sunnuntaina, elokuuta 06, 2006

Vatustelua

Rubus idaeus. Carl Axel Magnus Lindman: Bilder ur Nordens Flora (1901-1905). Lainattu täältä.

Auringonlaskun aikaan kertoi kokeneensa keruuahdistusta vatukossa. Sympatiani!

Allekirjoittanut kuuluu niihin, joita on viety lempeästi, mutta päättäväisesti marjametsään heti, kun jalat ovat kantaneet. Mustikankeruusta pidin, mutta vihasin vattujen keräämistä paahteisessa rääseikössä paarmojen kupattavana. Astia täyttyi toivottoman hitaasti. Joka toinen marja oli toukkainen. Piikit raapivat ja nokkoset polttivat hikistä ihoa. Päätin pyhästi, etten aikuisena katso vattupensaisiin päinkään.

Kesän saalis on tähän mennessä kuusi litraa.

Saavutuksen taustalla on Pagistaanin terveysministeriön kehittämä vatustelu-toimintaterapiamuoto. Se on luotu hoitamaan keskivaikeaa tai vaikeaa vatukkotraumaa, jonka juuret ovat usein jo varhaislapsuudessa. Vatustelu vastustaa pakkopoimintaa ja kodinkuvalehtien yltiöpuuhakasta "nyt talteen talven marjat"-ajattelua, mutta tarjoaa parhaimmillaan ainekset muutamaan kaamosajan marjaherkkuun paljon puhutusta hyötyliikunnasta puhumattakaan.

Ja näin se käy.

1. Otetaan polkupyörä ja/tai kaksi toimintakuntoista jalkaa (autoilu luo jo itsessään suorituspaineita ja vesittää koko vatustelun idean). Varataan mukaan reppu, pyörälaukku tai pyöränkori ja nakataan siihen muina miehinä muutama pakastusrasia. Sangot ja muut suuremmat keruuastiat ovat kiellettyjä.

2. Lähdetään valinnaisen pituiselle pyörä- tai kävelylenkille. Kaupungin keskustasta poistuminen on kuitenkin välttämätöntä.

3. Jos kohdalle osuu vattuisan näköistä pusikkoa, pistäydytään ohimennen katsomaan, löytyisikö sieltä kourallinen maistiaismarjoja. Jos löytyy, hyvä. Jos löytyy enemmän, muistetaan ilahtuneena tölkkien olemassaolo: "jopas sattui, minullahan on mukanani pakastusrasioita".

4. Poimitaan vattuja rasiaan. Kun koossa on puoli purkillista, todetaan siinä olevan jo marjarahkan ainekset. Iloitaan saavutuksesta estoitta. Kun tölkki on täynnä, ollaan kahta riemukkaampia puolesta vadelmalitrasta, joka tuli kerättyä noin vain lenkin ohessa. Kiitellään itseä vuolaasti.

5. Toistetaan niin monta kertaa kuin intoa, marjoja tai pakastusrasioita riittää. Jos puuhaan alkaa tulla suorittamisen maku tai paarmoja alkaa olla enemmän kuin marjoja, lopetetaan heti.

6. Jos vattuja ei löydy, unohdetaan tölkit ja ollaan häpeämättömän tyytyväisiä siitä, että on noustu sohvalta ja tehty leppoisa lenkki ulkoilmassa.


- - -

Toinen - joskin hintavampi - vaihtoehto vaapukkatrauman hoitoon on vierailu itsepoimintatilalla. Minä ja äitini teimme sen eräänä vuonna tuttavan perustettua lähiseudulle vadelmatilan. Emme olleet uskoa näkemäämme. Loputtomasti retiisin kokoisia, puhtaita, täydellisiä vadelmia suorissa riveissä! Keräsimme vimmaisesti tuntien, miten sukupolvien takaa kantautuva pakkovatukkoahdistus alkoi hiljalleen hellittää.

Kalliiksihan se tuli, mutta oli joka euron arvoista.

Äitini on sittemmin suonut itselleen käynnin tilalla joka kesä, mutta allekirjoittanut on humanistin laihan lompakon ja metsävadelmien aromin vuoksi suosinut vatustelua. Jos on sattunut huvittamaan, nimittäin.

- - -

Lisäys: mikä parasta, vadelmathan ovat varsin monikäyttöisiä.

4 kommenttia:

Veera kirjoitti...

Metsävadelmien aromi on jokaisen käsivarsissa kirvelevän naarmun arvoinen.

Kuiva kesä ei onneksi ole vienyt vadelmasatoa.

pagisija kirjoitti...

Näin on. Mikä parasta, maku säilyy myös pakastettaessa, toisin kuin vaikkapa puutarhamansikoiden.

Vattuja onneksi löytyy semminkin, kun mustikkatilanne on niin kurja, kiitos alkukesän hallan ja sitä seuranneen kuivuuden. Täältä Hämeestä etsin turhaan edes sitä yhtä pakasterasiallista, Pohjois-Karjalasta tarttui mukaan muutama vaivoin kerätty litra.

auringonlaskun aikaan kirjoitti...

kiitos sympatiasta, pagisija! naarmut ja paukamat nilkoissa ja käsivarsissa alkavat parantua ja ovat kohta muisto vain.
tuo pakastusrasiaidea on miettimisen arvoinen. ehkäpä lähden vielä kävelylle yksi -vain yksi- rasia mukanani...

pagisija kirjoitti...

Jep! Mikään ei pilaa marjastamisen ja luonnossa liikkumisen iloa tehokkaammin kuin suorituspaineet. Jokaisesta marjakourallisesta - myös suoraan suuhun laitetuista - pitäisi opetella iloitsemaan sen sijaan, että miettii ahdistuksissaan, miten paljon vielä pitääkään kerätä, ennen kuin astia on täynnä.