Tunnistettuaan alkavan erakoitumisen merkit on tartuttava viipymättä toimeen. On soitettava ystäville, järjestettävä tapaamisia, palattava sosiaalisesti aktiivisten ruotuun. Hop! Olen melkein päässyt ryhdistäytymissuunnitelman toteuttamisen aikomisvaiheeseen, kun se saa yllättävää vauhditusta taholta jos toiseltakin.
Maatalousnäyttelyssä käynti on siskoni ja lankoni ajatus. Vietämme aurinkoisen perjantai-iltapäivän messuilla hortoillen, ja edellisen illan tenttiurakka alkaa vähitellen nollautua mielestä.
Lauantaina olen juuri saanut 30 neliön lukaalini siivottua ja tarttunut ansaitusti dekkariin, kun puhelin herää eloon. Freelanceriksi ryhtynyt, maalla asuva entinen työkaverini kertoo ja kyselee kuulumisia. Hämäläistynyt osa-aikakollega saa hyväntuulisen kehotuksen suunnata keulansa kohti Itä-Suomen vattupensaita.
- Reilu tunti ja kolme litraa, ajattele.
Sunnuntaina menen kuin menenkin kesän satoa katsastamaan, tosin tällä kertaa itärajaa lähempää. Möyriessäni marjaskarhuna metsässä vyölaukku alkaa soida. Kaivan mustikkaisin sormin puhelimen esiin. Asialla on joensuulainen ystävä, joka on miehensä kanssa sukuloimassa Tampereella ja tiedustelee, olisinko illalla maisemissa.
Viikonloppu päättyy hyvän ruoan, jäätelön ja jutustelun merkeissä mitä parhaimmassa seurassa.
Puhelimeni osoittaa harvinaista vilkkautta ja soi sunnuntaina vielä uudestaan. Juuri Matterhornin-reissultaan palannut tärkeä ihminen kyselee maanantain ohjelmaani. Aiemmasta suunnitelmastaan poiketen hän aikoo tehdä mutkan Tampereen kautta matkallaan Pohjois-Karjalaan. Aikaa on vain pari tuntia ennen luentojeni alkua, mutta muuten emme tapaisi ennen ensi viikon loppua...
Ja huomenna näen Tampereelle muuttaneen rakkaan kollegani pitkästä aikaa.
Yht'äkkiä tunnen itseni merkillisen rikkaaksi. Kiitos, ystävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti