. Omat pirunsa on hänelläkin. Jos toiselle olkapäälle istahtaa sorkkineen vaikkapa Epäonnistumisen Pelko ja toiselle pitkähäntäinen Perfektionismi, ei kenelläkään ole enää kivaa. Kun niiden seuraan lennähtää vielä Huono Itsearvostus, ei ihmispololla ole mitään iloa tuliterästä espressokeittimestään.

Kyllä, tuttuja sarvipäitä kaikki. Viime vuosina kolmikon visiitit ovat harventuneet, mutta silloin tällöin kuulen yhä tuttua käkätystä ja haistan inhan rikinpöllähdyksen. Silloin on parasta etsiä jotakin kättä pitempää. Terve Järki on ajoissa käytettynä hyvä astalo. Huumori on niin ikään mainio ase, tosin sekään ei aina pure, jos vihulaiset ovat ehtineet saada tukevan kouraotteen uhrinsa nahasta.

Syksy turnipsipellolla saattaisi olla niin ikään tehokas torjuntakeino. Talikonvarressa heiluminen tekisi olkapäille pyrkiville perkeleille kiikkerät oltavat.

Aika tunnustaa tosiasiat

Varoitus: sisältää negatiivisuutta yli terveen aikuisen viikkoannoksen. Lukeminen omalla vastuulla. Lieventävinä asianhaaroina todettakoon, että kirjoittaja oli juuri vetänyt kieleensä paperihaavan apurahahakemuskuorta sulkiessaan, ja että MTV3 näytti eilen dokumentin, jossa saksalaismies tappoi lajikumppaninsa ja paistoi tästä pippuripihvin.

Näen sen lähestyvän taivaanrannasta. Käännän selkäni, mutta toisesta suunnasta vyöryy samanlainen. Juoksen sisälle ja suljen oven, mutta harmaa huopa painautuu vasten ikkunaa tehden asunnostani pienen ja pimeän. Ensimmäiset pisarat lyövät jo lasiin.

On tullut aika tunnustaa tosiasiat. Nyt loppui jokavuotinen kuherruskuukausi keltaisten lehtien ja kirpeiden aamujen kanssa. Nyt alkoi vuodenajoista viheliäisin, kurjin ja vihmaisin. Se vetää pimennysverhon kaiken olevaisen ylle, jättää rapaisia koiranjälkiä joka paikkaan, kantaa märkää katuhiekkaa lakanoihin, heittää vuotaviin silmiin vettä ja räntää, lemuaa nihkeille lenkkivaatteille ja mädille lehdille, saa ihmiset tympääntymään toistensa harmaisiin naamoihin ja vielä enemmän omaansa.

Kynttilät, pehmeät huovat ja hyvät kirjat ovat vain itsepetosta, yritystä unohtaa hyhmäinen todellisuus. Pakotietä ei ole! Viimeistään suklaan loppuessa ihmisrievun on ryömittävä pesästään ja kohdattava paitsi pohjoisen ilmaston ilkein kepponen, myös kesken unien herätettyjä hamstereita muistuttavat kohtalotoverinsa marketin loisteputkivalossa.

Ei, minulla ei ole asenneongelmaa. Vuoden viimeiset kuukaudet ovat toki tarpeellisia ja hyviä olemassa (kuten hammaskiven poisto-operaatio tai gynekologinen rutiinitarkastus). Mutta olisi luonnonvastaista olla niiden aikana pirteä ja aurinkoinen ja puhkua positiivisuutta. Älkää tulko väittämään muuta saati puhkumaan, tai puren.

Ja ne pian joka paikassa rallattavat, pimeyden piinaamaa kansaa pilkkaavat tiptap-tonttulaulut säästettäköön puolustusvoimien salaiseksi audioaseeksi.

Ihmeen kaunis

"Maasto, jonka halki raito syöksyy, on syksyisin ihmeen kaunis. Mäkien korkuiset tievat halkovat sitä ristiin ja rastiin. Tievojen välissä on valtavia kraatterimaisia laaksoja, joiden pohjalla pienet lammet päilyvät peilikirkkaina. Ikään kuin toisistaan säännöllisen välimatkan päähän istutettuina tunturikoivupensaat kukkivat syksyllä sanomattomassa syksyn väriloisteessa, ruskassa."
- Yrjö Kokko: Laulujoutsen (1950)

Kanadassa asunut Blogisisko kyseli, matkustavatko suomalaiset vasiten ruskaa ihailemaan. Jo vain matkustavat. Lauhemmilla alueilla jalojen lehtipuiden syyspuvut ovat oma lukunsa, mutta Suomessa on perinteisesti lähdetty pohjoiseen katsomaan tuntureiden syysväritystä. Itse asiassa parin viikon takaisissa uutisissa kerrottiin Lapin ruskasesongin olleen tänä vuonna harvinaisen vilkas. Mikä siihen sitten lieneekin syynä.

Me satuimme tekemään patikkaretkemme itäkairassa juuri sopivaan aikaan, vaikka syksyn värit olivatkin ajankohdan valinnassa sivuseikka. Väriloistoa oli vielä jäljellä hengästymiseen saakka, mutta pahin ruskaruuhka oli ehtinyt mennä ohi. Muita retkeilijöitä tuli vastaan harvakseltaan ja tuvissa oli väljää. Vieraskirjojen mukaan vasta edellisellä viikolla vipinää oli ollut sitäkin enemmän.

Voimakkaat tuulet olivat jo puineet osan kullankeltaisesta tunturikoivikosta paljaaksi, mutta mustikanvarvut hehkuivat kirkkaanpunaisina. Juolukka lisäsi joukkoon viininpunaisen, lähes violetin vivahteen.

Kuuluisa Paratiisikuru (kuva ylinnä) oli nimensä veroinen. Suojaisessa kurussa ruska näyttäytyi epätodellisen värikkäänä; alarinteet muistuttivat harvinaisen innoittuneen taiteilijan öljyväripalettia. Arvatkaa kahdesti, tekevätkö valokuvat näkymille lähimainkaan oikeutta?

- - -

Valokuvauksesta puheen ollen, Lila tiivistää digikuvauksen perusongelman harvinaisen osuvasti. En malta olla lainaamatta suoraan:

"Vanha kunnon 'klik' puuttuu myös ja sen myötä sellainen valokuvaamisen tuntu, joka syntyy hetken peruuttamattomuudesta ja johon lapsesta asti on kiintynyt. Kinofilmille kuvatessa pysähtyy niihin hetkiin, joita kuvaa. Digikameran kanssa saa sohia huolettomasti sinne tänne. Voisi verrata marjanpoimintaan. Digikamera on se punainen poimuri, joka ruopaisee mukaan myös risut ja männynkävyt. Varsinainen saalis pitää perata esiin tietokoneella, kun taas ennen muinoin kuvasi huolellisemmin, keräsi puhdasta marjaa ja sai ne nippuna käteensä."

Noinhan se juuri on. Filmille kuvatessaan sitä keskittyy valotuksen ja aukon viilaamiseen, sommittelee kuvan tarkkaan, hakee parasta mahdollista yhdistelmää usein lähes meditatiivisessa mielentilassa. Sen sijaan digikameran kanssa olen huomannut laiskistuvani, kuvaavani enemmän mutta huonommin, jättäväni paikan päällä tehtävät säädöt vähemmälle tietäessäni kotona odottavan PhotoShopin, kahvimukin ja mukavan työtuolin.

Pitäisi ryhdistäytyä.

Voimistuvaa surinaa

Kuulen jo korvissani hitaasti voimistuvaa surinaa. Taidanpa sulkea ikkunat ja ilmastointikanavat.

I will be stung by a swarm of killer bees



How will you die? Take the Exotic Cause of Death Test

Homeopatiaa

"Eurooppalaiset mieltävät tieteellisyyden useimmiten lääketieteeksi ja luonnontieteeksi. Historiaa pidettiin yhtä tieteellisenä kuin homeopatiaa. Historia miellettiin kuitenkin tieteellisemmäksi kuin horoskoopit, mutta vähemmän tieteelliseksi kuin astrologia ja psykologia."
-Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehti Aikalainen, 4/2005. Heikki Laurinollin artikkelissa kerrotaan EU:n eurooppalaisille teettämästä, tiedeaiheisesta tietovisasta.

Menneisyydellä laihan leipänsä tienaava humanisti närkästyi ensin, mutta asiaa pohdittuaan löysi arviosta kiistämättömän totuuden jyvän (kysyä toki voi, mikä on horoskooppien ja astrologian ero). Hämmentävämpi tieto oli se, että peräti 29 % eurooppalaisista väitti auringon kiertävän maata.

Parhaiten kyselyssä pärjäsivät ruotsalaiset. Toisen sijan veivät tsekit suomalaisten sinniteltyä kolmanneksi. Häntäpäästä löytyivät Romania, Bulgaria ja Turkki, joissa koulutusjärjestelmä lieneekin Euroopan keskitasoa reilusti hatarampi.

(Kuva: The sun of Ethiopia; from Dover Coloring Book: The Middle Ages, 1971. Medieval Woodcut Clipart.)

