Edith Piafin (1915-1963) ääni on aina soitellut mieleni sentimentaalisimpia kieliä, vaikken ranskaa osaakaan. Piafin kuuntelu yhdistyy vuodenkierrossani syksyn pimeisiin iltoihin teekannun tai punaviinilasillisen seuraan. Se vaatii kynttilänvaloa, hämäryyttä ja tiettyä melankolisen mietiskelevää mielialaa.
Piaf ei ole arkisten kiireiden taustamusiikkia.
Paras kiitos Susanna Haaviston "Pakko saada laulaa"-esitykselle on, että se sai aikaan saman tunnetilan. Piafin käännöskappaleita tulkinnut Haavisto ei tuntunut olevan ollenkaan liian suurissa saappaissa (tai tässä tapauksessa korkokengissä). Esitys oli samaan aikaan karun yksinkertainen ja äärimmäisen latautunut.
On merkillistä, miten taitava näyttelijä osaa suunnata persoonallisen karismansa heijastamaan jonkun muun karismaa - ja onnistuu tekemään sen niin, että lopputulos todella tuntuu kunnianosoitukselta jälkimmäiselle.
Keskiviikkoillan esitys oli osa Tampereen Teatterikesän ohjelmistoa. Se myytiin nopeasti loppuun, mutta kiitos siskoni sinnikkyyden, onnistuimme vielä viime hetkellä saamaan molemmille liput.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti