Pagistaanissa on hiljakseen pohdiskeltu kysymystä, missä vaiheessa asiantuntijat alkavat tuntea itsensä asiantuntijoiksi. Vai päteekö tässä vanha viisaus: mitä enemmän tiedän, sen vähemmän tiedän tietäväni?Parin viime vuoden aikana allekirjoittanutta on muutaman kerran lähestytty oman erikoisalansa asiantuntijana. Se on tuntunut aina yhtä absurdilta ajatukselta saaden nöyrässä humanistissa aikaan halun katsella varpaitaan ja hihittää typerästi. Tai pillahtaa avuttomaan itkuun huolimatta siitä, että yliopistossa tuli nimen omaan suuntauduttua historian asiantuntijaksi aineenopettajaopintojen sijaan*.
Viimeksi tällainen tapaus sattui eilen. Noin vain varoittamatta, kesken huolettoman omenansyönnin puhelin soi ja minua pyydettiin asiantuntijaksi itänaapurin luostareihin suuntautuvalle ryhmämatkalle alkuperäisen oppaan sairastuttua. Matkalle oli lähdössä lähes viisikymmentä ihmistä. Ajankohta reilun kolmen viikon päässä.
Parissa sekunnissa allekirjoittaneen pääkoppa kävi läpi seuraavanlaisen prosessin.
Ensimmäinen ajatus: Tämän on oltava vitsi.
Toinen ajatus: He ovat erehtyneet henkilöstä.
Kolmas ajatus: Miten epätoivoisia ne oikein ovat?
Neljäs ajatus: Ei ikinä!
Koska ei ole kohteliasta heittää puhelinta kädestään kesken puhelun ja ryömiä sormet korvissa sängyn alle piiloon, kokosin itseni, vedin henkeä, kuuntelin soittajan asian ja kyselin varovasti lisää.
Päänsisäinen raksutus jatkui kiivaana.
Viides ajatus: Haaste. Tämä on haaste.
Kuudes ajatus: Ehkä se ei ole täysin mahdoton tehtävä.
Seitsemäs ajatus: Lieneekö kieltäytyminen järkevää?
Kahdeksas ajatus: Haluanko töitä tohtorinakin?
Yhdeksäs ajatus: Lisätienestejä.
Kymmenes ajatus: Ilmainen matka.
Yhdestoista ajatus: Syteen tai saveen!
Voi tietysti olla, että minut pudotetaan bussista keskellä Karjalan korpea ja käsketään mokoman asiantuntijan etsiä oma kyytinsä kotiin. Narri ja huijari! Saappaat kun ovat suurenlaiset: taitavana puhujana tunnetun tohtorismiehen sijaan matkustavaisparat saavat kuunnella tutkijakoulutettavaa, joka eksyy jaarittelemaan lanttujen viljelystä keskiajalla ja jyrsii hätäpäissään kynsinauhojaan niin, että veri roiskuu.
Sic transit gloria mundi.
*Kansan suussa nuo kaksi suuntautumisvaihtoehtoa tunnetaan myös nimillä "opettaja" ja "työtön".
8 kommenttia:
Onnittelut asiantuntijalle! Tiedän tunteesi tismalleen, poden sitä itsekin joka kerta, kun joku työkuvioiden ulkopuolella oleva taho lähestyy asiantuntijaa kaivaten. Kuka, minäkö?
Alani gurun Nielsenin mukaan asiantuntijaksi tuleminen kestää 10 vuotta. Mutta riittääköhän se
aika siihen, että siltä myös alkaisi *tuntua*?
Rouva Asiantuntija, hmmm... lupaan jatkossa nöyränä lähestyä sinua... hih...
Marjut, samaa olen kuullut myös muilta nuoremman polven "asiantuntijoilta". Kollegoiden kanssa onkin naureskeltu kollektiiviselle alemmuuskompleksillemme. Kun mehän olemme täysiä tolloja, jotka eivät tiedä mistään mitään :D!
Olisi kai hyvä oppia vähitellen arvostamaan omaa vaatimatonta osaamistaan - muttei kuitenkaan liikaa edes sitten joskus, kun aihetta ehkä onkin enemmän.
Päivi, vainuan ilmassa hienoista kettuilua ;). Toinen tässä tilittää julkisesti syvimpiä angstejaan, ja mitä siitä seuraa? Höh!
Ei!! Pois se minusta!! Se oli hermostunutta hihitystä auktoriteetin ja osaamisen edessä.
Hmmm... _nyt_ tuo kyllä siltä vasta haiskahtaakin... Mutta edelleen kiellän kaiken!
Niinpä niin. Saahan sitä selittää...
;D
Jännitin koko tarinan ajan, että kai nyt hyvänen aika menet! Herkkulassa on täysi luotto päällä.
Kun olin töissä metallitehtaassa (konttorihommissa), aloin saada outoja puheluja tyyliin "Kuinka pitkä on sähköankerias?" Vastasin kaikkeen, tietty. Myöhemmin selvisi, että verstaalla oli lyöty vetoa aiheesta "löytyykö jotakin, mitä se nainen ei tiedä".
Totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan, miten pitkä on sähköankerias, mutta ei ollut kysyjälläkään, joten siitäkin selvittiin. Tilanteen selitys on, että olen aina lukenut paljon, ja silloin olin lisäksi iltaoppikoulussa ja seurasin kaikkea mahdollista ihan koulun vuoksi.
Joten tiedän, miltä tuntuu olla "asiantuntija". (Mikä on eri asia kuin olla asiantuntija.)
Lämmin kiitos luottamuksesta, Herkku. Toivottavasti en tuota pettymystä ;).
Mette, heh! Minä olen puolestani törmännyt absurdiin ilmiöön, jossa ihmiset olettavat historiantutkijan tietävän historiasta osapuilleen kaiken Napoleonin lemmikkikoiran nimeä myöten. Myös vuosiluvut tulisi muistaa tietokoneen tavoin.
- Sinä kun olet sitä historiaa lukenut, niin...
Lähetä kommentti