Takaisin on pitkä matka

Tunturinrinteitä, rakkaa, maaruskaa, nuotiosavua. Kipeitä kantapäitä, jäätäviä puronylityksiä, tuulta, hiljaisuutta, syyskuutamoa. Kaurapuuroa kaasukeittimellä, ruisleivän paistamista valurautapannulla, sitkeästi mukana kannettua punaviiniä ja chili con carnea kynttilänvalossa. Herääminen lumipeitteiseen aamuun leudon illan jälkeen. Riekkoja, korppeja, kuukkeleita. Pehmeät löylyt Anterinmukan autiotuvan saunalla. Luvattoman hyvä sää koko viikon ajan.

Jos tämä ei ole ylellisyyttä, niin mikä sitten on?

Pudotus arkeen alkaa sunnuntai-iltana Suomussalmen Essolla, jossa televisiosta tulee Idols. Tekee mieli kääntyä takaisin, tehdä talvipesä Vongoivan turvekammiin ja vajota arktisen luonnon mukana viiden kuukauden kaamoshorrokseen. Tokkopa tuossa paljon menettäisi, kunhan heräisi maaliskuun aurinkoon ja keväthangille.

Takaisin on pitkä matka, vaikka paluuta eteläiseen elämänrytmiin pehmentävätkin kaksi pohjoiskarjalaista rantasaunaa ja kaksi yötä mökkilakanoiden välissä. Lievän reissukrapulan viimeistelee retkikumppanin hyvästeleminen Tampereella. Olo on merkillisen apea ja irrallinen. Kotona on hämärää ja haisee vieraalta, jääkaappi tarjoaa vain suolasieniä, diafilmiä ja ylivuotista viinimarjamehua. Tietokone kollottaa nurkassaan laiminlyödyn näköisenä kilpaillen huomiosta purkamista odottavan rinkan kanssa.

Ulkona humisee tiistain töistäpaluuliikenne.

There's something big out there

Mansikkavuorilla kulkijat eivät koskaan ehtineet nähdä, mikä heidät nappasi.

- - -

Allekirjoittanutkin lähtee kulkemaan, jos ei vuorille, niin tuntureille kuitenkin. Palaamisiin puolentoista viikon kuluttua. Menkää, ystävät, sienimetsään - ja puolukatkin ovat nyt parhaimmillaan.

Leivät ja kalat pesukoneessa

Koneellinen tummaa pyykkiä mukaan lukien kahdet flanelliset pyjamanhousut. Yksi farkkujen taskuun kiireessä jäänyt nessu.

Ja katso, ihme tapahtui.

Oravannahkoja

"Minua kutsuu Venäjän tiet,
Venäjän sepelit, Venäjän piet.
Ne voi viedä minut minne ne vie,
en tule heti takaisin.
Ei, en tule heti takaisin."
- Folkswagen: Venäjän tiet

Olen aina ollut kaikenlaisen oravannahkakaupan ja selänraaputussopimusten kannalla. Purkki hilloa karviaisista, kotitekoista pizzaa autokyydistä. En oikein välitä muutamien eurojen pyörittelystä tililtä toiselle, jos sitä vain voi välttää. Se on niin kovin kliinistä.

Niinpä ilahduin kovasti postin tuodessa litteän paketin, jossa oli joensuulaisen ugrislavofolkyhtye Folkswagenin uusin levy Karjalan balsamia. Jo yhtyeen keikalla helmikuussa haikailin sitä lihottamaan laihaa levyhyllyäni, mutten raaskinut ostaa.

Pari viikkoa sitten sain sähköpostiviestin, jossa Folkswagenin laulajakitaristi kertoi etsiskelleensä kuvitusta yhtyeen kotisivuille ja osuneensa kuvagalleriaani. Hän kysyi, voisivatko köyhät kansanmuusikot käyttää erästä ottamaani kuvaa lyriikkasivullaan linkitystä ja levyä vastaan.

A vot, sehän sopi paremmin kuin hyvin. Semminkin, kun vaatimaton otokseni pääsi kuvittamaan erästä lempikappaleistani, sateisesta Petroskoista kertovaa, karjalankielistä "Syvysharmavusta". Se on, kuten sitaatin alta näkyy, alun perin petroskoilaismuusikko Santtu Karhun käsialaa.

Suosittelen muuten lämpimästi tutustumista venäläis-suomalais-karjalaiseen nykykansanmusiikkiin. Sitä tehdään ahkerasti molemmin puolin rajaa kolmella kielellä, ja se on paljon muutakin kuin perinteistä viulunvingutusta ja hanurinvetelyä (itse asiassa kaikkea muuta kuin niitä). Edellä mainittujen ohella genren tunnetuimpia kokoonpanoja on Suomessa usein vieraillut, niin ikään petroskoilainen Myllärit.

"Syvysharmavus, jovvuin sygyzyn
harmuah katiskah
Kevätkajahtus talves peälici
viestin meile tuogah
Tänne sygyzyn kaivon pohjal jeännyizil
murennuizil sydämil
On jo itketty äijy nedälii
Mua joihes jo taivahan kyynelii
lzä päiväine uppoi pilvien mereh
Konzu soannon uvvessah sanuo sille terveh"
- Santtu Karhu & Talvisovat: Syvysharmavus

Kaurahiutaleita

Viime tiistain aamulenkillä Äänisen rannassa näkyi muitakin koivenoikojia auringosta nauttimassa. Olisin tarjonnut vilkuttajalle aamiaista, jos olisi sattunut sämpylä taskuun.

Eilisilta kului luovasti kaurahiutaleita pussittaessa, mitatessa soijarouhetta ja kuivattuja vihanneksia, laskiessa puhelimessa leivän menekkiä ja pohtiessa, onko sen paksun, harmaan, käsinkudotun villapaidan suoma lämpö yhä sen tuoman huomattavan lisäpainon arvoista, vai riittäisivätkö fleecevaatteiden tapaiset nykyajan hapatukset pitämään holotnan loitolla.

Jostain syystä jatkoin pussittamista ja pakkaamista vielä unissanikin. Tiedättehän, miten päivällä tai etenkin illalla tehty, hiukan yksitoikkoinen toimitus jää joskus päälle? Esimerkiksi päivä mustikkametsässä tai seinien maalaaminen jatkuvat sujuvasti läpi yön. Aamulla on sitten vähän typerä ja hönttö olo, varsinkin jos sama toimi pitää aloittaa hereillä uudestaan.

Ylihuomenna suunnataan kairankävijäkonkarin ja täyteen sullottujen rinkkojen kanssa Itä-Suomeen ja sieltä edelleen maanantaina kohti pohjoista. Kesäloma on aina kesäloma, pidettiinpä se sitten syyskuussa tai satoipa niskaan hookaksoota missä olomuodossa tahansa.

Sub rosa

Kuljemme ja kuljemme
vuodenaikojen ohi
kahlaamme läpi lehtien
kuin vanhojen kirjeiden,
puiden tuhlatun rahan.

Hyväilemme ihoa
joka aina on erottava meidät.
Eksymme menneisyyteen
joka ei vaihdu.
- Eeva-Liisa Manner

Kansalainen opiskelee

Tiesittekö, että Pablo Picasson koko nimi oli Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomucéno María de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz Picasso?

Ensimmäisellä espanjantunnilla opittiin paljon muutakin. Buenas tardes! Cómo se llama usted? Qué tal? Muy bien, gracias! Olo oli kuin innokkaalla ekaluokkalaisella, kirja kiilteli uutuuttaan vastataotun Toledon teräksen tavoin ja vihkon ensimmäinen ruutusivu hohti neitseellisenä kuin Madonna-patsaan katse Sierra Madren vuoristopolun varrella.

Toivoa sopii, että edes oliivinkiven verran intoa löytyy vielä marraskuussakin.

- - -

Tämän elämää suuremman testin tulos tuskin yllättää niitä, jotka tuntevat allekirjoittaneen oikeasti. Via Turisti.

Everything Pizza

Diverse and adaptable You enjoy the full buffet of life It's hard to you play favorites with friends... or flavors There's very little that you dislike!

What's Your Pizza Personality?

Uusia ja vanhoja

Aleksanteri Syväriläisen luostari Aunuksen alueella on perustettu 1500-luvulla. Uudestaan luostarin toiminta käynnistyi vuonna 1997.

Petroskoihin, Karjalan tasavallan pääkaupunkiin, on tullut kymmenen vuoden aikana paljon uutta. Uusia rakennuksia, uusia kauppoja, kirjavia mainoksia katukuvaan, asiakaspalvelua. Rahaa näyttää olevan liikkeellä enemmän, ja hinnat ovat nousseet. Pieni kahvikupillinen trendikkäässä Kivaz-opiskelijakuppilassa maksaa euron verran.

65 vuotta täyttävän yliopiston päärakennus on remontissa ja täynnä betonipölyä; suomalais-venäläinen seminaarimme pidetään kuumassa, ilmastoimattomassa pikkusalissa työkoneiden melun yli. Ohjelma on tiukka, enkä ehdi juuri kiertelemään kaupunkia saati kuvaamaan.

Yliopiston nimikin on vaihtunut. Otto-Ville Kuusisen mukaan nimetystä opinahjosta on tullut yksinkertaisesti valtionyliopisto. Herran patsas seisoo sentään tutulla paikallaan Äänisen rannalla.

