Huumorilla vihtahousua vastaan

Demon causing women to gossip during Mass. From Geoffrey de Latour Landry's Ritter vom Turn, printed by Michael Furter, Basle, 1493. (Medieval Macabre)

Hyvän ja pahan määritelmät eri aikoina ovat mielenkiintoisia. Keskiajalla ne lienevät olleet mustavalkoisimmillaan, mitä länsimaihin tulee. Silloin kaikki, mikä ei ollut peräisin Jumalasta, nähtiin Saatanan tekosina. Vaihtoehtoja ei ollut.

Jyrkkä kahtiajako oli kirkon ja valtajärjestelmän etujen mukaista, pitihän se yllä yleistä järjestystä (kaikenlainen veneen keikuttaminen ja harmonian rikkominen olivat Perkeleen erikoisalaa). Niinpä papit koettivat pitää laumansa kurissa ja nuhteessa korostamalla paholaisen vaarallisuutta. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1734 Götan hovioikeus tuomitsi erään pojan kuolemaan tämän kerrottua, ettei uskonut paholaiseen tai helvettiin.

Yritys oli hyvä, mutta kirkon lietsoman synkän ja kadotusta huokuvan paholaiskuvan vastapainona olivat sitkeät kansanuskomukset.

"Kansankulttuurin paholaiskuva poikkesi oppineesta demonologiasta. Rahvaan keskuudessa paholainen ei ollut aina yhtä pelottava kuin oppineiden maailmassa. Rahvaan ajatusmaailmassa eli myös käsitys paholaisesta vähän tyhmänä ja helposti narrattavana. Etenkin folkloristiikan alalta on monia kertomuksia siitä, miten paholaista on pystytty eri tavoin huijaamaan, ja miten hänet on jopa tehty naurunalaiseksi. Tämä paholaiskuva on kaukana kirkon pelottavasta, ilkeästä hahmosta. Jeffrey Burton Russellin mukaan paholaisen tyhmäksi tekeminen oli tapa lieventää sitä pelkoa, mitä kirkon puolesta yritettiin iskostaa ihmisten mieliin.
- Soili-Maria Olli: "Paholainen on minun veljeni". Kirkon ja kansan paholaiskuva uuden ajan alussa. (Kirjassa Paholainen, noituus ja magia - kristinuskon kääntöpuoli. Pahuuden kuvasto vanhassa maailmassa. Toimittaneet Sari Katajala-Peltomaa & Raisa Maria Toivo. SKS. Tampere 2004.)

Näinhän se on. Huumori on ihmismielen aseista tehokkaimpia. Kukapa ei olisi huomannut, että peloilleen nauraminen on paras tapa saada ne kutistumaan ja katoamaan?

Valmis vaientamaan

Varoitus: sisältää lisää ruokaeettistä ihmettelyä ja tekopyhyyden rajoja hipovaa moralisointia.

Kesäinen päivä vetää maatalousnäyttelyyn monenikäistä väkeä. Kaupunkilaisperheiden suosikkikohteita ovat tietysti eläimet, joita Tampereellakin on näytillä naudoista porsaisiin ja laamoista lampaisiin.

On hienoa, että maalaismummolattomilla kaupunkilaislapsillakin on mahdollisuus nähdä läheltä lehmän kostea turpa, rapsuttaa sikaa edes kerran elämässään ja haistella elämän- ja eläimenläheisiä tuoksuja. Ehkä jollekin jää mieleen sekin, mistä maito tulee.

Hieman isommilta näyttelyvierailta idealistinen sekaravinnon syöjä toivoisi syvällistä oivallusta siitä, mistä kinkkusiivut, broilerisuikaleet ja jauheliha tulevat (kaikkihan sen toki periaatteessa tietävät, halusivat tai eivät). Pikkupossut Nasu ja Pekoni lajitovereineen tuskin saavat elellä multaa tonkien noita neljää näyttelypäivää lukuunottamatta, eikä suurin osa Suomen kanoista koskaan pääse rapsuttelemaan maata matojen toivossa.

Milloin kotieläimestä muuten tuli tuotantoeläin? Kotieläimistä taidetaan puhua enää lasten kuvakirjoissa, niissä, joissa kysellään miten possu sanoo.

Allekirjoittaneesta onkin kovin merkillistä, että asialliset ja hyvän maun mukaiset yritykset herättää mielenkiintoa tuotantoeläinten oloja kohtaan siivotaan nopeasti katukuvasta. Sen enempää salaliittoteorioita laatimatta voi ihmetellä, onko suomalainen yhteiskunta todella näin herkkähipiäinen ja valmis vaientamaan vähänkin kiusalliset päänavaukset?

Täysin älyttömissä rikollisissa tempauksissa on se(kin) itseään vastaan kääntyvä puoli, että niiden kautta itse kukin voi etäännyttää itsensä aiheena olevasta kysymyksestä ja keskittyä kauhistelemaan nykynuorison moraalia. Mutta miksi on niin vaikeaa käydä järkevää keskustelua siitä, mitkä olisivat kestävän kehityksen ja ihmisarvon mukaisia tapoja tuottaa ruokaa ja muita hyödykkeitä, joita jokainen meistä kuitenkin päivittäin käyttää melkoisia määriä?

Kysehän on viime kädessä juuri arvoista, joiden penkominen ja kyseenalaistaminen kirpaisee aina - ja joiden esilletuominen on ehkä juuri siksi helppoa leimata todellisuuspakoiseksi taivaanrannanmaalailuksi.

Vaikka tunnen ja ymmärrän suomalaista maaseutua ja sen yrittäjien ahdinkoa - tehotuotetun lihan kulutuksen yllättävä putoaminen tekisi rumaa jälkeä monen tuottajan tilipussissa - en silti usko pään pistämiseen pensaaseen asiallisen ajatustenvaihdon ja kompromissien hakemisen sijasta. Samat kysymykset tulevat kuitenkin eteen ennemmin tai myöhemmin, muodossa tai toisessa. Sitä paitsi lainsäädännön kautta muutokset tapahtuvat hitaasti vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Kenenkään elinkeino on tuskin välittömässä vaarassa, vaikka rakentava keskustelu vilkastuisikin.

Enkä varsinkaan usko, että kenenkään päivä voi oikeasti mennä pilalle siitä, että bussipysäkillä joutuu hetken verran miettimään syömänsä ruoan alkuperää. Jos menee, niin...

Maatalousnäyttelyn hilpeimmän hetken tarjosi nautoja esitelleellä miehellä ollut utarelakki; virkattu vaaleanpunainen myssy, jonka laella tökötti neljä vedintä. Oivallus jäi ikuistamatta, sääli.

Banaani-ihmetys

Paikallisen marketin hedelmäosastolla oli tänään myynnissä kahdenlaisia banaaneja. Oli ylikansallisen yhtiön tunnettua merkkiä, kilohinta 1,99 euroa. Vieressä oli Reilun kaupan banaaneja, virheetöntä priimalaatua 1,49 eurolla kilo.

Banaanikauppa kävi vilkkaasti, mutten nähnyt kenenkään valitsevan halvempia ja kestävämmin tuotettuja banaaneja. Joko ihmiset eivät kerta kaikkiaan huomanneet niitä, tai sitten merkkiuskollisuus on saanut yhä hämmentävämpiä muotoja.

Viestivä ihminen

Tämä kesä on tuonut katukuvaan tekstipaidat. Onhan niitä ennenkin näkynyt, mutta nykyisin joka toinen vastaantulija tuntuu julistavan äänettömästi elämänkatsomustaan tai yleistä angstiaan tai mitä lie. Eilisellä iltalenkillä vastaan hölkötteli keski-ikäinen mies, jonka paidanetumus ilmoitti Rules are for suckers. Tänään liikennevaloissa edessäni seisoi nuoripari, joiden selkämyksissä luki Saatanaako tuijotat.

Jossain joku kertoi nähneensä paidan, jonka rintamuksissa luki Jeesus tulee ja selässä Jeesus menee.

Aika hyvä.

Löytyy niitä täältäkin. Allekirjoittaneella on juuri nyt yllään tuo vähän virahtanut, vuosia vanha t-paita, joka Horatiuksen sanoin julistaa "Aetas: Carpe diem, quam minimum credula postero". Se tarttui mukaan vaihto-opiskelusyksynä pohjoisenglantilaisesta kirjakaupasta. (Houkutteleva olisi ollut myös Oscar Wilden korskea sitaatti "I have nothing to declare except my genius", mutta itse paita oli epäimartelevan kananpojankeltainen. Kalvetustautiselta nauriilta näyttäminen olisi jotenkin vesittänyt sanoman.)

Kauran tavoin minäkin olen tykästynyt Mentalwearin tuotteisiin ja toiminta-ajatukseen. Niinpä aika ajoin tulee vedettyä päälle pakkopaita päänsisäistä tilaa heijastamaan. Ja siskoa muuten vaan ahistaa.

Edellisessä elämässä

Tähän mieltä elähdyttävään tietoon riitti nykyisen ammattinsa kertominen. Pagistaanissa pohditaan nyt ankarasti, ovatko kaikki elävältä haudatut kreikkalaiset kasvintuntijat jälleensyntyneet historiantutkijoina? Vai onko historiantutkijuus seurausta elävältä haudatuksi tulemisesta?

Jälkimmäisessä vaihtoehdossa on kyllä vinha perä.

In a Past Life...

You Were: A Kind Herbalist. Where You Lived: Greece. How You Died: Buried alive.

Who Were You In a Past Life?

Ei mitään annettavaa

"Ihminen ei kykene elämään yksin. Hän on myöskin kykenemätön elämään yhteiskunnassa."
- George Duhamel

Niin paljon kuin omasta rauhastani nautinkin, liika on joskus liikaa. Vuosien myötä olen jo oppinut tunnistamaan yliannostuksen oireet.

Toisin kuin luulisi, niihin ei kuulu yksinoloon kyllästyminen. Päin vastoin. Alan koteloitua omaan olemiseeni, säikähdän puhelimen soimista ja lykkään yhteydenottoja. Itsekseen kotikolossaan kupsehtiminen tuntuu aina vain helpommalta ja houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin ihmisten ilmoille lähteminen.

Orastavan erakoitumisen myötä alan pelätä läheistenkin ihmisten odottavan minulta jotakin, tietynlaista käytöstä kenties - hauskoja juttuja, myönteisyyttä, virkeää korvat pystyssä olemista - kun juuri runsaamman yksinolon jälkeen tunnen olevani seurassa tavallista sulkeutuneempi ja jollain tapaa ylitietoinen itsestäni ja sanomisistani. Tunnen, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään; olen synkkä ja itsekeskeinen mörkö, eloisa kuin laho koivupökkelö.

Nyt tiedän jo, että tuo vierauden tunne ja itse-epäilyt tulevat ja menevät, kun niihin ei kiinnitä liikaa huomiota. Mutta ne nostavat hetkittäin kynnystä lähteä lajitovereiden pariin.

Sosiaalisuus vaatii lihaskunnon tavoin verryttelyä, säännöllistä harjoittelua. Mutta ilman muiden seuraa luova yksinäisyyskin muuttuu ajan myötä hedelmättömäksi, oleminen kiertyy sisäänpäin, ajatukset ajavat takaa omia häntiään. Mitään uutta ei synny, levottomuus kasvaa, jopa rakkaat kirjat alkavat maistua paperilta elämän sijaan.

Karannut

Pääni on taas tyystin tyhjä omista ajatuksista ja täynnä väkisin sinne sullottuja artikloja, päätöslauselmia, lakipykäliä ja säännöstöjä. Ne ovat niin kuivia, että tuottavat staattista sähköä toisiinsa törmäillessään. Mistä tuo ritinä muuten tulisi? Kallon saumojen hidas ratkeilu on toinen vaihtoehto.

Torstaina tietoa olisi jälleen pullautettava paperille kolmen opintoviikon edestä. Tai yritettävä ainakin.

Meille väliinputoajaikäpolvelle myönteisenä markkinoitu ajatus elinikäisestä opiskelusta alkaa saada lievästi ahdistavia piirteitä. Olisiko ollut kolmas opiskeluvuoteni, kun uraneuvonnan väki kävi julistamassa meille sitä sittemmin usein kuultua ilosanomaa, jonka mukaan ikäisemme saavat varautua hankkimaan kolmenkin alan pätevyyden pysyäkseen leivänsyrjässä kiinni.

Hip huraa.

Kun miettii, paljonko tietoa aivoihinsa on ahtanut katkeamattoman koulu- ja opiskeluputkensa aikana - mikä taitaa tehdä 23 vuotta - alkaa huimata. Missä se kaikki on nyt? Hautautunut käyttämättömänä mentaalisen pölyn ja hämähäkinseittien alle? Karannut korvien kautta hissukseen pihisten kuin ilma pyöränkumista?

Veikkaan jälkimmäistä.

- - -

Suupielet sai tänään kohoamaan tämä turhista ressaamaton leivontablogi. Vaikutus oli samantapainen kuin alkuasukkaiden murretarinoinnin salakuuntelulla Tampereen kauppahallissa.

Mitä voi tehdä

Mitä voi ihmisriepu tehdä kansainvälisen terrorismin edessä? Muuta kuin käydä jättämässä mielenilmaisunsa nettisivulle ja piiloutua sitten koloonsa toivoen, että paha pysyy sieltä poissa?

Televisiouutisissa pohdittiin taannoin, liikkuuko Suomen muslimien keskuudessa kansainvälisiä terroristiagitaattoreita. Aiheen puitteissa jututettiin Tampereen islamilaisen yhdyskunnan puheenjohtajaa Mustafa Karaa. Tämä muistutti ikiaikaisesta tosiasiasta, että uskonnollista kiihkoilua ja väkivaltaa lietsovat palopuhujat löytävät kaikupohjansa sieltä, missä kytee tyytymättömyys.

Ihminen - kuka tahansa - jolla elämän puitteet ovat osapuilleen kunnossa ja joka tuntee olevansa hyväksytty omassa elinympäristössään, tuntee harvoin tarvetta lähteä rettelöimään ja tekemään vahinkoa muille.
- Tässä jokainen voi tehdä osansa ja aloittaa tervehtimällä naapuria rappukäytävässä, totesi Kara.

Avartui

Penkkiurheilun päälle ymmärtämätön humanisti päätti lähimmäisten kutsusta avartaa maailmankuvaansa ja käydä katsomassa jalkapallo-ottelun.

Tamperelaisten ja italialaisen S. S. Lazion peli oli viihdyttävää seurattavaa, joskin amatöörikatsojan huomio kiinnittyi aika ajoin epäolennaisiin seikkoihin. Sellaisia olivat samaan aikaan ottelun kanssa alkanut kaatosade, harvinaisen ryytyneen näköiset järjestyshenkilöt muovisadetakeissaan sekä toisen puoliajan viuhahtaja, joka kipitti kelteisillään kentälle, heitti voltin, ja joka saateltiin sitten yhtä vauhdikkaasti kahden poliisin välissä pois.

Ja se, miten hilpeältä kuulostaa, kun kentällä oleva pelaaja Rocchi vaihdetaan pelaajaan Muzzi.

Vanhaa kunnioittaen

Minussa asuu pieni tirkistelijä.

Rakastan vanhoja puutaloja ja niiden pihapiirejä. Talvi-iltoina vilkuilen kulkiessani salavihkaa ikkunoista sisään, kesäisin kurkin pihoille yrittäen pysyä terässä maatiaisperennojen ja pensasruusujen tunnistamisessa.

Juuri nyt kukkivat rohtosuopayrtit (joita on pakko pysähtyä nuuhkaisemaan niiden tursutessa aidanraosta kadulle), harmaamalvikit, palavarakkaus ja ukonkellot. Hansaruusut pudottavat hiljakseen terälehtiään, vanhat ja rosoiset omenapuut kasvattavat raakileitaan.

Entä itse talot? Ainakin jokapäiväisillä ulkoilukulmillani - Tampereen Nekalassa, Viinikassa ja Järvensivussa - on meneillään 1900-luvun alkupuolella rakennettujen talojen innokas peruskorjaus.

Tulen aina hyvälle mielelle, kun näen jonkun raaputtavan työläästi maalia moniruutuisten ikkunoiden karmeista tai tunkevan hirsien väliin lisätiivisteeksi pellavarivettä. Mutta aivan liian usein vanhan talon kunnostamiseen laitetaan rahaa enemmän kuin aikaa, malttamattomuutta enemmän kuin ymmärrystä ja rakkautta. Ikkunat vaihdetaan kokonaan, seinään vedetään öljy- tai keittomaalin sijasta lateksikerros. Korjataan sekin, mikä ei korjausta tarvitsisi.

Uusi on aina uutta, vaikka se olisi yritetty tehdä vanhan näköiseksi. Vaihdetut ikkunat ovat vaihdetut ikkunat, kliiniset ja sileät verrattuna alkuperäisiin, charmikkaan epätasaisiin lasiruutuihin ja vahvasta ydinpuusta tehtyihin pokiin. Huolettomasti purettujen rakenteiden mukana kaatopaikalle on saatettu kantaa arvokasta kulttuurihistoriaa ja entisajan käsityöläistaitoa. Tyylipuhtaasta 20-luvun talosta on voinut muutosten myötä tulla hämmentynyt ja epäsuhtainen sekoitus uutta ja vanhaa.

Jokaisen vanhan talon ostajan ja remontoijan toivoisi lukevan tarkkaan Panu Kailan Talotohtori-kirjan ja tekevän sitten omat ratkaisunsa harkiten, vanhaa kunnioittaen. Ja toisin kuin joskus kuulee väitettävän, talonsa historian tuntemisen ja arvostamisen ei tarvitse tarkoittaa nykyajan mukavuuksista tinkimistä. Menneen ja nykyisen yhdistämisestä on monia onnistuneita esimerkkejä, mutta tietoa ja malttia niiden aikaansaaminen on vaatinut.

Lisätietoa ja asiantuntijoiden yhteystietoja löytyy esimerkiksi Museoviraston sivuilta ja Restaurointi-sivustolta.

Varhainen lukija lööpin löytää?

Sympaattinen bloggaajatulokas Lila pohtii, onko varhain lukemaan oppiminen yksinomaan hyvä asia. Mitä vaikkapa iltalehtien murhalööpeille altistuminen saa aikaan lapsen mielessä?

Sekä minä että siskoni kuulumme Lilan lapsen tavoin niihin, jotka vanhempien kertoman mukaan oppivat lukemaan kolmannen ikävuoden kieppeillä ilman sen kummempaa opetusta. Hatarat muistikuvani todistavat samaa: en muista lainkaan aikaa, jolloin en olisi osannut lukea. Enkä todellakaan sano tätä ylpeilläkseni. Lukeminen lienee noina vuosina täysin toisarvoinen taito verrattuna kaikkeen muuhun opittuun ja opittavaan.

Omassa lapsuudessani ei ollut vielä nykyisenkaltaista lööppikavalkadia, eikä kirjainten maailma ehkä tarjonnut muutenkaan yhtä uhkaavia näkyjä kuin nykyään. En ainakaan muista suoranaisesti ahdistuneeni mistään sattumalta lukemastani noiden ensimmäisten vuosien aikana - alitajunnan polkujahan ei kukaan tiedä. Toisaalta mieli antaa luetuille asioille merkityksiä muuten koetun kautta. Väkivallasta kertovat lööpit ja uutisotsikot eivät siis välttämättä hahmotu lapselle yhtä pelottavina kuin aikuiselle, jolla on jo elämänkokemusta ja jonkinlainen käsitys maailmasta kokonaisuutena.

Voihan jokainen natiainen lukutaidosta riippumatta kuulla tappouutisia televisiosta ja radiosta, ja varmasti kuuleekin. Ennemmin tai myöhemmin.

Jonkinlaista "pikkuvanhuutta" varhainen lukutaito saattaa kyllä edistää. Muistan pohtineeni joskus muutaman vuoden ikäisenä, miksi pedagogisesti oikeaoppisen iltasatukirjan esipuheessa neuvottiin vanhempia lukemaan vain yksi satu kerrallaan ja valikoimaan vielä kullekin päivälle sopivat aiheet. Itse luin kirjan muutamassa illassa läpi ja siirryin innolla seuraavaan.

Kenties yhteiset ääneenlukuhetket jäivätkin omatoimisen lukemiseni vuoksi vähemmälle, mikä on tavallaan sääli. Kodin kirjahyllyjen koluaminen saattoi myös tuottaa lukukokemuksia, mitkä olisi voinut hyvin säästää muutamaa vuotta myöhemmäksi.

Mutta pysyvää vahinkoa varhainen lukutaito tuskin kenellekään aiheuttaa, ainakaan jos se on itse ja omaehtoisesti opittu.

- - -

Marleena on muuten palannut kesälomaltaan takaisin bloggaajien kaartiin, mukavaa!

Hemulien hengenheimolaisena

"- Mahtaa olla ihanaa pitää kylmästä vedestä.
- Se on parasta mitä tiedän, hemuli sanoi säteillen. Se ajaa tiehensä kaikki tarpeettomat ajatukset ja mielikuvat. Usko minua; mikään ei ole niin vaarallista kuin sisässä istuminen.
- Niinkö? sanoi Muumipeikko.
- Niin. Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita, selitti Hemuli. Milloin teillä muuten on tapana syödä täällä?"
Tove Jansson: Taikatalvi

Joskus tunnen kiusallista hengenheimolaisuutta meluisaan ja urheilulliseen hemuliin, joka raidallisessa villapaidassaan ja ulkoilun ihanuutta ylistäen hiihti häiritsemään Muumilaakson talvista rauhaa.

Aloitin aktiivisemman lenkkeilyn ja muun liikkumisen muutama vuosi sitten ratsastusharrastuksen jäätyä vähemmälle. Huomasin pian, miten hyvä olo kunnon kohenemisesta tuli, ja myönnän intoilleeni siitä ajoittain suureen ääneen. Yllätinhän itsenikin sillä, että sain mukavuudenhaluisen olemukseni ylipäänsä liikkeelle.

Tuota ihmettä jaksan edelleen aika ajoin kummastella, vaikka hölköttelystä on tullut jo enemmän tai vähemmän elämäntapa.

Mutta kuntoliikunnalla harrastuksena on tiettyjä arvolatauksia. En ole ainoa, joka on toisinaan huomannut kanssaihmisten kiusaantuvan tai heittävän piikikkään kommentin, kun kahvipöydässä sattuu möläyttämään käyneensä juoksemassa kahden tunnin lenkin ja kenties vielä nauttineensa siitä. Se ei ole sama asia, kuin jos samaan keskustelusävyyn kertoisi käyneensä taidenäyttelyssä. Heti möläytyksen jälkeen tulee omituinen tunne, että asiaa pitäisi jotenkin selitellä. Tai pyytää anteeksi tahdittomuuttaan.

Ja miksi näin? En ole keksinyt muuta syytä kuin sen, että kiitos terveysvalistuksen ihmiset tietävät liiankin hyvin, että istuvan nykyelämän vastapainoksi itse kullekin tekisi hyvää liikkua enemmän. Yhden kuntoiluintoilu ärsyttää ehkä siksi, että se nostaa tuon tiedän, että minunkin pitäisi-syyllisyyden pintaan. Tai ehkä jotkut ajattelevat, että lenkkihuomautuksen tekijä haluaa muiden kustannuksella kiillottaa kruunuaan itsestään huolta pitävänä mallikansalaisena. En tiedä.

