Aseistariisuvaa

On jokseenkin aseistariisuvaa, että virkahenkilön lähin esimies aloittaa kahdenkeskisen UPJ-neuvottelun kysymällä huolestuneena, onko hänellä linnunkakkaa päässä. Neuvottelun tarve tuli molemmille puskan takaa; olimme autuaassa luulossa, ettei tuo byrokratian vastapuhjennut kukkanen koske tutkijakoululaisia.

Ei siitä sen enempää. Ainakaan tällä kertaa. Nyt on yhtä kaikki kartoitettu tehtäväni vaativuustaso ja henkilökohtainen suoriutumiseni sekä istuttu parin viikon tarpeiksi seminaareissa ja muilla kinkereillä. Mikä vielä mukavampaa, rinkat on pakattu, saappaat rasvattu, sukset huollettu ja seurailtu syrjäsilmällä säätiedotuksia, jotka lupaavat lähipäiviksi Luoteis-Lappiin leppoisaa räntä-, lumi- ja vesisadetta.

Juna lähtee illansuussa kohti Rovaniemeä, joten Pagistaan toivottaa virkistävää pääsiäisviikkoa ja vaikenee toviksi.

Kolkkoja paikkoja

Olenko maininnut, että kollegojen ja muiden kanssaihmisten kummastukseksi kammoan arkistoja ja välttelen niitä viimeiseen asti?

Luultavasti olen, mutta toistanhan itseäni muutenkin. Sitä paitsi nyt tulevat perustelut.

Ensimmäinen syy on vasemmalla*. Kuvan nimi voisi olla "miksi minusta tuli painettuja lähteitä käyttävä aatehistorioitsija".

Toisekseen olen laiska, epäjärjestelmällinen, mukavuudenhaluinen ja vieroksun virallisia asiakirjoja, liittyivätpä ne 1500-luvun rajakysymyksiin tai omiin verotusasioihini.

Kolmanneksi arkistot ovat kaikkinensa kolkkoja paikkoja. Niiden painavat liukuhyllyt voivat - aivan varmasti voivat! - lähteä itsestään liikkeelle ja rusentaa varomattoman vieraan väliinsä kuin hyönteisen. En halua päätyä selittämättömien katoamistapausten tilastoihin (tutkimusaiheeni huomioon ottaen ei ole sanottua, että kukaan eksyisi samojen hyllyjen väliin seuraavaan kymmeneen vuoteen).

Neljäs syy on neuroottinen pelko, että onnistun tollouksissani tärvelemään kallisarvoista aineistoa. Jos vaikka nokastani alkaa valua solkenaan verta ollessani kumartuneena ainoalaatuisen dokumentin puoleen?

Viidenneksi, mistä sitä tietää, mitä muinaisia ruttoitiöitä tai tuperkkeleja vanhojen sivujen välistä pölähtää ilmoille. Ainakin paperit haisevat ja niissä on läiskiä. Miettikää nyt! Langenneen igumenin kirous sille, joka erehtyy tutkimaan, minne ikonostaasin kultaamiseen tarkoitetut varat oikein katosivat! Sitä paitsi yksikin päivä arkistojen kuivassa ilmassa saa aivastelemaan ja ärryttää kurkun, mikä lisää hypokondrisia epäilyksiä.

Niinpä. Huh.

Syvä kumarrukseni kaikille arkistoalan ammattilaisille. Saatte varauksettoman kunnioitukseni.

*Kuriositeettina mainittakoon, että kuvan teksti on osa Valamon luostarin saapuneiden kirjeiden diaaria joltakin 1800-luvun alkuvuodelta.

Kaikkea muuta

Pagistaanin puolustusministeri on keksinyt, että työhuoneen vierassohvalta on hyvä seurata pihan kulkijoita oravista naapureihin. Meillä muilla on asiaankuuluvan turvallinen olo.

- - -

Viikonlopun aikana on avattu pyöräilykausi, harjoitettu hallittua eksymistä - vuoden 1996 pyöräilykartta voisi kelvata jo historiallisten karttojen näyttelyyn - sekä kaivettu silmistä katuhiekkaa ja ensimmäiset epäonniset kärpäset. Lisäksi on luovuttu aikeesta avata kalliokiipeilykausi (kiipeilypaikkaa kansoitti kunnioitettavan kokoinen kurssiryhmä), nähty sitruunaperhosia, haisteltu kevääntuloa juosten ja kävellen, syöty hapankaalipataa, juotu vuohiviiniä ja uskallettu vihdoin katsoa Manaaja (1973), joka vastoin odotuksia - viistomielisen seuran ja mainitun vuohiviinin yhteisvaikutuksesta, otaksun - aiheutti hihitystä ennemmin kuin kauhua (on mielenkiintoista, miten monissa kauhuelokuvissa hyödynnetään lapsen oletusarvoisen viattomuuden ja jonkinlaisen absoluuttisen pahuuden vastakohtaisuutta).

Tehty on siis kaikkea muuta kuin istuttu nokka kiinni kirjassa tai tietokoneen näytössä.

Huomisaamuna allekirjoittanut suuntaa kohti Pohjois-Karjalaa karvaisen assistentin kanssa. Paluumatkalle on lähdettävä jo keskiviikkona. Jonkinlaisena hyvityksenä edestakaisin retuamiselle voi kuitenkin pitää hiljaisuutta, rantasaunaa ja - jos onnea on - teerien soidinta.

Ei enää pitkään

Ei mene enää pitkään, ennen kuin vihreys leviää ikkunalaudoilta ulos. Kiuru laulaa jo kevättä, pian myös peipot.

Pagistaanin kansa aikoo taantua vielä toviksi talveen; ellei ihmeitä tapahdu, näihin aikoihin ensi viikolla suuntaamme metsäsukset jalassa ja rinkka selässä Hetasta kohti Pallasta. Ajatus tuntuu epätodelliselta, kun katsoo lumetonta kevätmaisemaa ikkunasta, siitä, jolla kasvit puskevat kilpaa uutta hennonvihreää.

- - -

Tavaroiden taikamaailma tarjoaa loputtomasti kummastelun aiheita, joista viimeisimpien joukossa on käsite lifestylejalkineet. Mainosten mukaan ne ovat niitä lenkkitossujen näköisiä töppösiä, jotka eivät kuitenkaan ole lenkkitossuja. Muistaakseni niitä myytiin viime vuonna retrolenkkareina, mikä olikin hieman loogisempi nimi.

Lifestylejalkineet. Kaikkea sitä.

Kirottu banaanimestari

Eilisaamuna heti herättyäni kerroin nähneeni unta, jossa työskentelin banaaniplantaasilla.

Olisi kannattanut olla hiljaa.

Siitä juttu nimittäin eteni Banaanimestarin lauluun, jota mies muisteli laulaneensa ala-asteella. Muistin oitis, että huimasta seitsemän vuoden ikäerostamme huolimatta älyvapaa viisu oli ohjelmassa myös meidän musiikkitunneillamme.

Ja tietenkin riivattu lallatus on soinut päässäni eilisestä asti. Ei tauotta - sentään! - mutta uskollisesti kuin viimevuotinen hittibiisi kaupallisen radioaseman soittolistalla.

Tyypillistä on, etten muista sanoja kuin pätkittäin parin säkeen verran.

"Banaanimestarilla kaikki on, kaikki on
banaanimestarilla kaikki banaanit on.
Ei näy siellä makkaraa (trallalaa, jotakin), juustoja,
mestarilta ostetaan vain banaaniherkkuja!"

Jos joku osaa koko laulun sanat, jakakoon tietonsa. Ehkä sillä saisin manattua demonisen mestarin pois päästäni.

Ainakin vahinko on täten pantu kiertämään. Hauskaa viikonloppua! Buahahahahaa!

Lakosta

Vanha ystävä ja kollega pistäytyi arkistoreissullaan kylässä. Ilta vierähti vertaistuen ja muun tarinoinnin merkeissä.

Nauroimme monille asioille, kuten liikuttavan absurdille ajatukselle historiantutkijoiden lakosta. Kansallinen hätätila! YLE seuraa tilannetta reaaliaikaisesti!

Ei se nyt niin hauska juttu ollut. Mutta vieläkin huvittaa.

Hyvä tuuri

Arawn ja Obeesia ovat tahoillaan ottaneet kantaa liikuntapaikkojen ruuhkaisuuteen ja sen lieveilmiöihin. Aihe on kiintoisa sikäli, että tämäkin istumatyöläinen on urautunut käyttämään ainakin yhtenä aamuna viikossa Leppävaaran uimahallin palveluja. Pistäydyn ensin kuntosalilla ja menen sitten vesijuoksemaan.

Onnekas toki olen voidessani rytmittää päivän työt niin, että aamukäynnit hallilla ovat ylipäänsä mahdollisia. Aamupäivä kun tapaa koululais- ja vesijumpparyhmistä huolimatta olla rauhallisinta aikaa.

Maksujen poistuminen yli 70-vuotiailta espoolaisilta tuntuu selvästi lisänneen kävijämääriä niin kuntosalin vapaaharjoitteluvuoroilla kuin altaassakin. Minusta ilmiö on kuitenkin niin myönteinen, että lievän henkilökohtaisen epämukavuuden sietää. Ilmeisesti myös paikan suhteen allekirjoittaneella on ollut sikäli hyvä tuuri, että esimerkiksi kuntosalin laitteissa vuorottelu sujuu. Kyräilyn sijasta kysytään ja neuvotellaan, ja ilmapiiri on pysynyt ystävällisenä. Eri-ikäiset ja -kuntoiset kävijät ovat sitä paitsi mukava lisä liikuntatuokioon: vanhemman väen turinoita on hauska kuunnella ja osallistua jutusteluun välillä itsekin (puhumattakaan siitä, ettei allekirjoittaneella olisi varaa sen enempää kuin intoakaan maksaa itseään kipeäksi imagoltaan trendikkäiden ja vauhdikkaiden kuntoklubien jäsenyydestä, mummoja tai ei).

Arawnin kanssa samoilla linjoilla olen kyllä siinä, että etenkään ruuhkaisempina aikoina uima-altaan kapeat radat eivät ole ensisijaisesti seurustelupaikkoja, vaikka monia houkutteleekin vesijuoksun tarjoama mahdollisuus tarinoida tuttujen kanssa. Sitä voi kuitenkin tehdä vaikkapa saunassa tai raittiissa ilmassa lenkkipolulla. Jokainen saa toki edetä omaan tahtiinsa, mutta hitaasti kelluva, kuulumisten vaihtoon keskittynyt ja ulkomaailman unohtanut kolmen vesihölkkääjän rintama torpedoi helposti kaikkien muiden menon. Niin se vain on.

Muttei tämä niin kuolemanvakavaa touhua ole, ja huomaavaisuus puolin ja toisin auttaa pitkälle ahtaissakin oloissa. Metsä tunnetusti vastaa, niin kuin sinne huudetaan (ei tosin aina, joskus kaikkein kohteliainkin päänavaus johtaa vihaiseen mulkoiluun tai avoimeen hyökkäykseen, mutta sille ei mitään mahtane). Jossain vaiheessa tietysti tulee vastaan se raja, jolloin omat liikunta-aktiviteettinsa siirtää suosiolla väljemmille vesille. Kirjaimellisesti. Onhan noita vaihtoehtoja, ilmaisiakin.

Vielä tuokio

Tampere sunnuntaiaamuna: vielä tuokio talvea, tyyntä räntäsateen edellä.

Khiloun sanailu kommentteineen hymyilytti vinosti; Pagistaanissakin avasimme maanantaina verhot pohtien, joko vastassa on kolean sininen hohde. Viedäänkö Suomen lapsilta suklaamurot suusta, potkitaanko prekariaatti pakkotyöleireille, hyökyvätkö riistoporvarit kansan mandaatilla imemään työläisen verta (ja onko koira kapitalisti, jos sillä on uudenkarhea kumikana, silmätön pingviini, pari vetolelua ja monta puoliksi syötyä puruluuta)?

Heiluriliikettä se on, politiikka siinä missä itse elämäkin. Vasta aika asettaa liikkeen laajempaan yhteyteensä, paljastaa pöljyydet ja viisaat vedot. Ja typeryyksiä teemme kaikki aatteesta, puoluekannasta ja päätäntävallasta riippumatta; toivoa vain voi, etteivät niiden vaikutukset jäisi liian raskaina myöhempien polvien maksettaviksi.

Semminkään, kun maapalloja ei ole kuin tämä yksi. Rahallakaan ei taida uutta saada.

"Ja aivan kuten konkarit
kiikkuvat kiikkutuoleissaan
ovat kiinnostuneita
tuumoreistaan...
Tuumoreistaan, proteeseistaan,
virtsanpidätysvaikeuksistaan
niin samoin tuntee vedon
typeryyksien tekoon homo sapiens.
Homo sapiens
nälänhädän isä ollut on, on ja oleva on.
Kuka tietämättömyyttään, kuka typeryyttään,
kuka hyvyyttään, kuka työnä...
Herra olkoon teidän kanssanne
tänä yönä."

YUP: Homo sapiens

Omituista

Hervannan ilmanalassa täytyy olla jotakin omituista, koska nuhteeton ja kohtuullisuutta kaikessa kannattava kansalainenkin saa siellä aina päänsä kipeäksi tai vähintään hieman huteran sunnuntaiolon.

Liekö asiaa koskaan tutkittu?

Lauantai-iltana mainitussa kaupunginosassa vietettiin seitsenkymppisiä herkullisen ja turmiollisen tapastarjoilun merkeissä. Lankomiehen vuosikertymäksi tuli 38, allekirjoittaneelle loput. Tunnelmaa lisäsi ikiteekkariksi leimatun langon valmistuminen, jota - näin meille on alustavasti lupailtu - juhlitaan keväämmällä hieman perusteellisemmin.

Messumaterialismia

Muuan työläähkö, väitöskirjan väkertämiseen liittyvä urakka on nyt sysätty maailmalle; on suljettu silmät, osoitettu äänetön rukous määrittelemättömille jumalille ja klikattu lähetä-nappia. Perästä kuuluu maaliskuun viimeisellä viikolla, jolloin luvassa ovat seuraavat seminaarikinkerit.

Huh.

- - -

En juurikaan välitä messuista, etenkään sellaisista, jotka edistävät ulkoilun ja liikunnan kaltaisten, kaikkien ulottuvilla olevien ja käytännössä ilmaisten aktiviteettien tuotteistamista ja jonkinasteista materialistista mystifiointia. Joku voisi tietysti vihjata jotakin vähävaraisesta humanistista, ketusta ja pihlajanmarjoista, mutta olipa omassa lompakossani löysää rahaa tai ei, en pidä hienoisen elitismin ja jonkinlaisesta kuvitellun kaikkivoipuuden ilmapiiristä, joka toisinaan liittyy esimerkiksi retkeilyvälineiden markkinointiin. Joskus tuntuu, että terve nöyryys ja kunnioitus luontoa kohtaan karisevat sitä mukaa, kun varusteiden hinta ja teknisten hienouksien määrä nousevat (esimerkiksi eräällä retkiaiheisella keskustelupalstalla väiteltiin vakavissaan siitä, tarvitaanko perinteistä suunnistustaitoa lainkaan, jos mukana on GPS-laite).

Eipäs kuitenkaan yleistetä. Ja myönnetään samaan hengenvetoon, että esimerkiksi kevyet, sateenpitävät ja hengittävät - tämä kuulostaa jo hämmentävästi mainostekstiltä - ulkoiluvaatteet ovat lisänneet myös allekirjoittaneen viihtymismukavuutta erinäisissä pusikoissa. Ne ovat kyllä olleet joka ainoan suolaisen euronsa väärti.

Rahasta on toki kyse siinä mielessä, että ilmainen siipeilysisäänpääsy viekoittelee markkinatalousskeptikonkin harjoittelemaan ennakkoluulottomuutta ja suvaitsevaisuutta huomenna Retkimessuilla. Pagistaanin urosvahvistus - se, jolla on sitkeä kyty kiivetä katsomaan, mitä seuraavan kukkulan takana näkyy - on tovereineen värvätty "Suomen suurimpaan telttakylään" esittelemään viimekesäistä vuoristoreissuaan.

- Lusikallinen risiiniöljyä suuhun, muovipussi päähän ja telttaan makaamaan, visioi mies tapoja, joilla aiheeseen tutustumisesta saataisiin mahdollisimman todenmukainen ja elämyksellinen. Loppujen lopuksi hän tyytyi kuitenkin kanavoimaan luovuutensa kymmenminuuttisen videokertomuksen väsäämiseen. Dokumenttielokuvien helmeä (lempeää ironiaa tässä on vain mausteeksi, pätkä on oikeasti hieno) ja muuta harrastelijoiden vuoristokönyämiseen liittyvää voi käydä kurkkimassa huomenissa, jos messuille sattuu eksymään ja asia kiinnostaa.

Risiiniöljyä ei jaossa ole.

Irrallaan

Minulla on jo jonkin aikaa ollut alavireinen, jotenkin irrallaan kaikesta kelluva olo ilman mitään selvää syytä. Toisinaan unenomainen, surumielinen kuplassa kulkemisen tunne ennakoi migreenikohtausta, mutta sitäkään ei ole kuulunut.

Lienevätkö kuorimattomien (joskin pestyjen) puolalaisten omenien torjunta-ainejäämät kerääntyneet aivojeni apeuskeskukseen saaden aikaan melankoliapiikin?

Eilen lähijunassa parikymmenvuotias nuorimies hupatti itsekseen koko matkan Leppävaarasta Helsinkiin. Välillä hän nauraa rätkätti omille jutuilleen niin, että oli pudota penkiltä. Millaisena mahtoi maailma hänelle näyttäytyä? Tai toisella puolen käytävää istunut allekirjoittanut, joka tuijotti tiukasti ulos ikkunasta välttäen katsekontaktia - ja samalla hieman häveten välttelyään?

Claes Anderssonin Hulluudestamme ja hulluudestanne kannattaa muuten lukea, jos kohdalle sattuu.

Hajoamisesta ja tiivistymisestä

Helsingin Sanomissa käsiteltiin taas kysymystä yhdyskuntarakenteen hajoamisesta versus tiivistymisestä. EU:han nosti taannoin Suomen pääkaupunkiseudun varoittavaksi esimerkiksi ensin mainitusta. Asutuksen leviäminen laajalle alueelle lisää energiankulutusta ja pirstoo arvokkaita luonto- ja kulttuurimiljöitä.

Niinhän se on. Talo maalla ei ole luonnonläheisyydestään huolimatta se ympäristöystävällisin asumismuoto, jos 300 neliön hirsilinnaa lämmitetään kivihiilisähköllä ja töissä käydään omalla autolla sadan kilometrin päässä.

Tämänpäiväisen artikkelin kirjoittaneet Ympäristökeskuksen tutkijat toteavat kuitenkin, että itse asiassa pääkaupunkiseutu on vuosien myötä tiivistynyt. Keskieurooppalaisesta näkökulmasta se toki on keskimääräistä väljempi. Täällä kun on aikanaan ollut lääniä, johon kaavoittaa ja rakentaa.

Olen itse tuumaillut kysymystä kolutessani lähiseutuja koiran kanssa ja ilman. Tonttimaan tarve ja sen seurauksena vanhojen omakotialueiden pispaloituminen näkyvät kaikkialla. Toisin sanoen vanhojen talojen suuret puutarhatontit lohkotaan tilkuiksi, joille nousee mitä kirjavin valikoima uusia asumuksia.

Järki puhuu toki alueiden tiivistämisen puolesta. Kun kerran suuri osa suomalaisista haluaa pakkautua pääkaupunkiseudulle ja hankkia omakotitalon, on ekologisempaa sulloutua vanhoille asuinalueille, joilta on hyvät kulkuyhteydet työpaikoille ja palveluiden ääreen. Mutta sisäinen esteetikkoni ja historioitsijani huokaavat syvään vanhojen omenapuiden ja syreenipensaiden jäädessä modernien kivitalojen alle. Ei voi kieltää, että vanhan puutaloalueen henki häipyy vääjäämättä asutuksen tiivistyessä.

Paradoksaalista kyllä, historiallinen miljöö ja kulttuurimaisema ovat nousemassa yhä tärkeämmiksi asuntojen myyntivalteiksi luonnonläheisyyden rinnalle, kuten Kansatieteilijäkin kirjoittaa. Markkinamiesten onneksi kyseessä ovat varsin venyvät ja monitulkintaiset käsitteet. Kuten Kansatieteilijän kommenttilaatikossa totesin, Leppävaaran Mäkkylään nousevaa uutta asuinaluetta maalaillaan paikallislehdessä mainoslausein, jotka saavat täällä kauppakeskus Sellon ja kehäykkösen kupeessa jo asuvan hihittämään ääneen:

"Modernia asumista perinteikkäässä kulttuurimaisemassa. Vanha kulttuurimaisema ja luonto ovat Mäkkylässä kouriintuntuvasti läsnä."

Mutta kaikki on suhteellista. Etelä-Leppävaaran puuttomaan kerrostalolabyrinttiin verrattuna junaradan pohjoispuolta voi ehkä pitääkin "perinteikkäänä kulttuurimaisemana". Onhan täällä ollut kuuluisa kummituskin, jota mainostoimistot eivät tosin ole vielä hoksanneet hyödyntää.

Tekee jo tuloaan

Aamukahvipöydässä murisen sulavalle lumelle ja katoaville keväthangille, vaikka auringonpaiste makealta maistuukin. Jotenkin sitä piti itsestään selvänä, että talven myöhäinen alkaminen kompensoituisi vastaavalla pidennyksellä loppupäästä.

Ihan kuin joku olisi sellaista luvannut.

Mutta illansuussa - kirkkauden sammuessa sinisen ja vihreän kuultaviin sävyihin - kuulen mustarastaan viheltävän. Ensin yhden, jonkin matkan päässä toisen, vielä kolmannenkin. Hyvä etten naura ääneen silkasta ilosta. Keväthulluus tekee jo tuloaan; tuo merkillisen maaninen olotila ja aika, jolloin ei malttaisi käydä sisällä kuin kääntymässä ulkoilman ollessa täynnä elämän ääniä ja tuoksuja.

Kura, loska ja märkyys on niin paljon helpompaa antaa anteeksi keväälle.

Suomen Latu-järjestön kanta Espoon hiihtoputkihankkeeseen on muuten ilahduttavan tervejärkinen huolimatta esitetyistä kutsuista "hiihtoputkitalkoisiin".

"- Järjestömme on 'luonnollisen liikunnan' asialla, onhan Suomen Latu ulkoilujärjestö. Maastohiihdon edistäminen on toki yksi tärkeimmistä tehtävistämme, mutta ei hinnalla millä tahansa, järjestöstä todetaan."
- Latu ja Polku 2/2007

Niin paljon kuin hiihtämisestä pidänkin, ajatus koneellisesti jäähdytetystä hiihtoputkesta - keinotekoisista laskettelurinteistä puhumattakaan - on minusta täysin älytön. Jos ilmastonmuutos todella vie mennessään pakkastalvet, kuulostaa hölmöläisten peitonjatkamiselta käyttää suuret määrät energiaa lumikelien simulointiin ja vauhdittaa siten osaltaan ongelmien alkulähdettä. Ennemmin niellään tosiasiat ja siirrytään vaikka sauvakävelyyn.

"- Jokainen sää on ulkoilusää. Eikä ulkoilusta ole syytä tehdä sisäliikuntaa, Suomen Ladusta muistutetaan."

- - -

Kiipeilyssä ja ratsastuksessa on hyvin paljon samaa, vaikka edellisestä puuttuukin lajienvälisen viestinnän viehätys (ellei sellaiseksi lasketa allekirjoittaneen ja urosvahvistuksen kommunikointia köyden eri päissä). Yhteistä on ennen muuta se, että vasta putoamisen pelon väistyessä keho ja mieli rentoutuvat ja alkavat omaksua uutta. Siihen saakka kaikki voimat kuluvat itsesäilytysvaiston sanelemaan, jännittyneeseen tarrautumiseen.

Mikä taitaa päteä moniin muihinkin asioihin.

Kilparummutusta

Eläinten urbanisoituminen käy selväksi, kun asuu puolensadan metrin päässä kehäykkösestä. Vuokralukaalimme keittiöstä pääsee käytännössä aina ulos vilkaistessaan seuraamaan oravien, rusakoiden, tiaisten ja varislintujen edesottamuksia.

Maaseudulla moista vilinää näkee korkeintaan erityisen hyvin varustetun ruokintapaikan liepeillä. Hiljaista on.

Kiintoisaa on sekin, miten eläimet oppivat hyödyntämään ihmisten tekeleitä. Tänään koiraa lenkittäessäni kuuntelin kahden käpytikan kilparummutusta. Yksi oli asettunut takomaan sähkölinjan metallitolppaa, toinen kymmenen metrin päässä sijaitsevan katulampun metallista suojakuorta. Toisen tikan päräyttäessä rummutussarjan toinen mietti hetken päätään kallistellen ja vastasi sitten yhtä vimmaisella sarjatulella.

Luulisi nokan halkeavan, vaikka äänenvahvistin tehtävänsä täyttääkin (voisikohan tikasta tulla sälönokkainen, ja jos voisi, sorsisivatko muut tikat sitä - ei, tämä ei oikeasti naurata minuakaan).

- - -

Mikä viisaus siinä on, että lapselle opettamalla opetetaan koiran olevan hauva? Sehän on silkkaa viattoman sielun harhaanjohtamista. Entä jos aikuinen opettelisi uutta kieltä, vaikka tongosaarten swangoloa, ja hänelle kerrottaisiin, että taloa merkitsevä sana on basatungtung. Opiskelija painaisi tämän suurella vaivalla päähänsä, jossa muodostuisi yhteys talo=basatungtung.

Jossain vaiheessa hänelle sitten valkenisi, että oikeasti talosta käytetäänkin sanaa itsikagong. Keljuttaisi aivan varmasti moinen petos.

Toisaalta on aina ilahduttavaa, jos karvainen assistentti tunnistetaan koiraeläimeksi, vaikka sitten hauvaksi. Yleensä lapset ehdottavat lammasta (eräs mieleenjäänyt versio oli "lammasen poikanen"), mikä sekin on toki mukavaa sikäli, että se kertoo kaupunkilaisnatiaistenkin tietävän yhä, miltä lammas noin suurin piirtein, hyvin väljästi tulkittuna näyttää.

Ilmastointikanavassa

Kylpyhuoneessamme kuuluu usein jumalien tai vähäisempien henkien puhetta. Osa mörisee miesäänillä, osa kimittää. Usein ne myös parkuvat kuin uhmaikäiset lapset tai torailevat keskenään.

Luulen niiden pesivän ilmastointikanavassa. Voiko manaajan käynnistä hakea kotitalousvähennystä? Rinnastetaanko se siivoustyöhön (oikeuttaa vähennykseen) vai likakaivon tyhjennykseen (ei oikeuta)? Vai tuholaistorjuntaan (oikeutus epäselvä)?

Jonossa

Pagistaanin sohvalla hohotettiin taannoin uutispätkälle talibansissien koulutusleiriltä. Hurjat taistelijat mennä vippasivat jonossa merkillistä juoksuhyppelyä polviaan korkealle nostellen, rynnäkkökiväärit rytkyen. Vain jumppatossut ja tamburiini puuttuivat (lienevätkö sotilaat nähneet Tabun omintakeisen näkemyksen Pyhän Luukkaan luostarista? Dippa dippa dippa! Gabrielin kujanjuoksu!).

Vuosikymmenten takainen

- Yli kaksikymmentä vuotta, laskemme yllätyskylään tulleen itäsuomalaisen ystävän kanssa.

Nimittäin siitä, kun ystävä toi suomenhevosensa tallille, jossa kävin hoitamassa vanhaa ravuritammaa. Sen jälkeen olimme erottamattomat muutaman hevosenhieltä tuoksuvan, heinäpölyisen vuoden ajan.

Sekä tyttö että suomenhevonen olivat tuolloin 13-vuotiaita. Nyt molemmilla liinaharjoilla on ikää 34 vuotta. Hevoselle paljon, ihmiselle verrattain vähän, vaikka laskutoimitus kahdestakymmenestä vuodesta herättää tuntemuksen vääjäämättömästä keski-ikäistymisestä (yleensä ajatus tuntuu joltisenkin etäiseltä ja huvittavalta, etenkin aknevoidetta levittäessä; "ihon nuorekkuuden säilyminen" kun ei ole aivan yksiselitteinen ilmiö).

Saateltuani vieraani kotimatkalle kohti Rääkkylän lumisia peltoja ihmettelin jälleen kerran, miten vuosikin välimatkaa riittää tekemään joistakin ystävyyksistä - vaikkapa opiskeluaikana muodostuneista - kohteliaisuuden kohmettamia tuttavuuksia, kun toisten kanssa vuosikymmenten takainen nauru löytyy aina uudestaan ilman yrittämistä tai virallisia verryttelyseremonioita. Mikä salainen kaava sen määrää, mistä ja keiden?

Onkohan kyse siitä, että aikuisena sitä lämpenee hitaammin (halusi tai ei), tunnustelee uusia ihmisiä varautuneemmin ja pidempään, kun nuorempana on avoimempi; vaistotessaan toisessa mahdollisen ystävän varovaisempikin lapsi menee ja kysyy, haluatko harjata hevostani tai tuletko meille leikkimään. Kenties jotakin tuosta aseistariisuvasta suoruudesta jää jäljelle, säilyy ja kantaa vuosien yli, kun taas mukakiireisessä aikuisiässä uudet tuttavuudet harvemmin saavat luonnollisen tilaisuuden kasvaa vaiheeseen, jossa opittujen käytöskoodistojen ja täysien kalentereiden ryteiköstä on päästy avoimen taivaan alle? Lapsuuden tiedostamattoman rajattomuuden tilalle on pesiytynyt aikuisen jäykempi sosiaalinen maailma mitähänseminustaajattelee- olenkotungettelevajosotanyhteyttä- ja antaaollaenjaksanytollaseurallinenitsekään-pohdiskeluineen.

Elämä opettaa. Hyvässä ja pahassa.

Alkaa olla

Alkaa olla taas auringonlämpöisten sohjopäivien ja jäätävien, rapeiden pakkasöiden aika, vastakohtaisuuksien ja pastellinkuulaiden iltojen lyhyttäkin lyhyempi valtakausi. Lauantain pilvinen suojasää vaihtui vaivihkaa viidentoista pakkasasteen kuutamoyöksi. Suksille kutsuva sunnuntaiaamun kirkkaus oli kuin yllätyslahja säätiedotuksen uhkailtua harmaudella ja räntäsateella.

Siirtyminen metsien hiljaisuudesta pääkaupungin kohkeeseen tuntui jälleen viittäsataa kilometriään pidemmältä. Veloenan ikkunapuutarhastaan jakama tuoksuva vihreys juurruttaa kuitenkin kevättä myös espoolaisasumukseen, jo kodiksi käyneeseen.

Vaan multaa kynsien alle haluaisin minäkin. Varomaton kasvitarinointi kahvikupin ääressä herätteli kroonistuneen talikkotaudin, kompostointikuumeen ja maatiaismanian kiusallisen sitkeitä oireita.

Tapahtui

Ja tapahtui näinä päivinä, että kotiyliopiston kirjastolta kävi käsky, että kaikki lainakirjat oli näytille tuotava. Tämä näytilletuonti ei ollut ensimmäinen, vaan tapahtuu joka vuosi.

Lähes puolensataa kirjaa on nyt pakattu kassiin ja kassi nostettu eteiseen. Pagistaanin kansalaiset suuntaavat viikonlopuksi Uudeltamaalta, Espoon kaupungista, ylös Pohjois-Karjalaan, Joen kaupunkiin ja sieltä vielä ylemmäs Pielisen kaupunkiin, jonka nimi on Nurmes, he kun ovat pohjoiskarjalaista huonetta ja sukua (eivät toisilleen kuitenkaan, tiettävästi).

Takaisin tullaan, kun kirjat on näytetty, omaiset tavattu ja syntymäpäiväkahvit juotu. Siiheksi!

Rehellisyyden nimissä

Joskus siskon kanssa naureskelimme, miten tahattoman lannistavia vanhempien sanavalinnat voivat olla. Esimerkiksi äidillä on ollut tapana tulla iloisesti kyselemään, "mitä sie täällä töterrät". Tötertäminen on saanut puuhan kuin puuhan - yleensä askarteluun tai käsillä tekemiseen liittyvän - tuntumaan toivottomalta, suttuiselta turaamiselta.

Leikatessani ja liimatessani alumiinifoliokuhia kalamiehen syntymäpäiväkorttiin tuumin, että rehellisyyden nimissä juuri sitä tekemiseni tapaavat olla; tötertämistä. En kerta kaikkiaan osaa askarrella, maalata tai tehdä ylipäänsä mitään potentiaalisesti tuhruista ilman sivutuotteena syntyvää eeppistä sotkua. Ongelmana on, että innostuessani en malta kiinnittää huomiota moisiin pikkuseikkoihin sekä se, etten inspiraation iskiessä malttaisi myöskään raivata tekemisilleni tilaa, levittää sanomalehtiä ja vaihtaa pois edustuskelpoisia vaatteita (puhdistin juuri liimatahroja hiirimatoltani ja parilta kirjalta, joita en siirtänyt foliokalaurakan tieltä pois).

Niinpä esimerkiksi öljyvärimaalauksen kokeileminen takavuosina oli pienimuotoinen ympäristökatastrofi, jonka jälkien korjaamiseen vaadittiin huomattavia määriä tärpättiä. Vahabatiikkia tehdessäni onnistuin sulattamaan vahaa mitä merkillisimpiin paikkoihin. Metalligrafiikka on jättänyt keltaisia rautakloriditahroja erinäisiin vaatekappaleisiin, eikä äiti ole vieläkään tainnut antaa anteeksi lennokkaita silkkimaaliroiskeita olohuoneen verhoissa.

Keramiikanteosta emme edes puhu.

Tarkoituksenkaan ei ole voinut sanoa pyhittävän keinoja. Lopputuloksen taiteellinen taso harvemmin on suhteessa kaikkeen sotkemiseen ja touhuun. Vanhempien taholta onkin kerran jos toisenkin kuulunut toinen, kannustavaksi tarkoitettu lausahdus.

- Mutta siinähän on käsityön leima.