Istuin eilen juttukeikalla eräässä seminaarissa, sellaisessa, jossa muutama osallistujista kipusi vuorollaan pönttöön puhumaan. Loput kuuntelivat ja taputtivat. Minä kirjoitin vimmatusti uumoillen pitkää iltaa tietokoneen ääressä. Seminaari- tai kokousmuistiinpanojen perkaaminen uutisjutuksi kun tapaa olla keskimääräistä työläämpi urakka.
Sanat ovat siitä mukavia, että ne eivät lopu kesken. Jos loppuvatkin, voidaan keksiä kokonaan uusi sana, murjoa vanha uuteen muottiin tai lainata muualta sopivalta kuulostava termi. Siten lienevät syntyneet tahtotilan, fokusoinnin, ydinosaamisen, laatujohtamisen, asiakaslähtöisyyden tai profiloitumisen kaltaiset kukkaset. Komeita sanoja, jotka näyttävät hienoilta myös seinälle heijastettuina. Pulleita, pyöreänpehmeitä sanoja, joilla voidaan sanoa niin paljon sanomatta oikeastaan mitään.
Liukkaudessaan turvallisia sanoja, joihin on vaikea tarttua, koska niiden täsmällinen merkitys ei ole oikein selvinnyt kenellekään.
Ja kuka on se lapsi, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi jää todeta keisarin olevan alasti? Kukapa muu kuin toimittaja, jonka pitäisi nostaa kaiken retoriikkaröyhelön keskeltä yksikin uutisoinnin arvoinen lause.
Kiusaus toistella kuultua sitä sen enempää pohtimatta olisi suuri. Sitä paitsi uutistoimittajan vapaus tulkita kuulemaansa on rajallinen. Mutta tekstityöläisen ammattiylpeys lyö vastaan. Jos lehtijutustani joskus löytyy sana tahtotila, minua saa tulla kumauttamaan Nykysuomen sanakirjalla niin, että tuntuu.
Entinen työkaverini, joka ennen vapaaksi toimittajaksi siirtymistään ehti tehdä parikymmenvuotisen uran kunnallisasioista kirjoittaen, sai aiheesta aikaan mainion pakinan. Hän totesi kielen uudistuvan osapuilleen siten, että ensin päättäjät ja virkamiehet leipovat liudan uudissanoja. Sitten ne syötetään esityslistoissa, pöytäkirjoissa ja muistioissa toimittajille, jotka aikansa sanoja oudoksuttuaan ja maisteltuaan tottuvat niihin ja syöttävät ne vuorostaan lukijoille.
Mitä sitten tapahtuu? Pitkässä juoksussa syntyy optimaalinen toimintaympäristö, jossa toimittajien tekstuaalinen tilanneherkkyys kohtaa päättäjien dynaamiset visiot muodostaen niiden kanssa saumattoman, asiakaslähtöisen ja itseohjautuvan synergian.
6 kommenttia:
Auuh! Osanottoni!
Auh! Voisiko joku lailla kieltää ilmaisun "pitkässä juoksussa"? Harva englannista lainattu ilmaisu saa kielikorvassani aikaan sellaisen huumaavan särähdyksen kuin tuo! Okei, kieli muuttuu ja saa jatkuvasti uusia aineksia ympäriltään, mutta silti...
"Pitkällä tähtäimellä" kuulostaa melkein yhtä pahalta. "Pitkällä aikavälillä" vähän paremmalta.
Mutta "pitkässä juoksussa" on kyllä karmein.
Vanhat hyvät sanat myös vanhenevat, jolloin niitä täytyy muodisytaa. Veikkaa, että katseluajan sijaan aletaan kohta puhua silmämunaminuuteista.
Silmämunaminuutti. Hmm. Ilmaisussa on jotakin, joka nostattaa kylmiä väreitä... Epämääräisesti mieleen tulee Kellopeliappelsiini.
Lähetä kommentti