Syyllisyys tai vertailu on kuitenkin turhaa. Kysehän on jokaisen terveen aikuisen omasta valinnasta. Joku raahaa ruhonsa päivittäin liikkeelle, joku toinen ei. Joku käy viikoittain taidenäyttelyssä, joku toinen ei. Olisi kaikitenkin eri asia hehkuttaa liikunnan ihanuutta neliraajahalvaantuneille tai taulujen katselun nautintoa aikuisiässä sokeutuneille. Jos omat elämäntavat vaivaavat, niille voi aina tehdä jotakin. Tai olla tekemättä. Ei sillä pitäisi olla mitään tekemistä jonkun toisen elämänvalintojen kanssa.

Onneksi allekirjoittaneen lähimmäiset eivät tunnu koskaan ottaneen liikuntaharrastuksiani tai niistä puhumista henkilökohtaisena piikkinä. Mutta harvinaista ei kuulemma ole, että kuntoilija - tai painonhallintaa yrittävä - saa esimerkiksi työpaikallaan tai muussa lähipiirissään kohdata henkistä sakinhivutusta ja leikkimielistä sanailua tyyliin "älä nyt vain katso kakkuun päin, saatat vaikka lihoa" tai "sinullehan ei näitä kannata tarjotakaan".

Ajatusleikki: voitteko kuvitella tilannetta, jossa työporukan ylipainoisten syömisiä ja tekemisiä kommentoitaisiin samalla tavoin? Sehän olisi mitä törkeintä työpaikkakiusaamista ja toisen yksityisasioihin kajoamista.

Tosin kaloreita suureen ääneen kauhisteleva ja laihdutuksestaan tai liikkumisistaan julkista numeroa tekevä voi itsekin kerjätä kanssaihmisten naljailua. Kaikenlainen terveysfasismi on äärimmäisen rasittavaa - ja siihen tiedän itsekin joskus ajattelemattomuuttani ja innokkuuttani syyllistyneeni.

Arvatkaapa muuten, miksi itse aloin harrastaa järjettömältä tuntunutta juoksentelua ilman päämäärää? Raadollisesti ja yksinkertaisesti rakastan hyvää ruokaa, ja liikkuminen antaa pelivaraa nauttia siitä joutumatta uusimaan koko garderoobia muutaman kuukauden välein. Toisaalta saan iloa hyvästä arkikunnosta, siitä, että jaksan juosta tarvittaessa bussipysäkille tai kantaa talvirenkaat suuremmatta vaivatta ullakkovarastoon. Kolmanneksi pysyn paremmin järjissäni, kun rasitan ylikierroksilla käyvän pääni lisäksi myös muuta kroppaa. Neljäs syy ovat läpeensä sydäntautiset ja diabeettiset geenini. Eläisin mieluiten mahdollisimman pitkään ilman säännöllistä lääkitystä.

Ja kai minussa on ripaus sitä ulkoilmaelämää ylistävää urheilijahemulia. Pahoitteluni.

Kun pitäisi

Ei, se ei ollut viisasta.

Nimittäin ottaa mökiltä lähtiessä siskolta lainaksi viimeisintä Harry Potteria, kun seuraavalla viikolla pitäisi tenttiä viisi opusta journalistietiikkaa ja viestintäoikeutta.

Ensi torstaina lankeemuksesta maksetaan raskaimman kautta.

(Ja ei, palloja hakevat koirat eivät liity tähän millään tavoin. Sen sijaan aiempiin paginoihin lisäsin nyt kotikoneelle palattuani pari asiaankuuluvaa kuvaa.)

Liitokoirahavaintoja

Eräät ne osaavat ottaa kesäpäivästä ilon irti.

Which wacky...

Heh. Voiko ihanammin aamu enää alkaa? Via Kirjailija.

(Omat kestosuosikit olisivat kyllä olleet Daniil Harms ja tietysti setä Bulgakov.)


You are VLADIMIR MAYAKOVSKY. You brood, and look
sexy while doing it. Futurism and surrealism
appeal to you. As a young artiste you pulled
pranks like throwing tea at your audiences. You
really like your friend Brik's wife, so youll
write her an epic poem deemed "the most
savage indictment of a woman in our time."
A couple years after the October Revolution, no
one will praise your work anymore, and your
crappy love life will make you depressed. So,
sadly, you'll commit suicide.

Which wacky 20th century Russian author are you?
brought to you by Quizilla

Jotakin tärkeää

"Mutta ei totisesti ollut tarkoitus että elämä piti käyttää tällaiseen, aivan toista minun olisi pitänyt tehdä, jotakin tärkeää mikä jäi tekemättä. Ja on jäänyt taas tänäkin päivänä. Se millä ei ollut mitään tekemistä työsaavutusten ja todistettavien tulosten kanssa ---"
-Marianne Alopaeus: Pimeyden ydin

Siinä se taas on, tehnyt tuloaan pitkin kevättä ja kesää. Se hiljakseen voimistuva tunne, että pitäisi olla jossain muualla, tekemässä jotain muuta, kokemassa, elämässä. Maailma kaikkinensa on tuolla jossain - niinjuutiedän, tässä myös, juuri nyt, mutta juuri nyt en osaa tai tahdo katsoa lähelle. Haikailen jonnekin kauemmas kuten etäisen vainun saanut koira.

Rautatieasemat, satamat, matkanteko tulevat uniinkin. Minusta ei olisi ollut Penelopeksi, ei, olisin ängennyt Odysseuksen laivaan vaikka salaa - tai rakentanut oman.

Muistatko, kun

Aika ajoin henkilön tietoisuuteen putkahtaa vieraita ihmisiä, jotka ilmoittavat olevansa sukua. Sitten asiaa pyöritellään ja päivitellään suureen ääneen ja todetaan lopuksi yhteistuumin maailman olevan pieni.

Eilen allekirjoittanut teki tuttavuutta kokonaiseen joukkoon ennen tapaamattomia sukulaisia, kun äidin isän puolen serkut järjestivät yhteisvoimin sukukokouksen. Se pidettiin Iisalmen Vieremällä, jonne Korpiselästä evakkoina saapuneet ukkini vanhemmat Vasili ja Maria asutettiin. Korkealla mäellä sijaitsevalla savolaistilalla serkukset viettivät aikoinaan monta kesää, mutta aikuistumisen ja vanhemman sukupolven tuonilmaisiin siirtymisen myötä yhteydet olivat katkenneet lähes kokonaan.

Tapaaminen aloitettiin hautausmaalta, jossa pappisenoni piti isovanhemmilleen panihidan eli ortodoksisen muistopalveluksen. Sieltä matka jatkui itse maatilalle, jonka päärakennus oli tosin palanut jo 70-luvulla ja korvattu uudella. Jälleennäkemisen iloa ja muisteloita miljöön muutokset eivät tuntuneet haittaavan.
- Muistatko, kun kaaduimme tandempyörällä ojaan?
- Tuossa oli tuvan nurkka, tuossa uuni. Ja tuossa kellari, jonka kattoa laskimme alas kiellosta huolimatta.

Meille seuraavan sukupolven edustajille - toisilleen tuntemattomille pikkuserkuksille - kokemus oli lähinnä hämmentävä. Veren pitäisi olla vettä sakeampaa, mutta kaikki nämä vieraat ihmiset... Hämmentävä, joskin varovaisen myönteisellä tavalla. Omien juurien tunteminen ei liene koskaan turhaa, vaikkei uusvanhojen sukulaisten välille lämmintä sukuyhteyttä noin vain syttyisikään.

Mutta mökille palattua väsyttää, ja kaipaan omaa rauhaa. Muistan Mikko Kuustosen kuvailleen jossain haastattelussa, että toisinaan kovalevy täyttyy ihmisten tapaamisista ja hyvästelyistä, saamisista ja luopumisista. Luulen, että juuri niin minulle on käynyt. Kaikki viime vuosien kohtaamiset ja jäähyväiset painavat repussa niin, että uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu syövän aina vain enemmän voimia.

Vastapainoksi pitää saada olla yksin. Paljon.

Lajille tyypillinen

Kallioita rakastava ystäväni lähtee tänään tervehtimään Matterhornia. Viime kesänä Alppien arvaamattomat säät estivät lähemmän tuttavuuden, mutta intoa jäi uuteen yritykseen.

Viikonloppuna pohdimme taas kerran, mikä saa ihmiset kiipeämään vuorille, kun kotisohvallakin voisi lomansa lojua. Toimistoelämää viettävän nykyihmisen tarve kokea ja hakea omia rajojaan lienee tavallisin selitys. Mutta muitakin on.
- Lajille tyypillinen uteliaisuus? On kiinnostavaa päästä katsomaan maailmaa uusista kulmista, tuumaa ystäväni ja kertoo nauttivansa ennen muuta vaivannäön palkitsevista maisemista ja retkeilystä sinällään.
- Vuoren huipulle pääseminen on siinä sivuseikka. Reissu voi olla onnistunut ilmankin.
Machoilu ja uhoaminen ovat kuulemma kiipeilyfilosofiasta kaukana. Ainakin niiden pitäisi olla.
- Ei vuoria valloiteta tai huiputeta. Kovimmat jätkät jäävät sille tielleen, kun eivät osaa kääntyä ajoissa pois.

Viisaan periksiantamisen taito voisi olla muutenkin hyväksi oppia. Joskus olisi osattava myöntää, etteivät rahkeet riitä. Olosuhteet muuttuvat, taidot tai oma jaksaminen loppuvat kesken. Miksi pitäisi kaikkensa antaen mennä läpi harmaan kiven, uhrauksista viis?

Joskus pitääkin. Mutta ei aina.

Kasvavat kuin yöt

Mökin pihavaahterassa on räkättirastaan pesä, kesän toinen pesintä. Juhannuksena siellä haudottiin, kahden viikon kuluttua poikasten ääni kantaa vaativana yli pihan. Untuvaisiin päihin tulee eloa aina emon varjon vilahtaessa pesän ylle.

Istumme äidin kanssa kiireettä keittiössä ja katselemme, kun rastaat kantavat jälkikasvulleen evästä, kiskovat matoja nurmikosta ja tunkevat ne kyltymättömiin, keltaisiin nokkiin. Ihastelemme linnunpoikien valmiin näköisiä siipiä, joita innokkaimmat oikovat kilpaillessaan parhaista paloista.
- Katso, ne melkein tönivät toisensa pesästä.
- Ne lähtevät varmasti muutaman päivän sisällä.

Linnut ehtivät arvailujemme edelle. Jo seuraavana päivänä pesä on tyhjä ja piha hiljainen.

Kesällä on aina kiire pois syksyn alta.

"Poika pääskysen siivet mustat saa.
Ruskeat rastaat kasvavat kuin yöt,
siivet maalintuin painavain, hiljaisten teerien.
Ennenkuin vaapukat jo valmistuivat siivet peippojen.

Valmis on parvi harmaiden siipien, kun syyspilvet valmiit on,
kuin usva syyskuun kasvanut kurki on."
- Helvi Hämäläinen

Päästäisen sisu

Kiukkuinen metsäpäästäinen seisoi nyrkkejään heristellen polulla, sätti lenkkeilijää kimeästi ja käski valitsemaan toisen reitin, tai muuten.

Mitähän tapahtuisi, jos ihmisillä olisi päästäisen sisu? Olisiko saasteeton energiamuoto jo keksitty, vai olisimmeko tappaneet toisemme aikapäiviä sitten sukupuuttoon?

Käänteisenä evakkona

Terveisiä Pohjois-Karjalasta, jonne kirjoineni ja muistiinpanoineni pakenin hämäläistä helleaaltoa. Kuuma on toki täälläkin, mutta kirkasvetinen järvi ja viileä aitta päihittävät kolmekymmentäasteisen kaupunkiasunnon mennen tullen. Ja lukeahan voi missä vain, onneksi.

On oikeastaan outoa olla olematta kesällä töissä. Viisi edellistä kesää istuin visusti erään täkäläisen paikallislehden toimituksessa muiden lomaillessa kukin vuorollaan.

