Kun joukko tutkijantekeleitä päätyy saman pöydän ääreen, seurauksena ovat lähes aina terapeuttiset joukkoparkujaiset, jollaisia myös hienosti vertaistueksi kutsutaan. Niin tänäänkin, kun kolme historian jatko-opiskelijaa tapaa yliopiston kahvilassa. Apurahakauden loppu häilyy uhkaavana vuodenvaihteessa, eikä jatkosta ole kellään tietoa.
(Mikä raadollisinta, kaikki kisaavat samoista, vähistä rahoista. Sitä ei kyllä ulkopuolinen arvaisi - keskinäinen lojaalius kavereiden kesken on vielä vahva. Hyväksyvän päätöksen saanutta kollegaa onnitellaan aina hymyillen, vaikka omat pettymyksen kyynelet olisivat karvaita niellä.)
- Tiedättekö sellaisen jatkuvan syyllisyydentunteen?
- Joo, kun ei koskaan päivän päätteeksi tunne tehneensä tarpeeksi. Tai on tehnyt vääriä asioita.
- Tutulta kuulostaa!
- Minulla on kaamea tunne, että olen menossa kohti kadotusta. Että jotain peruuttamatonta tapahtuu. Että rahoitus loppuu, enkä saa enää mistään koskaan mitään.
- Sitä vain keskittyy pohtimaan, mistä yrittäisi seuraavaksi hakea rahaa. Siihen ne viimeiset apurahakuukaudet kuluvatkin.
- Ja syyllisyys kasvaa.
Sitkeinkin meistä, se, jolla on vahvin tutkijankutsumus, kertoo yllättäen harkitsevansa muiden töiden haeskelua. Vannoutunut poikamies on vakiintumassa, mikä on kai herättänyt miettimään tulevaisuutta uusista näkökulmista.
- Olen alkanut tajuta, ettei tällaista elämää jaksa vuosikausia. Kun sitä virkaakaan ei luultavasti koskaan saa.
- Minä olen tainnut tajuta sen jo aikaa sitten.
- Arkistoalalla on kuulemma hyvät työnäkymät...
- No just. Omien muistiinpanojenkin hallinta tuntuu riittävän hankalalta!
On aika viedä kahvikupit pois ja jatkaa matkaa. Sotaveteraanien kotiinpaluukokemuksia tutkiva lähtee väsäämään artikkelia, kylmän sodan jälkeisten tiedesuhteiden tuntija luvatun lyhennelmän pariin.
Keskiaikatutkija kiirehtii media-analyysin luennolle tuntien tutun nipistyksen omassatunnossaan: oikeastaan nytkin pitäisi keskittyä omaan tutkimukseen. Pitäisi tehdä sitä nyt, kun vielä voi.
Pitäisi, pitäisi sitä ja tätä. Mutta kenenpä ei pitäisi, oma sarkansa kai jokaisella on kynnettävänään. Onhan jo paljon, jos sarka on edes itse valittu. Saati jos on vapaa tekemään uusia valintoja niin halutessaan.
Palatessani illalla kotiin tajuan, että itse asiassa elämä on aika mielenkiintoista. Tässä ja nyt, kaikessa epävarmuudessaan, kaikkine kysymysmerkkeineen.
2 kommenttia:
Ei sitä rahasta vaan rakkaudesta Tieteeseen. Ja Suomessa opiskelu ei sentään maksa opiskelijalle mitään _aitojen_ lukukausimaksujen muodossa.
Ja mitä tähän "laiskotteluun" ja epäolennaisen tekemiseen tulee, niin se saattaa olla vain intuitio, tutkijan vainukuono, joka vie sinut näennäisille sivupoluille. Ehkä viiden vuoden päästä voit järkeistää nämä tiedotusopin perusopintosi...
Pottupellon laidalta kuuluu viisaita sanoja. On totta, että rahan vuoksi ei kukaan ole tälle alalle lähtenyt. Mutta jollain on toki elettäväkin - vaikka kuinka vaatimattomasti - julkaista pitäisi ahkerasti ja kilpailu kovenee koko ajan. Välillä tuntuu, että työrauhasta ei ole tietoakaan; että itse tutkimuksen taso on sivuseikka, kun yliopistotkin haluavat olla tuottavia liikeyrityksiä.
Vaan milläpä alalla saisi vapaasti puuhastella ilman tulosvastuullisuuden paineita?
Ja epäolennaisuuden tunne on lähinnä hetkittäisen paniikin sanelemaa uskonpuutetta. Periaatteessa kyllä tiedän suurin piirtein mitä olen tekemässä ja nautinkin näistä monista raudoistani tulessa. Pitäisi vain pystyä keskittymään hetkeen ja siihen, mitä juuri silloin on työn alla miettimättä, mitä muuta voisi olla tekemässä.
Helmasyntini, ja monen muun sekatyöläisen :).
Lähetä kommentti