Kun vain selkänsä kääntää

Itäinen Joen kaupunki on viime vuosina kunnostautunut keskustan liikerakentamisessa. Vanha (puu)talo toisensa jälkeen on lanattu matalaksi lasi- ja betonikolossien tieltä, sikäli kun niitä on 70-luvun jäljiltä enää pystyssä ollut. Kaupunkikeskustasta on hyvää vauhtia tulossa kliininen, hajuton, mauton ja ehdottoman mieleenpainumaton.

Joulupäivän keskustakierros vanhassa kotikaupungissa paljasti jotain vielä karmeampaa. Vanhan teurastamon punatiiliset rakennukset Suvantosillan vieressä olivat vaihtuneet fallistiseen pytinkiin, johon tulee kuulemma arvokkaita näköala-asuntoja. Kaunis maisema Niinivaaralle peittyy lähes tyystin.

Asuntoja pitää toki rakentaa. Miksei myös joenrannan joutomaille. Mutta minkä vuoksi maisemallisesti herkän alueen uudisrakennukset eivät voi olla vaikkapa parikerroksisia, rantaa myötäileviä puutaloja? Mikä riivaa suunnittelijat ja päättäjät valitsemaan kaupungin keskeiselle paikalle kunnianosoituksen neuvostoliittolaiselle lähiörakentamiselle?

Mie vaan ihmettelen.

Jotakin aivan muuta

Guillermo del Toron viisto fantasiamaailma elokuvassa Pan's Labyrinth on jotakin aivan muuta kuin vaikkapa oxfordilaisherrojen J. R. R. Tolkienin ja C. S. Lewisin komeat, kirkasotsaiset ja hyvyyden voittoa rummuttavat luomukset. Fantasian synkän surrealistisuuden ylittää vain del Toron kuvaaman todellisuuden - Espanjan sisällissodan vuonna 1944* - raakuus ja julmuus.

Kaikessa verisyydessään elokuva on upea, maaginen rajankäynti kuvitellun ja todellisen välillä. Menkää ihmeessä katsomaan, mutta jättäkää Harry Potterista pitävät omat tai sukulaisten lapset kotiin. Viidentoista vuoden ikäraja ei ole yhtään liian vähän.

*Kuten arvoisa anonyymi ystävällisesti kommenteissa korjasi, kyse ei siis ollut enää virallisesta sisällisodasta, vaan sen jälkirettelöistä.

Rikolliset

Pagistaanin hallitus ilmaisee huolestumisensa Espoon kaupungin uudesta järjestyssäännöstä, joka - ymmärtääkseni - kieltää koirien kanssa liikkumisen kaupungin ylläpitämillä kuntoradoilla. Perusteena on muun muassa lenkkeilijöiden turvallisuus.

Itsekin kuntojuoksua harrastavana ymmärrän kyllä perusteet. Ja minua harmittaa, että ajattelemattomien koiranomistajien takia joutuvat kärsimään myös ne, jotka pitävät lemmikkinsä ihmisten ilmoilla hihnassa* ja siivoavat koirankääkäleet kiltisti pois kulkuväyliltä.

Emme ole karvaisen assistentin kanssa juurikaan kuntoratoja kuluttaneet, vaan pysyneet pikkupoluilla ja kevyen liikenteen väylillä. Mutta ongelmana vakioreitillämme on, että metsäsaarekkeelta toiselle sujuvasti siirtyäkseen on kuljettava parissa kohdassa pieni matka pururataa pitkin. Ilmeisesti meistä tulee paatuneita taparikollisia, koska metsäpoluistamme emme hevillä luovu.

Paitsi lumiseen aikaan (jos sellainen vielä tulee). Hoidetuille hiihtoladuille ei koirilla pitäisi olla asiaa. Eikä kyllä kaksijalkaisilla kävelijöilläkään, sen puoleen.

*Koirien irti pitäminen on kiperä juttu myös muiden nelijalkaisten kannalta. Pienikokoisen koiran omistajana saa aika ajoin kokea kauhunhetkiä, kun vastaan laukkaa pari poninkokoista irtokoiraa, jotka eivät ole edes väljästi tulkittuna omistajansa hallinnassa. Assistentti sitä paitsi edustaa jääräpäistä rotua, joka tarpeeksi ahtaalle joutuessaan unohtaa vaihtoehdon nimeltä antautuminen (kiitos vain teille, rakkaat pohjoisenglantilaiset kaivosmiehet, jotka halusitte kehittää myös koiratappeluihin sopivan yleisrodun). Dobermanni-bedlingtoninterrieri-ottelun väistämätöntä lopputulosta en halua edes ajatella.

