tiistaina, elokuuta 15, 2006

Paikoilleen

"Odottaminen on surullista. Surullisempaa jos ei odota ketään."
- Eeva-Liisa Manner

Pagistaanin innokas delegaatio nouti Moskovan-junalta parrakkaan, laihtuneen ja vuorilta haisevan miehen. Reissu oli ollut antoisa ja kertomista riitti, vaikka kiipeilyosuus olikin jäänyt vajaaksi pahimmoilleen iskeneen vatsataudin ja kakkosreitin lumimäärän vuoksi. Perusreittiä kulkeneista retkikunnan jäsenistä kolme oli päässyt katselemaan maisemia myös Leninin päälaelta.

Allekirjoittanut ei ole koskaan ollut kovin taitava räytymään aktiivisesti ikävästä, vaikka tärkein ihminen olisikin omilla reissuillaan. Lämmin tietoisuus, että toinen on yhtä kaikki olemassa, on enimmäkseen tarpeeksi arjen lipumiseen omassa uomassaan ilman suurempia tunnekuohuja.

Silti miehen paluu tuntui sunnuntaina loksauttavan asiat paikoilleen tavalla, joka ei jätä sijaa epäilyksille. Puhumattakaan ylellisyydestä, että voi taas pohtia jonkun kanssa tärkeitä asioita. Sellainen on vaikkapa kysymys, miten irlantilaisten leprechaunien siirtoistutukset Suomeen vaikuttaisivat koti- ja saunatonttujen kaltaisten kotoperäisten lajien kantoihin.

2 kommenttia:

Hurina kirjoitti...

Voi, kyllä kaipaisin itsekin jotakin tuollaista kaikkien oman elämäni vierailijaihmisten lisäksi. Minun elämäni menee laidasta toiseen. Ensin 40 ihmistä ja sitten ei yhtään ihmistä. Salsamiehen läheisyys, joka vain kertoo, miten kaikki voisi olla, jos olisi toisin, mutta jota ei kuitenkaan voi saada. Huokaus. En osaa päättää edes sitä, onko se enemmän hyväksi vai huonoksi. On tämäkin. Minäkin haluaisin puhua jonkun turvallisen ja pysyvän ihmisen kanssa kaikesta, kuten koti- ja saunatonttukannoista! ;)

pagisija kirjoitti...

Hmm. Viime vuosina minäkin olen surrut ennen muuta sitä, että olen lukuisten muuttojen, erojen ja muiden elämänkäänteiden myötä kadottanut niin paljon ihmisiä. Tavannut, tutustunut ja hyvästellyt, kerta toisensa jälkeen.

En ole ollut suoranaisesti yksinäinen, mutta tuntenut itseni hyvin irralliseksi. Ja tunnen yhä. Luulen ymmärtäväni, miltä sinusta tuntuu.

Onnekas on jokainen, jolla on joku, jonka kanssa tarinoida tontuista. Ehdottomasti (ja sellainen kyllä sinunkin kohdallesi vielä osuu)! Mutta joskus mietin, että tässäkin tilanteessa on vaaransa; sitä helposti alkaa rakentaa koko sosiaalista elämäänsä yhden läheisen varaan, mikä taas ei ole pidemmän päälle terveellistä kummallekaan.

Pitäisi vain lähteä ulos maailmaan kohtaamaan ihmisiä pelkäämättä jo etukäteen uusia kadottamisia ja vieraantumisia. Kynnys lähtemiseen kasvaa salakavalasti, jollei pidä varaansa.