Tutkaillessani viikon tv-elokuvatarjontaa tuumin, olisiko viisainta jättää The Ring katsomatta maanantaina. Jokin juonessa sai epäilemään, ettei se olisi allekirjoittaneelle terveellisintä mahdollista ajankulua.
En yleensä kovin helposti pelästy ruudulla tai valkokankaalla näkemääni. Tosin katsottuani joskus kymmenvuotiaana Painajaisen Elm Streetillä lykkäsin parin viikon ajan nukkumaan menemistä iltaisin. Ihme, että sillä univelalla pysyin hereillä koulutunneilla.
Jälkikäteen olen miettinyt, luulivatko synttäreitään viettäneen kaverin vanhemmat meidän todella katselevan Nakke Nakuttajaa.
Muuten olen katsonut kauhugenreä varsin satunnaisesti ja seinille hyppimättä. Osa on naurattanut makeasti jopa yksin pimeällä kyläkoululla katseltuna, joissakin klassikoissa on lähinnä nauttinut osaavien tekijöiden kädenjäljestä. Eräät uudemmat tekeleet ovat olleet niin ikään tyylikästä, sopivasti väreitä virittänyttä katsottavaa. Toisissa on ollut omaperäinen idea, mutta pelottelu ei vain ole tehonnut (metsään eksyminen lienee harvalle suomalaiselle horrorin huippu).
Haudassa viihtymättömistä lemmikeistä ja hankaliksi heittäytyvistä nukeista olen pysynyt kaukana. Tunnen sietokykyni rajat.
Niin, se Ring. Katselen elokuvaa aluksi syrjäsilmällä muuta puuhatessani, mutta kun ensimmäinen kauhuun kuolleen teinin irvinaama ilmestyy kuvaan, ponkaisen kymmenen senttiä työtuoliltani ilmaan. Pian löydän itseni istumasta ruudun ääressä kuin hiiri käärmettä tuijottaen. Ja juuri kun luulen filmin loppuvan onnellisesti, säikyttely alkaakin uudestaan.
Sellainen pitäisi kieltää. Olen ehdottomasti seesteisten, puhdistavien loppujen kannalla. Katharsis kunniaan!
En tiedä mistä se johtuu, mutta ensiarveluni osuu oikeaan. Elokuvan juonihan on aivan järjetön, juuri sitä lajia, jonka muiden seurassa voisi nauraa harmittomaksi. Mutta yksin katsottuna siinä on jotakin puistattavaa, joka jää nakertamaan selkäpiitä vielä elokuvan loputtuakin.
Olisi kiintoisaa tietää, miksi jokin kauhufilmiksi tarkoitettu huvittaa ja toinen, sinänsä aivan yhtä hassu tekele saa sytyttelemään valoja ja säpsähtelemään rappukäytävän ääniä. Miksi jälkimmäinen saa mielikuvituksen liikkeelle ja ensimmäinen ei?
Nukkumaan mennessäni vilkaisen televisiotani epäluuloisena ja tuumin, että ehkä elokuva olikin parempi katsoa yksin. Lumisateen kohinaan herääminen tuskin vastaisi käsitystäni onnistuneesta käytännön pilasta.
5 kommenttia:
Opetin muutaman vuoden peruskouluikäisiä lapsia.
Meillä ei ollut siihen aikaan ollenkaan televisiota. Tiesin kuitenkin aina, milloin oli ollut edellisenä iltana joku kauhuelokuva tai liian jännittävä elokuva. Lapset "hyppivät seinille", niin kuin sanotaan.
Heidän näkemänsä myöhäisillan elokuva oli ollut liikaa heille. Se näkyi välitunneilla ja se näkyi luokissa.
Pagistaan, kaipa tuon omituisen ja kovin tutun kuuloisen reagoinnin voi selittää aika pitkälti kehon hormonaalisella vasteella. Säpsähtelyt ja surkeat iih-henkäisyt kertovat kehon virittyvän hurjaan pelkostressiin. Ja kuten on hyvä muistaa, hormonaaliset vasteet eivät häviä samalla kun televisio suljetaan, vaan jäävät jylläämään ja ovat suodin, jonka läpi seuraavat havainnot tulevat.
Ihmisen fysiologiasta en ole lukenut pelosta niin tarkkaan, mutta Nasun tullessa meille luin kaiken, minkä käsiini sain koiran peloista ja siihen liittyvistä hormonaalisista vasteista. Koiralla ainakin pelkotila kestää monta TUNTIA, ja vaikka eläin on pintatasolla normaalimman oloinen kuin panikoidessaan, kyllä tarkka katsoja huomaa senkin säpsähtelevän ja olevan vähän kierroksilla.
Ainakin itse olen niinä kertoina, jolloin olen saanut pelätä tosissani (muusta kuin elokuvasta), ollut aivan omituisissa fiilareissa seuraavat 6-7 tuntia. Pitkään, siis.
"Se on vain fiktiota" ei onnistu vakuuttamaan toteamuksena munkaan kehollista säätelysysteemiä, joka päättää, että vaara uhkaa ja on paras olla ylivalpas. Huoh. Me emme katsoneet sitäkään kauhuleffaa.
täällä yksi, joka melkein katsoi sen leffan. nelosen 'näkijä' on saanut minut koukkuunsa, joten katsoin sen siinä välissä, mutta muuten hyppelin ringiä katselemassa. mä en yleensä jaksa näitä kauhujuttuja... en näe niissä mitään ideaa. en nähnyt tässäkään hirmuisesti, mutta jotenkin se kuitenkin kiinnosti... jaa-ah... olikohan tässä päätä taikka häntää... ;D
Blogisisko: olen ihmetellyt, kasvavatko nykylapset alun alkaen kovapintaisemmiksi mediakauhujen suhteen. Nimittäin itse olisin alle kymmenvuotiaana ollut seinillä jo Potter-elokuvien katsomisen jälkeen. Niissä on varsin pelottavia juttuja, mutta ikärajat alhaiset. Vai aikuisetko tässä ovat kovettuneet?
Kun elämänkokemusta ja arkijärkeä ei vielä ole, menevät todellisuus ja kuvitelmat helposti sekaisin. Kun ne joskus menevät aikuiseltakin, kiitos noiden Veloenan mainitsemien stressihormonien, jotka eivät juuri järkeilyä kuuntele. Siinä sen taas näkee, ihmisen eläimellisyyden ja atavististen reaktioiden voiman!
Mutta sitä edelleen ihmettelen, miten mieli valikoi ne asiat, jotka saavat nuo pelkohormonit vauhtiin. Miksi jokin sinänsä vaarattomaksi tiedetty asia säpsäyttelee, ja toinen samantyyppinen ei?
Kaipa se on yksilöllistä; jokin monimutkainen päänsisäinen vyyhti aiemmin koettua ja aktivoituvia vanhoja pelkoja.
wee: etpä menettänyt mitään. Olisi kai pitänyt minunkin katsoa mieluummin Näkijää, sitä on tullut täälläkin aika ajoin seurailtua.
Huh, ei ikinä kauhuelokuvia minulle, kiitos. En oikein ymmärrä koko lajityypin olemassaoloa, mutta olenkin supernynny näissä elokuvajutuissa.
Lähetä kommentti