Itiöemien ihanuus

Kuva löytyy täältä yhdessä muiden vanhoista kartoista ja julisteista tehtyjen kopioiden kanssa.

Perjantai-iltapäivä on niin kaunis, että sisällä istuminen tuntuu elämän tuhlaukselta. Aikani kiemurreltuani heitän tenttikirjan seinään - kuvaannollisesti - ja päätän painella sienimetsään. On aikakin, eletäänhän jo elokuun jälkipuoliskoa.

Mutta kaupungissa asuessa ei voi enää kävellä kotioveltaan kuusikkoon ja kerätä vartissa päivän lounastarpeita. Pitää vasiten lähteä ja etsiä lupaavan oloinen metsä seudulta, jonka sienipaikkoja ei osaa ulkoa. Jos ei halua könytä ihmisten takapihoilla, on ajeltava hyvän matkaa ulos kaupungista naapurikuntien puolelle.

Kuusimetsä pienen maalaistien varrella ei petä odotuksia. Vaaleaorakkaat ja lampaankäävät loistavat paksussa sammalikossa kauas, haaparouskuja löytyy minkä vain jaksaa sankoonsa noukkia. Ihmeen toukattomat herkkutatit alkavat olla jo ylikasvaneita. Joku on niitä jo kerännytkin, mutta jättänyt muut sienet metsään.

Täällä päin Suomea sienten käyttö on vielä nuorta. Itäiseen ruokaperinteeseen tatit ja rouskut ovat kuuluneet iät ajat, mutta lännessä sieniä pidettiin pitkään lehmänruokana. Oikeastaan vasta karjalaissiirtolaiset opettivat kantaväestönkin käyttämään niitä.

Kuka oppi, kuka ei.
- Maronlakei, tuumasi isotätini kanssa naimisiin mennyt raumalaismies vaimonsa sieniruoista.

Eipä silti, Pohjois-Karjalassakin sienikuume on noussut huippuunsa vasta viime vuosina, kun ulkomaille vietävistä herkkutateista on alettu maksaa kerääjille huimia summia. Verovapaat tienestit vetävät tattimetsään myös niitä, jotka eivät sienistä itse välitä. Kilpajuoksu on saanut huvittaviakin piirteitä ihmisten varjellessa löytämiään apajia kaikin keinoin. Ja siitä vasta äläkkä nousi, kun joku keksi järjestää italialaisturisteille tattiretkiä suomalaismetsiin.

Niin kuin nyt sieniä ei kaikille halukkaille riittäisi.

Tiheä kuusikko avartuu valoisaksi metsäaukioksi. Jäkälärinne on kasvattanut kypsyvien puolukoiden lisäksi kauniita männynpunikkitatteja ja kehnäsieniä. Viereinen sekametsälaikku paljastaa monta kantarelliesiintymää, jotka saavat melkein laulamaan ääneen.

Niin kori kuin sankokin ovat vajaassa parissa tunnissa kukkuroillaan. En raaskisi lähteä vielä, mutta minkäpä teet.

- - -

Kotiin palattuani improvisoin uuniin kantarellipiirakan ja tyrkkään viikonlopunviettoon saapuneelle läheiselle veitsen käteen. Saalista peratessamme pohdimme, miksi juuri Venäjällä niin moni kuolee tai sairastuu sienimyrkytykseen joka syksy. Itänaapureiden sienituntemuksen luulisi olevan erityisen hyvä, käytetäänhän venäläisessä keittiössä sieniä melkein kaikkeen muuhun paitsi jälkiruokiin.

Mutta ehkä ongelma on juuri siinä. Ensinnäkin sieniä syödään paljon, jolloin vahinkoja mahtuu joukkoon enemmän. Toisekseen vilkas sienikulttuuri aiheuttaa sen, että datsalle kokoontunut iloinen kaupunkilaisjoukko voi illansuussa saada päähänsä valmistaa hiukopalaksi sienipaistosta babushkan tapaan.

Sergein ja Aleksandrin riski napata vodkapäissään koriinsa jotakin vähemmän terveellistä on takuulla suurempi kuin babushkalla.

Suomalaisille juhlijoille taas sienimetsä tuskin muistuu ensimmäisenä mieleen, kun nälkä yllättää (oma lukunsa ovat ne kokeilunhaluiset, jotka hakevat sienikunnan parista tajuntaa laajentavia kokemuksia munuaisvaurioiden uhallakin). Kirkonkylän grillimuonasta saa korkeintaan lievän ruokamyrkytyksen.

Noin yleensä ei sieniretkiä kannata jättää vatsahuuhtelun pelossa väliin, vaikka koskaan ei voikaan olla liian huolellinen. Hyvä määritysopas auttaa alkuun, ja siitä on iloa silloinkin, kun tärkeimmät ruoka- ja myrkkysienet osaa jo tunnistaa. Aina voi opetella lisää ja kasvattaa saalistaan uusilla lajeilla.

Ja onhan syksyinen metsä kuljeskelun arvoinen ilman veistä ja koppaakin.

Ruokasienitietoa netissä:
Sepon sieniopas
Parantalan koulun sienisivut