Pelko

Veloenan tuskailu työnhakunsa kanssa kuulostaa taas kovin tutulta. Se, miten päivän alussa alkaa toivoa nykäisyjä heiteltyään uutterasti syöttejä niin mahdollisilta kuin epätodennäköisiltäkin tuntuville apajille. Ja miten kerta kerralta hiljaisuus turhauttaa enemmän.

Kun pääsisi joskus edes haastatteluun asti. Kun jostain kuuluisi joskus jotakin.

Edesmenneen portugalilaisrunoilijan angstinen purkaus osuu asian ytimeen. Vähitellen silmät ovat avautuneet näkemään, miten huimaavan paljon meitä on. Meitä irtopalahumanisteja ja muita jokapaikan kulttuurihöyliä, jotka hakevat paikkaansa sieltä täältä haalitulla osaamisellaan. Osaamisella, joka ei koskaan tunnu riittävän, tai on aina hiukan vääränlaista.

Ja kirjoittaminen. Kaikki tuntuvat haluavan kirjoittaa; tarjontaa on valtavasti. On yliopistosta valmistuneita toimittajia, medianomeja, kaikenlaisia itseoppineita ja työn koulimia kirjoittajia, asiansa osaavia freelancereita, oman alansa vankkoja tietotoimistoja. Pitäisi olla virtuoosimainen sanankäyttäjä erottuakseen joukosta, tai ainakin pystyä tarjoamaan jotakin erilaista, mitä kukaan muu ei ole osannut tarjota. Keskinkertaisuus ja pikkunäppäryys eivät riitä.

Eikä riittäisi sekään, että olisi hyvä, jos ei oppisi markkinoimaan itseään ja pitämään tekemisistään taukoamatta ääntä joka suuntaan.

Ei ole ensimmäinen eikä liene viimeinen kerta, kun tästä aiheesta vikisen. Mutta aika ajoin se läiskähtää päin kasvoja kuin suunnaton räntähiutale, pelko, että löytää itsensä samasta tilanteesta vielä vuosienkin päästä. Epätodennäköistähän se on, mutta jo ajatus kylmää niin, etteivät edes elokuun auringonpaiste ja kädessä höyryävä kahvimukillinen lämmitä.