Paljon on kadonnut. Maanmainiot stalovajat eli kansanruokalat, haudutettu tee, kerjäläiset, monenkirjavat koiralaumat (kaupunkilaisilla oli aiemmin tapana päästää lemmikkikoirat aamulla ulos koko päiväksi). Vanhaa kauppahallia en ole tuntea entisekseen: pitkät ruokatavaratiskit ovat vaihtuneet muotikenkiä ja kosmetiikkaa myyviksi puodeiksi. Liha- ja kalapöytien sakean aromin tilalla on lattianpesuaineen synteettinen kukkaistuoksu.

Suuret kaupungit vaurastuvat, mutta maaseudun pienissä taajamissa elämä näyttää kulkevan vanhaa post-neuvostoliittolaista rataansa. Mummot hoitavat kasvimaitaan, jälkeläisiään ja näiden jälkeläisiä. Kylän keskuksen virkaa toimittaa pieni viina- ja sekatavarakauppa. Rahavirrat muuttuvat sitä ohuemmiksi puroiksi, mitä kauemmaksi kasvukeskuksista mennään.

- - -

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ainakin Tampereella päästiin katselemaan kirkkaita revontulia kaupungin valoista huolimatta. Toivottavasti mahdollisimman moni sattui kurkkimaan pohjoistaivaalle puolenyön aikaan.

Mutta pilvinen maanantaiaamu oli jo hämärä syksyiseen tapaan. Pian herätään taas pimeään.

"ja pahimpia on aamut
joiden päättymistä ei näy
mä pelkään aina ne saa mut
ja niin lopulta käy"
- Maija Vilkkumaa: Totuutta ja tehtävää

Ei auta

Lenin-setä asuu Venäjällä ja patsas seisoo vakaasti Petroskoin keskustassa, vaikka maailma ympärillä myrskyää ja muuttuu.

Ei auta itku bensamarkkinoilla, kun Siperia kutsuu. Lähtisin reissuun mieluummin junalla, jos ei tarvitsisi kuljettaa juoksuajan kiihkossa kiemurtelevaa narttukoiraa minikokoisessa eläinosastossa - matkanteko ei kävisi ainakaan tylsäksi - ja vaihtaa mökillä autoon parempia renkaita ennen syksysateita.

Valtionrautateiden ratkaisuista lemmikkieläinten suhteen tekisi mieli sanoa pari valittua. Vanhoissa junissahan on eläinten kanssa reissaaville varattu kokonainen vaunu, mutta uudemmissa junissa yksi ainoa kuuden hengen koppi. Kissat matkustavat siististi stressaten kuljetuslaatikoissaan, mutta jo kaksi toisilleen vierasta, reilunkokoista koiraa parin neliön tilassa voi olla karvojanostattava kokemus niin eläimille kuin omistajillekin.

VR:n leivissä ei taida olla yhtään eläinpsykologista neuvonantajaa. Sellaisesta saattaisi olla apua kaksijalkaisten matkustajienkin kanssa.

- - -

Maanantaina otetaan kollegalauman kanssa kurssi kohti Petroskoita, jokseenkin apeaa teollisuus- ja yliopistokaupunkia. Se tuli tutuksi lukion jälkeen, kun asuin siellä sateisen syksyn opetellen selviytymään hengissä venäjän kielellä.

Siitäkin hevoskuurista on jo yksitoista vuotta. Olen käynyt kaupungissa sen jälkeen pari kertaa tapaamassa tuttuja - joista kaikki ovat tiemmä muuttaneet jo pois - ja kuuntelemassa kansanmusiikkia. Ja ihmettelemässä, miten kaupunki voi muuttua yhtä aikaa paljon ja vähän.

Luopukka

"'Eniten minua huolestuttaa se, että tilanne onkin päinvastainen', Ellie jatkoi, 'että he eivät edes yritä ottaa yhteyttä. He voisivat vallan hyvin ottaa meihin yhteyttä, mutta he eivät tee sitä, koska eivät näe siihen mitään syytä'."
- Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys.

Satuin eilen avaamaan television myöhäisiltapäivällä, aikaan, jolloin se on yleensä Pagistaanissa kiinni. Rennosti pukeutuneen, pörrötukkaisen nuorenmiehen suu kävi kuin makeismyyjällä markkinakojussa.
- No niiiin, vihjeet on annettu, nyt vain kaikki miettimään ankarasti ja soittamaan saman tien, nopeat elävät, palkinnothan ovat toosi hyvät, rohkeasti vaan, aina joku voittaa, ja sitten kun täällä vastataan, telkkarin voluumia reippaasti pienemmälle kiitos...

Ruudussa nuoren miehen edessä luki L U O P U K K A.

- Ja nyt on langalla joku! Kuunnellaanpa, mihin tulokseen hän on päätynyt! Mikä syksyn herkku mahtaakaan olla kyseessä?
- Puolukka, mörähti miesääni.
- Aiiiivan oikein! Se oli loistavasti päätelty! Ja täältähän lähtee sitten teillepäin mahtava palkinto, onnittelut, jaossa oli taas mukava summa euroja! Ja huomenna uudestaan, hei hei vaan huomiseen!

Älkääkä nyt haukkuko minua snobiksi. Mutta ihan totta. Oikeesti, hei.

Put on your dancing shoes

Inkoon kirkon sisäseinästä löytyy Suomen tiettävästi ainoa keskiaikainen kuolemantanssimaalaus. Siinä jokaista ihmishahmoa taluttaa kasvoton kuolema. Maalaus on ajoitettu vuosille 1510-20.

Jura Jukola oli harkinnut kulttuuribloginsa nimeksi muun muassa Danse macabrea eli kuolemantanssia. Mielenkiintoinen ajatus.

Kaiken katoavaisuudesta muistuttava (memento mori), tanssiva kulkue oli keskiajalla suosittu teema etenkin kirkkomaalauksissa, mutta myös runoissa ja näytelmissä. Kuolemahahmojen tanssitettavina kuvattiin tyypillisesti väkeä eri yhteiskuntaluokista piispoista talonpoikiin ja herroista narreihin. Sillä haluttiin tähdentää kaikkien tasa-arvoisuutta kuoleman edessä ja tietysti kehottaa katsojaa elämään hurskaasti maallisesta asemastaan riippumatta.

Tässä tanssissa ei kukaan jäänyt seinäruusuksi.

Suomenkielinen kirjoitus kuolemantanssista löytyy täältä. Englanninkielisessä artikkelissa pureudutaan aiheeseen vielä syvemmin sekä listataan eri maista löytyneitä kuolemantanssimaalauksia.

Tyhmä

Näin tänään nuorella miehellä pipon - anteeksi, pipan - jossa luki kauniisti brodeerattuna Tyhmä.

Sellainen olisi kiva. Se ikään kuin vapauttaisi turhasta vastuusta ja velvollisuudesta olla järkevä. Saisi tolloilla ihan luvan kanssa, olla vähän pihalla ja kysellä typeriä.

Kun sitä tekee joka tapauksessa.

- - -

Tekstiviesti ilmoittaa ensi viikon seminaarimatkaa varten tilaamani viisumin saapuneen. Päätän käydä hakemassa sen saatuani päivän kirjoitushommat käsistäni. Matkatoimisto sijaitsee kaupungin toisella laidalla, joten varmistan aukioloajan yrityksen kotisivulta. Kuuteen saakka, hyvä. Pyörän selkään hypätessäni kiittelen vielä mielessäni verkkosivujen olemassaoloa. Ovat ne kätevät! Ei tarvitse soitella tai käydä turhaan raapimassa ovea.

Varttia yli neljän seison matkatoimiston ovella tuijottamassa käsin kirjoitettua lappua, joka ilmoittaa toimiston sulkeutuvan kesäaikaan neljältä. Kesäaika alkoi kesäkuussa ja päättyy tänään.

No, vielä enemmän olisi harmittanut, jos reissuunlähtö olisi huomisaamuna kuudelta.

- - -

Osaako joku tyhmää viisaampi muuten sanoa, mikä kirous sekoittaa tavallisen rtf-tiedoston kirjasintyypit sähköpostiliitteeksi siirrettäessä? Ja miksi, oi miksi se tapahtuu vain ja ainoastaan laittaessani maailmalle sähköisiä työpaikkahakemuksia? Ärrrkele! On varsin noloa, kun tarkistaessani liitettä lähetyksen jälkeen se onkin kirjoitettu kahdella sattumanvaraisesti vaihtelevalla fontilla. Sitä ennen kaikki on ollut kunnossa. Vielä nolompaa on, kun sama tapahtuu uudestaan lähettäessäni perään niin sanotusti korjatun version ("OLen HuoleLLinEN ja hAllitsEN TietOKONEEn KäytöN"). Lieneekö pdf-liitteisiin siirtyminen ainoa vaihtoehto?

Lemmikit, nuket ja videokasetit

Tutkaillessani viikon tv-elokuvatarjontaa tuumin, olisiko viisainta jättää The Ring katsomatta maanantaina. Jokin juonessa sai epäilemään, ettei se olisi allekirjoittaneelle terveellisintä mahdollista ajankulua.

En yleensä kovin helposti pelästy ruudulla tai valkokankaalla näkemääni. Tosin katsottuani joskus kymmenvuotiaana Painajaisen Elm Streetillä lykkäsin parin viikon ajan nukkumaan menemistä iltaisin. Ihme, että sillä univelalla pysyin hereillä koulutunneilla.

Jälkikäteen olen miettinyt, luulivatko synttäreitään viettäneen kaverin vanhemmat meidän todella katselevan Nakke Nakuttajaa.

Muuten olen katsonut kauhugenreä varsin satunnaisesti ja seinille hyppimättä. Osa on naurattanut makeasti jopa yksin pimeällä kyläkoululla katseltuna, joissakin klassikoissa on lähinnä nauttinut osaavien tekijöiden kädenjäljestä. Eräät uudemmat tekeleet ovat olleet niin ikään tyylikästä, sopivasti väreitä virittänyttä katsottavaa. Toisissa on ollut omaperäinen idea, mutta pelottelu ei vain ole tehonnut (metsään eksyminen lienee harvalle suomalaiselle horrorin huippu).

Haudassa viihtymättömistä lemmikeistä ja hankaliksi heittäytyvistä nukeista olen pysynyt kaukana. Tunnen sietokykyni rajat.

Niin, se Ring. Katselen elokuvaa aluksi syrjäsilmällä muuta puuhatessani, mutta kun ensimmäinen kauhuun kuolleen teinin irvinaama ilmestyy kuvaan, ponkaisen kymmenen senttiä työtuoliltani ilmaan. Pian löydän itseni istumasta ruudun ääressä kuin hiiri käärmettä tuijottaen. Ja juuri kun luulen filmin loppuvan onnellisesti, säikyttely alkaakin uudestaan.

Sellainen pitäisi kieltää. Olen ehdottomasti seesteisten, puhdistavien loppujen kannalla. Katharsis kunniaan!

En tiedä mistä se johtuu, mutta ensiarveluni osuu oikeaan. Elokuvan juonihan on aivan järjetön, juuri sitä lajia, jonka muiden seurassa voisi nauraa harmittomaksi. Mutta yksin katsottuna siinä on jotakin puistattavaa, joka jää nakertamaan selkäpiitä vielä elokuvan loputtuakin.

Olisi kiintoisaa tietää, miksi jokin kauhufilmiksi tarkoitettu huvittaa ja toinen, sinänsä aivan yhtä hassu tekele saa sytyttelemään valoja ja säpsähtelemään rappukäytävän ääniä. Miksi jälkimmäinen saa mielikuvituksen liikkeelle ja ensimmäinen ei?

Nukkumaan mennessäni vilkaisen televisiotani epäluuloisena ja tuumin, että ehkä elokuva olikin parempi katsoa yksin. Lumisateen kohinaan herääminen tuskin vastaisi käsitystäni onnistuneesta käytännön pilasta.

Hyvä niin

Piruparka saa kyytiä Inkoon kirkon myöhäiskeskiaikaisessa seinämaalauksessa.

Lauantain sää on mitä sopivin muutaman keskiaikaisen kivikirkon kiertelylle ja kuvaamiselle läntisellä Uudellamaalla. Siuntion kirkko antaa etsiä itseään, mutta rautatieaseman kahvilasta meidät neuvotaan ystävällisesti oikeaan suuntaan. Vanha kirkonkylä ja nykyinen kuntakeskus ovat Siuntiossa kaksi eri asiaa, opimme.

Kuten myös sen, että kahvilasta saa hyvää ja tuoretta pullaa.

Sateinen sunnuntai taas kutsuu ihmettelemään Gallen-Kallelan museota Espoon Tarvaspäähän. Komeita ovat olleet nuo 1800-1900-lukujen vaihteen taiteilijakodit, jotka rakennettiin ja sisustettiin kokonaisvaltaisiksi taideteoksiksi itsekin.

Symbolistisen taiteen ja arkkitehtuurin yhteyksiä selvitellyt saksalaistutkija osuu pitämään yleisöesitelmänsä juuri visiittimme aikaan. Asia on mielenkiintoista, mutta sunnuntai-iltapäivänä aivot eivät käänny luentovaihteelle. Silmät tuppaavat painumaan kiinni hämärässä tornihuoneessa diaprojektorin huristessa.

Maanantaiaamuna puen vielä sopulinnahan ylleni ja jututan tutkijakollegan Pyhän Laurin kirkolla. Iloisen ja asiastaan innostuneen tekijän into tarttuu, eikä tarinoinnista ole tulla loppua. Viileä tuuli ja tutkijan puolitoistavuotias, vikkeläjalkainen poika rajoittavat kuitenkin jutustelun pariin tuntiin.