Noista hikisistä kesistä ja muista lomantuurauksista jäi käteen korvaamatonta oppia ja yhtä korvaamattomia muistoja. Hauskoja, hulluja, noloja, koskettavia, kipeitäkin. Ystävistä puhumattakaan, entisistä työkavereista, joita on aina yhtä mukava nähdä täällä päin liikkuessaan.

Mutta aika aikaa kutakin, kuten kulunut sanonta kuuluu.

Silloin lähdetään

Helteisenä viikonloppuna ei istuta sisällä eikä varsinkaan koneen ääressä. Ei, silloin lähdetään kahvin ja tuoreen munkin ääreen ulkokahvilaan, katsomaan kaupunkia korkeilta paikoilta, syömään nopeasti sulavaa jäätelöä, uimaan, kulkemaan paita märkänä kallioilla ja haistelemaan auringossa kuumenneen mäntykankaan tuoksua.

Helteisenä heinäkuun viikonloppuna istutaan vuoroin auringossa ja varjossa, annetaan kuumuuden pehmentämien tuntien liukua laskematta ohi.

Helteisenä heinäkuun maanantaina noustaan aikaisin ja hyvästellään vastenhankaisesti viikonlopun vetelehtimisseura, joka lähtee kohti etelää ja omia töitään. Käydään aamulenkillä, otetaan viileä suihku ja kaadetaan kahvia mukiin. Käännetään tuuletin kohti tietokonenurkkausta ja jatketaan huokaisten arkea siitä, mihin se perjantaina jäi.

Vesille venosen

Juttukeikka vei katsomaan kymmenen hehtaarin rantatilaa, jonka kahdeksan pirkanmaalaista kuntaa on ostanut virkistysalueeksi ja veneilijöiden satamapaikaksi. Tavoitteena on saada mahdollisimman monta seuraa ja yhdistystä mukaan hoitamaan ja ylläpitämään paikkaa.

Toivottavasti talkoohenkeä löytyy, innokkaista käyttäjistä ei liene pulaa.

- - -

Itse en ole koskaan veneilyn päälle juuri ymmärtänyt. Entisillä appivanhemmillani oli pikkuinen moottorivene, sellainen hytillä ja yöpymistiloilla varustettu, sinänsä sympaattinen purtilo. Jonkin kerran pistäydyimme sillä eteläisellä Saimaalla; köröttelimme bensankatkussa johonkin hirvikärpäsiä täynnä olevaan saareen uimaan ja syömään retkieväitä. Asiaan kuului jostain syystä vilkuttaa iloisesti muille veneilijöille, joita aurinkoisena päivänä oli liikkeellä salmien täydeltä.

Kesäpäivää voisi toki hullumminkin viettää, mutta vesillä liikkumiseen allekirjoittanut valitsee kyllä mieluummin kanootin tai vaikkapa soutuveneen. Ajatus äänettömästä ja saasteettomasta matkanteosta kiehtoo niin maalla, vesillä kuin ilmassakin.

- - -

Viime päivien hellehorteessa on tullut taas silmäiltyä blogirintaman uusia tulokkaita. Parthalan tarjosi tänään päivän naurut pohtimalla, pitäisikö Suomeen perustaa turistirysäksi vanha kaupunki - sellaista kun ei meillä ole, toisin kuin esimerkiksi Tukholmassa ja Tallinnassa.

Yöjuoksuja

Lähden hetken mielijohteesta lenkille yhdentoista aikaan illalla. Viime aikoina olen hoitanut hölkkäilyni aamuisin, mutta jo kahdeksan aikaan alkaa olla tukalan kuuma. Pitäisi nousta vasiten kuudelta, mutta helteellä piristyy vasta iltaa kohden niin, ettei uni tahdo tulla puolenyön jälkeenkään.

Hellepäivän kääntyessä kesäyöksi tuoksut voimistuvat. Juostessani Pyhäjärven rantatietä Hatanpäälle ilmassa tuntuu mesiangervojen imelä, lähes tungetteleva hönky. Arboretumin luona siihen sekoittuvat kuihtuvien pensasruusujen aromit, joita säestää vähemmän romanttinen lemahdus vedenpuhdistamolta.

Tänne pitäisi tulla joskus päiväsaikaan, tuumin, katsella puita ja pensaita, istua hetkeksi kesäkahvilaan.

On tyyntä, hämärää ja hiljaista, alkukesän yölaulajat ovat aikaa sitten vaienneet. Auringonlasku heijastuu järvestä pastellinsävyisenä. Hempeää näkymää ihailee useampikin myöhäinen pariskunta. Autoja ei näy lukuunottamatta sairaalalle kiireettä kääntyvää, yksinäistä ambulanssia.

Palatessani tunnin kuluttua kotiin olen läpimärkä hiestä. Ilma on yhä epätodellisen lämmin. Tuntuu kuin olisin tehnyt pikamatkan Välimeren pehmeisiin öihin.

Varovaisempi voisi tietysti kysyä, onko yksinäisen naisen järkevää juoksennella pitkin syrjäisiä puistoja puolenyön aikaan. Samalla logiikalla jotkut välttävät lentomatkoja (kone voi pudota) tai metsään menoa (vastaan voi tulla karhu). Valintahan on jokaisen oma - ja riskit. Pelätä voisi niin monia asioita.

- - -

Ai niin:



Tehkää tekin.

Pelastus

Eilisestä saakka Pagistaanin kansa on kumartanut uutta vapahtajaa. Sen nimi on Severin, se seisoo kirjoituspöydällä ja julistaa ilosanomaansa 23 watin voimin väsymättä, päivin ja öin.

Muuttaessani tammikuussa tähän etelänpuolen pikkuasuntoon arvelin, että kesällä voi tulla lämpimät oltavat. Koko totuus alkoi valjeta vasta heinäkuun hellepäivien myötä, kun yhdistetyn asumuksen ja työhuoneen ilmasto alkoi muuttua vääjäämättä mediterraanisesta trooppiseksi.