Painoarvoa

Urosvahvistuksemme äiti teki lähes nelikymmenvuotisen työuran sairaanhoitajana - ilman ainoaakaan sairaslomapäivää.

Kun hän suosittelee lämpimästi Carmolis-yrttitippoja, alkaa sanoilla olla painoarvoa kaltaiseni luontaistuoteskeptikonkin korvissa. Ainakin liemessä on parempi tuoksu kuin Echinaforce-tipoissa, joita - myönnettäköön - löytyy myös Pagistaanin kaapista satunnaiskäytössä olevien magnesiumtablettien ja kalaöljykapselien vierestä.

Ei vara venettä kaada. Ja kukin tulkoon uskollaan autuaaksi.

- - -

Uskosta puheenollen, päivän pärskähdyksen tarjosi Timjamin lakoninen pohdiskelu pietarsaarelaisperheen ahdingosta.

Kirkasvalohoitoa

Suunnitelmissa oli käydä Pielisellä jouluongella, mutta kastemadot olivat maan roudattomuudesta huolimatta siirtyneet jo lapion ja rautakangen tavoittamattomiin, eikä pilkkitoukkia viitsitty lähteä vasiten kyliltä etsimään. Säilyipä joulurauha niin ahvenilla kuin madoillakin.

Ihmisille joulumieli löytyi hiljaisuudesta, pimeydestä, tähtitaivaasta, puusaunasta, hyvästä seurasta, glögistä ja kahden talouden herkkutarjoiluista. Juuri aatoksi ja joulupäiväksi maisemaan sateli pari senttiä uutta pakkaslunta, ja kaivattua kirkasvalohoitoa päästiin nauttimaan se muutama tunti, minkä kaamosaurinko taivaanrannan yläpuolella näyttäytyi. Tapaninpäivänä ilma lauhtui taas ja maailma muuttui tutun harmaaksi.

Mutta päivä se pitenee jo.

- - -

Joulupukki oli tuliaisissaan suorastaan holtiton, mikä ei, totuuden nimissä, ollut lainkaan oikeassa suhteessa allekirjoittaneen kiltteyteen. Mauri Kunnaksen Viikingit tulivat taloon peräti kahtena kappaleena, mikä kertoo läheisteni tuntevan minut ja mieltymykseni joltisenkin hyvin. Saimme siis urosvahvistuksen kanssa syventyä Berserkin Erkin, Torfinn Jollottajan ja muiden viikinkisotureiden saagoihin kumpikin omaan tahtiimme. Pagistaan suosittelee.

Valoisaa, lämmintä, rauhallista

Pagistaanin väki siirtynee huomenna joulunviettoon vapaana lainehtivan Pielisen rannalle. Lunta on Pohjois-Karjalassakin vain ohuen härmeen verran lämpötilan keikkuessa nollan kahta puolta.

Pimeydestä huolimatta valoisaa mieltä sekä lämmintä ja rauhallista joulunaikaa kaikille!

"Adeste, fideles, laeti triumphantes;
Venite, venite in Bethlehem.
Natum videte Regem angelorum.

Venite adoremus, venite adoremus,
Venite adoremus, Dominum."

- Adeste Fideles (jostain syystä allekirjoittaneen ikisuosikki joululaulujen joukossa; englanniksi O Come, All Ye Faithful ja suomeksi Nyt riemuiten tänne).

Tuoksuva

Joulua tuoksuva hyasintti ehti aueta kokonaan ennen lähtöämme Itä-Suomeen. Sipuli puskee hiljakseen toista kukkavartta, joka hyvällä onnella tervehtii paluutamme tiistaina.

Myös joulutähti on tänä vuonna kaunis ja hyvätapainen. Viime jouluna ostamani yksilö diivaili pudottaen yksitellen lehtensä, vaikka hoidin sitä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Pakkaan laiskasti, hajamielisenä ja aivan muita asioita ajatellen. Mitähän unohtaisin?

Arkihuolesi kaikki heitä

Eilen piti käydä hakemassa eräs kirja teologisen tiedekunnan kirjastosta Aleksanterinkadulta. Heti ulko-ovella nokkaan tulvahti tyrmäävän tanakka hehkuviinin aromi, joka tuntui täyttävän koko rakennuksen. Tuoksun sakeus sai arvailemaan, viettivätkö arvon jumaluusoppineet pikkujoulua vai Kaanaan häitä.

Pelkkään haisteluun ei tarvinnut tyytyä: glögiä tarjoili illemmalla myös Eufemia, jonka kotiin kokoontui kiitettävän kokoinen katras joululaulavaista väkeä. Joukossa oli jo monia tuttuja ja toisia, jotka paljastuivat vanhoiksi virtuaalitovereiksi. Tunnelma oli sanoinkuvaamattoman hieno, kiitos emännän, kaikkien osallistujien ja tietenkin maanmainion pianistimme.

Kotimatkalla hymyilytti ja hyräilytti yhä.

Samma på svenska

Aurinkoinen sää innosti eilen suuntaamaan päivälenkin uusiin maisemiin, jolloin ympäristöään tulee katseltua tavallista tarkemmin.

Tarkkuus on tosin suhteellista. Ainakin juostessa. Kun tolppaan kiinnitetyssä ilmoituksessa kerrottiin Ikäväen harrastustöiden näyttelystä, arvatkaa, mitä allekirjoittanut siinä luuli lukevan?

Lievää huvittuneisuutta aiheutti myös kadunnimikyltti pienen kujasen alussa. Se näytti samalta kuin muutkin, mutta siinä luki näin:

Hannelenheikintie
Samma på svenska

Pääkaupunkiseudun kaksikieliset kadunnimet ovat muutenkin mielenkiintoisia. Lintuvaarasta löytyy esimerkiksi Punatulkuntie-Domherrevägen ja naapurista Harakantie - Harakkavägen. Onko Skatavägen ollut jo käytössä muualla, vai miksei harakkaa ole katsottu tarpeelliseksi kääntää?

Vasara ja nauloja

Pagistaanin miespuolinen kansanosa edustaa sitä luovaa ja käsistään näppärää lajia, joka saattaisi hyvin tienata leipänsä puuseppänä (tosin kuvassa työn alla on muuton myötä tappioita kärsinyt ja telakalle joutunut Apollo 8, jos nyt muistan järjestysnumeron oikein). Kylpyhuoneemme muuttuu aika ajoin tilapäisverstaaksi, mikä ilmiön myönteisyydestä huolimatta aiheuttaa pieniä käytännön ongelmia.
- Öhöm.
- Mitä nyt?
- Pitäisi päästä vessaan. Niin että jos.
- Odota vähän, kerään nämä laudat pois. Varo, lattialla on purua. Ja metallilastuja.

Eilen mies teki taas tarveainelaskelmia ja pohti, mahtuuko hankittava puutavara ylipäänsä kylpyhuoneessa työstettäväksi. Tuumimmekin, miten hienoa olisi, jos kerrostaloyhtiöistä löytyisi yhteiset verstas- ja askartelutilat. Sellaiset, joita jokainen ikään, sukupuoleen ja taitoihin katsomatta saisi käyttää omiin värkkäilyihinsä jälkien siivoamisen ehdolla.

Itse asiassa kollektiiviverstaiden rakentamiseen voisi hyvin raottaa valtion kukkaroa. Vasaran, puukon ja puhdetöiden vaihtuminen kaukosäätimeen ja kanavasurffaukseen lienee jättänyt jälkeensä jonkinlaisen kulttuurimentaalisen toimintatyhjiön. Niinpä askartelutilojen myötä mielialalääke- ja terapiakulut saattaisivat lähteä tasaiseen laskuun. Töissä jaksaminen paranisi, kun virkahenkilö tietäisi pääsevänsä vapaa-ajalla rakentamaan kottaraisenpönttöjä kehityskaavioiden sijaan. Yhteisverstaat kohentaisivat myös kaupunkiasujien sosiaalista elämää. Naulaaminen ja poraaminen purkaisivat niin ikään aggressioita, jolloin kapakkanujakointi loppuisi ja perheiden elämä muuttuisi sopuisammaksi.

Pian Suomenniemellä asuisi onnellinen ja tasapainoinen kansa, joka pysyisi poissa pahanteosta käyttäen puukkojaan lajitovereiden sijasta puukauhojen vuoleskeluun. Sahausta ja vasaranpauketta säestäisivät iloinen rallatus ja riemunhihkaisut, joita silloin tällöin maustaisi terapeuttinen ärräpää jonkun surauttaessa sirkkelillä irti pari sormenpäätä. Mutta koska sairaanhoitajien ei tarvitsisi paikata tappeluvammoja, olisivat ensiapuklinikoiden jonot olemattomia ja sidetarvikevarasto* ehtymätön.

Ehkä käsi paketissa vuoroaan odottaville olisi jopa tarjolla kahvia ja tuoretta pullaa. Tarjoilu kustannettaisiin poliisille ja sosiaaliviranomaisille koituneista säästöistä.

*Sekä urosvahvistus että minä kävimme vuoden sisällä paikattavana Jorvissa pienten vapaa-ajan kolhujen vuoksi. Vuosi sitten marraskuussa minua parsittiin ja liimailtiin kokoon Tom ja Jerry-laastareilla valitellen, ettei muita ollut jäljellä. Kuluneena syksynä oli miehen vuoro saada sarjakuvalaastari nenänvarteensa.

Melkein talvinen

- Tityy, tityy, lauloi talitiainen aurinkoisen pakkasaamun kunniaksi. Muuten tunnelma olisikin ollut melkein talvinen.

Vajaateholla

Pikkujoulut houkuttelisivat kyllä kovasti. Jos ne olisivat kesäkuussa, poukkoilisin paikalle maanista puhtia täynnä tapaamaan vanhoja ja uusia verkkotuttuja. Mutta taitaa käydä niin, että tänä joulukuun lumettomana, pimeääkin pimeämpänä perjantaina jaksan korkeintaan hilautua saunaan ennen kaatumistani kotisohvalle torkkumaan.

Ja kun Kallio on niin kaukana. Galaksin toisella laidalla suorastaan.

Pagistaanin väki käy nyt kaikkinensa hieman vajaateholla. Kuvaavaa on, ettei nelijalkainen puolustusministerikään viitsi aamuisin nousta tervehtimään, mulkaisee vain synkästi sohvannurkastaan. Miehitystä miettivällä vihollisvaltiolla olisi nyt elämänsä tilaisuus, kun täällä vorritaan eteenpäin jähmeinä kuin kekomuurahaiset ensimmäisen hallayön jälkeen.

Mutta tonttulakit vinoon, te kynnelle kykenevät! Kyllä tämä tästä, kunhan vuosi vaihtuu, päivä alkaa pidetä ja toivon mukaan jossain vaiheessa satava lumi tuo tullessaan valoa ja hiihtoladut.

Apinain sukua

Kävin Wienissä ollessani vihdoin lyhennyttämässä hiuskuontaloani - toimi, jota silkkaa pihiyttäni lykkäsin viikkokaudet.

Maahanmuuttajakampaaja ei osannut englantia, enkä minä saksaa. Vimmatusti hymyillen ja elehtien pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen.
- Ja? kysyi nainen näyttäen suunnittelemaansa hiustenpituutta.
- Ja, vastasin minä.

Huomasin nauttivani toimituksesta enemmän kuin aikoihin. Apinain sukulaisena pidän kovasti hiusteni hipelöinnistä ja rapsutuksesta ja voin rentoutua sen myötä lähes unen partaalle. Useimmiten kohdalleni osuu kuitenkin se puhelias kampaaja, joka alkaa oitis pommittaa asiakastaan kysymyksillä säästä, lomasuunnitelmista, työnkuvasta ja elämän tarkoituksesta. Ihmisten kanssa jutteleminen on toki mukavaa, mutta välillä kampaajantuolissakin voi kokea hienoisia sosiaalisia paineita.

Tällä kertaa paineet ilmestyivät vasta lopuksi, kun en raaskinut kieltää innokasta kampaajaani föönaamasta, pöyhimästä ja lakkaamasta minua näyttelypuudelin näköiseksi. Se kun kuului hintaan. Ja!

Riemastukseni oli vilpitön, kun vertasin peilistä linnanjuhlakampaustani muuhun lomakostyymiini: vaelluskenkiin, farkkuihin ja säänkestävään kuoritakkiin.

- - -

Ääliömäisen käyttäytymisen asiantuntijana samaistuin kovin Veloenan toteamukseen: "Ääliöydessä on yksi hyvä puoli: se alkaa hihityttää. Mitä järkeä on itkeä puhelimenluuriin? Se tietysti, että piristyy tilanteen koomisuudesta."

Tosin harmillisen usein todellisten tai kuviteltujen kriisitilanteiden koomisuus valkenee vasta jälkikäteen, sitten, kun elämän melodraama on jo muutenkin vaihtunut tavanomaiseen B-luokan slapstick-kompurointiin.

Loputon uteliaisuus

Pistäydyin eilen urosvahvistuksen maallikkoseurana Suomen Alppikerhon kerhoillassa. Siellä kaksi suomalaiskaveria kertoi viime syksyn reissustaan Cho Oyulle, joka on 8201 metriä korkea vuori Himalajalla.

Koko vuorikiipeily on minusta mahdottoman mielenkiintoinen ilmiö sekä psykologian että historian näkökulmasta. Niin kauan, kun ihmisillä on tarpeeksi puuhaa ja vaivaa päivittäisessä elämisessään, toisarvoinen ja välitöntä hyötyä tuottamaton rehkintä saa olla. Mutta kun ruokaa, turvaa ja lämpöä riittää, osaa yksilöistä alkaa kovasti kiinnostaa, mitä naapurikukkulan takana on. Kun se on nähty, hakeudutaan kohti seuraavaa. Pian jo matkataan uusille mantereille, merenpohjaan, vuorenhuipuille, napajäätiköille ja avaruuteen. Haetaan uusia kokemuksia ja etsitään oman sietokyvyn rajoja, joita länsimainen, pulska nykyelämä harvemmin koettelee.

Lajimme loputtomassa uteliaisuudessa on jotakin aika liikuttavaa, vaikka jälki ei aina olekaan kovin kaunista katseltavaa.

Uteliaisuudessakin on monta alalajia. Kuulun itse niihin, jotka tutkivat maailmaa mielellään, mutta lähinnä horisontaalisesti liikkuen. Kumppanin silmissä puolestaan näkyy se pilke, jonka arvaan ennakoivan uusia, vertikaalisia reissusuunnitelmia. Saapa nähdä.

Here Today, Gone Tomorrow

Lomaltapaluun jälkeisiä käynnistymisyskähtelyjä hoitaa mitä parhaiten tämä Kriisipuurosta poimittu musikaalinen hömppämanteli.

Sukupuolesi?
New Girl In Town

Mikä on suurin unelmasi?
Today Your Love, Tomorrow The World

Mitä inhoat?
Sleeping Troubles

Millainen fiilis sinulla nyt on?
Teenage Lobotomy

Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
I'm Not Afraid Of Life

Mistä asioista pidät?
Howling At The Moon (Sha-La-La)

Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
Every Time I Eat Vegetables It Makes Me Think Of You

Missä haluaisit olla?
Endless Vacation

Kuvaile elämää?
Here Today, Gone Tomorrow

Kuvaile itseäsi?
Outsider

Mitä sinä haluaisit juuri nyt?
I Just Wanna Have Something To Do

Gabba Gabba Hey!

Unohtumaton

Mea sovitteli minunkin ajatukseni sanoiksi, mitä joulunaikaan tulee. Vuosi vuodelta vahvemmin näyttää siltä - vai kyynistynkö itse? - että oikeaa ja perinteistä joulun tunnelmaa kuuluisi havitella helmat korvissa ja luottokortti ojossa ostoksilla laukaten. Esimerkiksi aamun lehden etusivumainos julistaa, miten "unohtumaton joulupöytä" katetaan "kullalla paksulle hohtavalle satiinille painetulla" kankaalla, joka "tuo jouluun rehevää renessanssin henkeä". Kankaan metrihinta on 26,50 euroa. Siihen unohtumattomaan joulupöytään pitäisi tietenkin näprätä jos jonkinlaista lohisushia tuomaan unohtumatonta säväystä perinteisen herkkuvalikoiman rinnalle. Joulun unohtumattomat lahjat taas löytyvät toinen toistaan koreammista esitteistä ja naistenlehtien kavalkadeista.

Minkähän vuoksi juuri unohtumaton-sanaan törmää niin usein maalauksellisissa markkinointilauseissa? Ainakin minulle sanapari "unohtumaton joulu" tuo mieleen farssimaisen katastrofiketjun, jossa koira syö kinkun, kuusi ja pukki syttyvät palamaan ja joku perheenjäsenistä joutuu aattoillan päätteeksi umpilisäkkeen leikkaukseen. Kaaoksen, jolle vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua nauretaan makeasti.

Viikkokausien säntäilyn ja touhuamisen lopputuloksena voi myös unohtumaton jouluriita aattona, jolloin kaiken pitäisi olla täydellistä ja ihmisillä juhlamieli hyvä, lämmin, hellä. Ehkä odotusten kipinöistä syttynyt lanka palaa loppuun jo siitä, kun joku onneton pudottaa kinkunrasvaa sille sadan euron kultahohtoiselle pöytäliinalle (vaihtoehtoisesti riita seuraa jälkijättöisesti tammikuussa, kun unohtumattomat luottokorttilaskut lankeavat maksettaviksi).

Luulen kyllä, että kiiltokuvista ja nostalgian markkina-arvosta huolimatta aika harva lankeaa kuvittelemaan, että tavallisesta kerrostalojoulusta loihditaan hartiavoimin ostamalla se kolmenkymmenen hengen idyllinen kartanojuhla rekiretkineen ja metsästä haettuine kuusineen. Luulen, että useimmille meistä tämäkin joulunseutu on yhtä turvallisen unohtuvainen kuin ne aikaisemmatkin; kaamosarjen katkaiseva hengähdystuokio, jolloin katsotaan televisiosta joulurauhan julistus, palellaan hautausmaalla, syödään hiukan liikaa suolaista ja makeaa, luetaan lahjaksi saatu kirja, siivotaan neulasia ja siirrytään sitten helpotuksesta huokaisten kohti uutta vuotta.

No. Joskus se uusi juhlapöytäliinakin on toki paikallaan. Miksei sitten rehevän renessanssihenkinen, jos niikseen tulee. Eikä se lohisushikaan hullummalta kuulosta.

Jälkihiihtoa

Koska kulttuuriantropologian oppeja on aikanaan taottu kirjatolkulla humanistin kovaan päähän, katsoo hän asiakseen perehtyä ennakkoluulottomasti ihmiseläimen käyttäytymiseen mitä erilaisimmissa tilanteissa.

Otetaan esimerkiksi hiihtokeskuksissa tavattava ilmiö nimeltä afterski, jonka valveutunut humanisti luokittelee oitis kollektiiviseksi eloonjäämisriitiksi, eräänlaiseksi selviytymisjuhlaksi yksilöiden huomatessa olevansa vastoin odotuksiaan yhä hengissä. Kun laskettelurinteet hämärän tullen suljetaan, topattu lauma suuntaa monoissaan lähimpään baariin, jossa jyskyttää jo sanoinkuvaamaton, saksankielinen alppidiskohumppa. Tyhjään vatsaan nopeasti nautitun glühweinin, Jägermeisterin ja oluen vaikutus on välitön ja huomattava. Nauttimista seuraava hyppiminen ja mölinä muistuttavat joukkohypnoosia.

Yhtä nopea ja huomattava ilmiö on riittiä seuraava laskuhumala, jonka lieveilmiöiden seuraaminen on yhtä lailla antropologisesti antoisaa.

Paitsi jos on - selvittyään vastoin odotuksiaan hengissä kolmen kilometrin korkeudessa sijaitsevista alppijäätikkörinteistä, lumidyyneistä, nollaa lähentelevästä näkyvyydestä ja vaakasuoraan pyryttävästä jäänsekaisesta lumesta - siirtynyt puolivahingossa tarkkailevasta osallistuvaan havainnointiin.

- - -

Koska pidän itseäni luonnonystävänä ja yritän kompastella eteenpäin edes satunnaisen ympäristötietoisesti, en ole voinut olla tuntematta hienoista syyllisyyttä sunnuntailasketteluharrastuksestani. Tuntureiden parturoidut kupeet etenkin sulan maan aikaan saavat miettimään, millaisen hinnan huvittelustaan maksattaa ja kenellä.

Alppimaisemissa rinteet näyttävät sen sijaan sulautuvan muihin maastonmuotoihin. Hiihtokeskusten, hissien ja lasketteluturismin ympäristörasitukset ovat tosiasia, mutta vuoriston valtavissa mittasuhteissa ihmisen elämyshakuisuuden jäljet jäävät vähäisemmiksi kuin avaranlaakeassa tunturimaisemassa.

Vai tuntuuko se vain siltä, kun ne eivät ole omalla takapihalla?

Hevoisillaan ja ratsuillaan

Wienin Espanjalaisen ratsastuskoulun naytoksiin on turha pyrkiytya ilman varausta kuukausia etukateen. Hevosharrastajalle - etenkin niille, jotka ovat joskus itse kouluttaneet hevosia - jopa mielenkiintoisempaa katsottavaa tarjoavat kuitenkin koulun aamuharjoitukset. Tosin niihinkin saa varautua jonottamaan tovin 12 euron paasymaksun lisaksi.

Caprioleja, levadeja ja muita kuuluisimpia suorituksia* treeneissa harvemmin nakee, mutta sitakin hartaampaa perusasioiden hiomista. Varsinkin nuorten, viela teraksenharmaiden hevosten (valkoiset lipizzanhevoset syntyvat mustina ja vaalenevat ian myota) opettamista oli kiintoisa seurata; ratsuttajien karsivallisyys varsojen kanssa nayttaa rajattomalta. Vaikka espanjalainen ratsastuskoulu edustaakin eurooppalaisen ratsastuksen jaykimpia perinteita kooten hevoset ratsastajan alle tiiviiksi paketeiksi, elaimet ovat tyoskennellessaan rennon ja tyytyvaisen oloisia. Ei touhusta muuten mitaan tulisikaan.

Kovin luonnonmukaista hevosenelamaa nelijalkaiset tahdet eivat kylla paase viettamaan - niin koulu kuin tallitkin ovat aivan Wienin sydamessa, jossa ei ulkoiluaitauksia nae.

*Osalla Espanjalaisen ratsastuskoulun naytosliikkeista on sotaisa historia: potkut ja hypyt ovat jaanteita ajalta, jolloin hevosia kaytettiin lahitaisteluissa. Tavallisessa nykykouluratsastuksessa niita ei harrasteta.

Lienee viisainta

Kelpo turisti on tehnyt, kuten kannattaakin tehda, jos aikaa kaupungissa on vain puolitoista paivaa: sulkenut korvansa museoiden ja muiden perusnahtavyyksien seireeninhuudoilta (nahtavyys kuulostaa jo sanana epailyttavan velvoittavalta) ja kuljeskellut paamaaratta pitkin poikin pistaen nenansa sinne, minne milloinkin mieli sattuu tekemaan.

Lisaksi mainittu matkailija on syonyt itsensa lapi parien perinteisten joulumarkkinoiden, joista toiset olivat suuret, laskelmoidut ja jokseenkin kalseat, toiset pienet, tunnelmaltaan tiiviit ja viihtyisat. Joulukraasa saa minun puolestani olla, mutta mita edustavimmalla suomalaisella tautiperimalla varustettuna lienee viisainta olla koskaan muuttamatta Itavaltaan. Nama uppopaistavat kaiken mahdollisen rasvassa ja mita eivat paista, kyllastavat sokerilla. Parhaassa tapauksessa molemmat yhdistetaan. Palan painikkeeksi olutta tai gluhweinia, jawohl!

Se olisi lyhyt, mutta sitakin irstaampi elama.

Mieluummin ei

Urosvahvistuksen serkkupoika yllätti niin itsensä, perheensä kuin sukunsakin antamalla kahden päivän varoitusajalla aiheen ylioppilasjuhliin. Niinpä lauantaina tuli pitkästä aikaa istuttua kuuntelemassa rehtorin puhetta sekä laulettua Gaudeamus igituria (taas kerran mietin, että ennen juhlat päättäviä yhteislauluja pitäisi ehdottomasti pitää kollektiivinen äänenavaus: tunnin hiljaa istumisen jälkeen yllätetyistä äänihuulista irtoaa vain hiiren vikinää, joka tuntuu kaikkea muuta kuin juhlavalta).

Vielä samaksi illaksi kävi kulku Tampereelle, jossa vieraanvarainen Hervannan klaani kestitsi Pagistaanin kansaa ylenpalttisesti niin ruoan, juoman kuin seuran laadunkin puolesta. Nukkumaan kaaduttiin joskus aamuneljältä kohtalaisen selväpäisinä; allekirjoittanut otti visusti opikseen edellisistä kemuista.

Tänään karvainen assistentti jäi kunnioittamaan mainittua residenssiä läsnäolollaan viikon ajan. Rinkka on pakattu ja ajatukset suunnattu kohti Virkahenkilön Virallista Vuosilomaa. Seuraava elonmerkki Pagistaaniin tipahtaa kukaties wieniläishostellin päätteeltä, jos on tipahtaakseen. Keskiviikkona suunta käy junalla Tiroliin, jonne toivon mukaan ehättävät omia teitään myös urosvahvistus kollegoineen sekä suksipussi.

Pöyristyttävän pinnalliselta kuulostaa allekirjoittaneen toivomus, ettei ilmastonmuutos ole ehtinyt viedä kaikkea lunta Alppien rinteiltä. Moisesta tekopyhyydestä sietäisi saada niskaansa pienehkö laviini.

Mutta mieluummin ei.

Ensimmäinen

Pablo Picasson näkemys Don Quijotesta on lainattu täältä.

Eilen istuimme kouluaikaisen ystävän kanssa keittiönpöydän ääressä alun neljättä tuntia laittamassa maailman asioita järjestykseen (ja ehdimme vasta päästä vauhtiin). Mainittu ystävä kuuluu siihen korvaamattomaan ja harvinaiseen lajiin, jonka kanssa voi aina jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin, olipa aikaa kulunut viikko tai viisi vuotta.

Keitto- ja omenapiirakkaistuntomme taisi pöyhiä joitakin muistisedimenttejä, koska tänään uimahallissa mieleen nousi jos jonkinlaisia takaumia yläasteen ja lukion ajoilta. Noloja, huvittavia ja liikuttaviakin.

Mietin sitä, miten lapsena ja nuorena kuvittelee kaiken maailmassa olevan uutta siksi, että itse hoksaa sen ensimmäistä kertaa. Tiedostamattomalla, aseistariisuvan vilpittömällä itsekeskeisyydellä ei ole mitään rajaa nuoren ihmisolennon tehdessä löytöretkiään. Sitä luulee olevansa ensimmäinen, joka keksii Ismo Alangon tekevän hyvää musiikkia, tai ensimmäinen, joka kituu alemmuudentunteiden tai sydänsurujen kourissa tai huokailee alakuloisena kaiken katoavaisuutta. Maailman lukuisia vääryyksiä ja epäkohtia ei varmasti kukaan ole nähnyt - tai ainakaan samalla tavoin syvällisesti tajunnut - aiemmin. Hei, nää on ihan oikeesti tärkeitä juttuja! Kuunnelkaa nyt!

Voi nuoria Werthereitä.

Suuri osa niin kutsutun elämänkokemuksen karttumisesta taitaakin olla oman egon vääjäämätöntä suhteutumista muuhun todellisuuteen. On sekä nolostuttavaa että rauhoittavaa tajuta oma ennalta-arvattavuutensa ihmislajin edustajana. On samaan aikaan lohdullista ja lannistavaa ymmärtää, että jokaisen kuohuttavan tunteen on joku kokenut jossain aiemminkin, ja ettei yksilöiden kiistämätön ainutlaatuisuus väistämättä takaa erityisen merkillepantavaa omaperäisyyttä ajatusten ja ideoiden tasolla (jos kaipaatte todisteita, lukekaa vaikkapa tämä kirjoitus uudestaan).

Silti sitä kaikessa hiljaisuudessa toivoo, että suhteellisuudentajun kasvamisesta - aikuistumisesta? - huolimatta välttyisi krooniselta kyynistymiseltä ja ihmettelemiseen väsymiseltä; että pystyisi hamaan hautaan saakka säilyttämään edes jotakin viisitoistavuotiaan kyvystä nähdä, innostua, välittää ja tuntea, vaikkei joka barrikadille enää nousisikaan näkemyksiään julistamaan.

Siihen ei väärinymmärrettyä neroutta tarvita. Keskinkertaisuus riittää mainiosti. Onneksi.