- - -

Viikonloppu on mennyt tapansa mukaan hetkessä, ja paluu sanasorvin ääreen kutsuu. Moottoritietä tuijottaessani mietin, miten jotkut asiat voivatkin tuntua alusta alkaen niin selkeiltä ja oikeilta. Sellaisilta, että näinhän tämän kuuluikin mennä. Että kaiken eletyn ansiosta näkee selvästi nyt ja tässä.

On se kummallista. Mutta hyvä niin. Hyvä.

"tulee aamu taaskin valon kehrä kiertää kiven
jos kohta varjot lankee lankee ne jotta valo näkyisi
paremmin kirkassilmän katsoa kauneutta
koreutta maanpiirin humalluttavaa"
- CMX: Linnunhammas

- - -

Kirjailijan häiriöklinikalla on näemmä käyty mielenkiintoista keskustelua sosiaalisen näkymisen merkityksestä kirjailijan työssä.

Samoja asioita pistää pohtimaan myös tiedemaailma. Illanvietot, henkevänkepeä keskustelu ja yhteyksien luominen viinilasi kädessä tuntuvat olevan konferenssien ja seminaarien keskeisintä antia.
- Ei ole väliä, mitä sanot. Tärkeintä on, että nimi ja naama jäävät mieleen, opastavat ohjaajat oppilaitaan.

En malta olla lainaamatta suoraan Häiriöklinikan kirjailijaa, Kirsti Ellilää:

"Jos minä en miettisi niin paljon, niin minulta loppuisi kirjoittamisen aiheet aika äkkiä, mutta miettiminen sopii aika huonosti yhteen aikamme ihanteiden kanssa. Nythän ei ole sopivaa jäädä miettimään. Nyt pitää rientää. Olla nuorekas ja jäntevä ja sosiaalinen. Nyt pitää osata höpöttää monella kielellä ja jakaa keveitä poskisuudelmia. Ja sen lisäksi halata niin että ei oikeasti halaa vaan esittää halaavansa."

Allekirjoittanutkin myöntää suosiolla olevansa miettijä ennemmin kuin sulava sosiaalisuusihme. Varsinkin ajatus tietoisesta itsensä tykö tekemisestä tuntuu aina yhtä vastenmieliseltä.

Happamia, sanoi

Pihlajanmarjasadosta näyttää tulevan kohtalainen. Se tietää kiliseville tilhiparville ja talvehtimaan uskaltautuville rastaille pulskia päiviä ainakin syksyksi ja alkutalveksi.

Miettiessäni viime aikoina erilaisten merkkien, kuvien ja niistä nousevien mielleyhtymien kulttuurisidonnaisuutta mieleen tulivat mummoloista tutut Fazerin Pihlaja-marmeladit. Niiden kääreessähän on kettu, joka viittaa vanhaan kansansatuun ja sananlaskuun ketusta ja happamista pihlajanmarjoista. Tuo mielleyhtymä lienee useimmille suomalaisista itsestään selvä sen kummempia miettimättä.

Mutta entä ulkomaalainen tai maahanmuuttaja? Hänelle tuossa yhdistelmässä - kettuun käärityissä marmeladimakeisissa - ei ole mitään järkeä, ellei juuri hänen kulttuurissaan satu olemaan samantapaista tarinaa. Sen sijaan kinuskikaramellin kuvituksena olevassa lehmässä on tuskin mitään outoa ainakaan maitoa käyttävien kulttuurien edustajille (edellyttäen, että katsoja tietää maidon tai kerman olevan kinuskin raaka-aine).

Samaa voi toki kysyä nykylapsista: vieläkö vuodelta 1895 peräisin olevaan karkkilaatuun liittyvä kettusananlasku on heille tuttu? Luetaanko kotona tai koulussa vanhoja kansansatuja?

Ajatelkaa, miten paljon merkityksiä meiltä jää tunnistamatta liikkuessamme tutun kulttuurin ja sen puitteissa opitun koodikielen ulkopuolella! Ja miten tuo koodikieli muuttuu sukupolvien myötä niin, että asioiden alkuperäinen yhteys saattaa vähitellen kadota kokonaan. Marmeladipapereissa nyt vain kuuluu olla kettuja aivan kuten "lehmäkarkkien" kääreissä lehmiä.

- - -

Allekirjoittanut puurtaa vielä muutaman tunnin koneen ääressä ja suuntaa sitten yhdistetylle työ- ja riiuureissulle Etelä-Suomeen. Virkeää viikonloppua itse kullekin säädylle mukaan lukien ketut, lehmät ja kääpiöpäästäiset.

P.S. Tässäpä vielä hauska juttu vanhempien ikäpolvien karkkisuosikeista (PDF).