Suihkun jälkeen olin uudestaan hiessä alle viiden minuutin, pikkuoravat lauloivat pehmenevässä päässä Pitkää, kuumaa kesää ja mieliteko sulloutua pakastimeen kasvoi. Ei auttanut ikkunoiden aukominen - suojaisen eteläseinustan ilma on iltapäivällä väreilevän kuumaa - eikä vaatteiden vähentäminen minimiin. Koiratkin lojuivat kuumuudesta vetelinä jaksaen juuri ja juuri nousta vesikupille.

Jotain oli tehtävä.

Tavaratalon taivaallisen viileiltä käytäviltä löysin etsimäni - vieläpä tarjouksesta - ja palasin kodin lämpöön pahvilaatikko kainalossa. Kokosin vaimeasti hurisevan kotialttarin nihkein käsin, ja siitä lähtien pelastajan kunniaksi on soinut kolmiääninen virsi kiitoksen.

Se on joskus pienestä kiinni.

- - -

Tänään on muuten Eino Leinon, runon ja suven päivä. Hyvää sellaista (joskaan en voi sanoa olevani kovin pahoillani siitä, että sanat helkkyös, verhouu, kuuhut ja kukkuvi eivät ole vakiintuneet käyttökieleen).

"Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden yllä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu
tuoksut vanamon ja varjot veen
niistä sydämeni laulun teen."
-Eino Leino: Nocturne

Narri vai pyöveli?

Tämähän liittyykin sopivasti edelliseen. Via Memoria volatilis.


Holy man or Scribe
Your love of history and a spartan sense of style,
you would have been a Scribe or Holy man.

Who would you be in a Medieval Village?
brought to you by Quizilla

Miekkoja ja varrassikaa

Niin, niistä Turun keskiaikaisista markkinoista piti pagisemani. Kuva saippuankeitosta on lainakuva oman kamerani oltua telakalla, kiitos ja kumarrus Espoon suuntaan.

Pistäydyimme siis paikan päällä sunnuntaina, tapahtuman viimeisenä päivänä. Parin tunnin käveleskelyn aikana ehti hyvin nähdä osia nelituntisesta näytelmästä, jota yli sata asialleen omistautunutta harrastajanäyttelijää esitti eri puolilla markkina-aluetta. Kyse oli väljästä juonesta, jonka ympärille oli punottu erillisiä kohtauksia. Idea oli varsin toimiva, toihan se eloa ja tunnelmaa aivan eri tavalla kuin yhdellä lavalla näytelty esitys olisi tehnyt.

Myös näyttelijöiden maskeeraus oli kiitettävän groteskia rokonarpineen, paiseineen ja puuttuvine hampaineen. Yltiöromanttista keskiajan ihannointia - joka saa aina allekirjoittaneen niskakarvat lievästi pystyyn - ei täällä juuri näkynyt.

Satunnaisen kävijän kiitoksen ansaitsee myös se, että järjestäjät olivat ilmeisesti seuloneet myyntipaikoille pyrkivät kauppiaat varsin tiheällä seulalla. Niinpä itse alueella ei ollut lainkaan metrilakun tai hupipaitojen kauppaajia, vaan kaikki tarjolla olevat tuotteet yrttisekoituksista takorautatöihin ja villahuiveista käsintehtyyn saippuaan olivat niin sanotusti ajan hengen mukaisia. Makkaratkin myytiin kaalinlehdillä voipaperin sijaan, vartaassa pyöri kokonainen porsasparka.

Käsillä tekemisestä ja uusien asioiden kokeilusta pitäville markkinat tarjosivat jos jonkinlaista ideaa ja houkutinta. Markkinaseura iski silmänsä komeaan varsijouseen allekirjoittaneen vilkuillessa varsinkin metalliketjuja ja irlantilaista puolentoista käden miekkaa. Mikä kaunotar!
- Järjestämme kyllä keskiaikaisen miekkailun kursseja, vinkkasi asearsenaalia esitellyt, saksalaiskauppiaan pukuun sonnustautunut nuorimies.

Siinäpä olisikin oiva lisä ansioluetteloon, taidoissa samaa kuriositeettiluokkaa bedlingtoninterrierin trimmauksen tai vuohen sorkkien vuolemisen kanssa.

Apropos ansioluettelo, viralliset hullun paperit jäivät tarjonnasta huolimatta hankkimatta. Ehkä seuraavalla kerralla.

Sinistä auringossa

Siniset sävelet eivät ehkä ole parhaimmillaan kesäpäivän festarimusiikkina suurelta lavalta soitettuina; ne kaipaisivat ympärilleen pienten klubien hämärää intiimiyttä ja mietiskelevää mielialaa. Silti bluestaiturit näppäilevät mitä parhaimmat puitteet joutilaalle lojumiselle ja eväiden nautiskelulle, minkä ensikertalainen kävijäkin mielellään myöntää.

Saamme vallattua nurmikolta seurueellemme hyvän paikan, kiitos aamupäivän varhaisen liikkeellelähdön. Heti puolenpäivän jälkeen ihmisvirta kiihtyy ja hyvä niin: odotukset täyttäneen yleisömäärän ansiosta Järvenpäässä kuullaan bluesia ensi vuonnakin. Tapahtuman jatkohan ehti olla jo vaakalaudalla viimevuotisten sadesäiden vuoksi.

Blueslauantaista olivat näemmä nauttineet myös Ellinoora ja Marinadi.

- - -

Turun keskiaikaiseen menoon palaan myöhemmin, kunhan olen toimittanut vammoja saaneen festivaaliuhrin hoitoon. Laajakulmaobjektiivini kolahti lauantain tungoksessa lavanedusaitaan - olin päättänyt jättää suuren ja hankalan kameralaukkuni matkasta pois - ja kieltäytyi sen jälkeen kaikesta yhteistyöstä. Eivät auttaneet kiroukset tai maanittelut, eivät hartaat anteeksipyynnöt ja oman huolimattomuuden harmittelu.

Toivokaamme, että elvytys tehoaa eikä vie maksajaa vararikkoon.