Näennäistä valinnanvapautta

Jo muutaman vuoden ajan on näyttänyt huolestuttavasti siltä, että Ekströmsin mainio, veteen sekoitettava mustikkakeittojauhe on katoamassa kauppojen hyllyiltä. Kyseinen tuotehan on ollut ennen muuta retkeilijöiden suosiossa: mustikkasopalla on ollut mukava höystää aamupuuro, ja varsinkin kylminä vuodenaikoina siitä on saanut termospulloon hyvän ja energiapitoisen taukojuoman.

Kootessamme muonitusta ensi viikon hiihtovaellukselle jouduimme toteamaan, ettei mustikkakeittojauhetta - eikä aina edes saman valmistajan kiisselijauheita - enää löydy. Tilalle on tullut tölkitettyjä valmiskiisseleitä joka lähtöön eri kokoisissa päniköissä, mutta niistä ei retkeilymielessä ole mitään iloa (kiisselin keittäminen on niin pieni vaiva, että kotiin ei kalliita ja lisäaineilla kyllästettyjä tuotteita tulisi mieleenkään ostella). Sitä paitsi mehukeittojahan on saanut kylmäkaapista tölkeissä jo vuosikaudet.

Sitä tulee taas ihmetelleeksi kuluttajan näennäistä valinnanvapautta: samoja tai samankaltaisia tuotteita myydään jättimarketeissa hyllykaupalla samalla, kun todellinen valikoima pienenee. Valmistajan verkkosivuilla jauheet on edelleen mainittu, mutta jossain vaiheessa ketju tuottajalta käyttäjälle katkeaa.

Edit: Löytyipäs, löytyipäs! Mutta silti - kovin satunnaista kyseisen tuotteen tarjonta on viime aikoina ollut.

Toimisikohan

Kuten olen tainnut mainita, tapasin pitkään vieroksua orkideoja niiden kekkavuuden ja koreuden vuoksi. Mokomia diivoja! Vuosi sitten hankin kuitenkin Phalaenopsis-hybridin eli perhoskämmekän ja ihastuin kovin. Vielä enemmän ihastuin, kun kasvi asettui tyytyväisenä taloksi, viihtyi silminnähden ja päätti talven pimeimpänä aikana kukkia uudestaan (oikealla).

Ei siis ihme, että alelaarista lähtikin äskettäin matkaan toinen Phalaenopsis, tosin erivärinen (vasemmalla). Kukkakaupan venuksenkenkää (Paphiopedilum) silmäilin niin ikään himoiten, mutta kolmenkymmenen euron hinta tuntui hurjalta.

Nyt haaveilen jo lasisesta kasvikaapista, johon voisi hankkia kosteuden suhteen vaativampiakin orkideoja - sekä Nepenthes-kannukasvin ja muita lihansyöjäkasveja ja...

Toimisikohan parisataalitrainen akvaarioni ensimmäisenä kaappiversiona, jos sen kääntäisi pystyyn? Toisaalta elättelen toivoa, että senkin saisi jossain vaiheessa alkuperäiseen käyttöönsä vaakatasossa. Vaikkapa Malawi- tai Tanganjika-järvien kirjoahvenia, tai Amazonas-biotooppiakvaario, tai...

Päivät taitavat tosiaan pidetä hyvää vauhtia. Kevätmania koputtelee jo ovella.

Keveämpää linjaa

Aika ajoin allekirjoittaneen musiikinkuuntelussa tulee tavallista intensiivisemmän kuulostelun kausia, vaikka keikoille olenkin hävettävän laiska lähtemään. Koska itse ilahdun kovasti uusista löydöistä ja suositteluista, eikä koskaan tiedä, mikä kellekin kolahtaa, taidan tarjota pari maistipalaa uutta kuunneltavaa kärkkyville.

Tänä näennäistalvena ei ole tehnyt mieli synkistellä yhtään enempää kuin on pakko, joten Pagistaanissa on pidetty ehkä tavallista keveämpää, melodisempaa ja duurivoittoisempaa kuuntelulinjaa. Viime aikoina on pyöritetty muun muassa Vilma Timonen Quartetin vinkeää kantelefuusiolevyä. Minäkin kävin yhden kevään Timosen kanteleopissa kymmenkielinen kainalossa sähkökanteleesta haaveillen, mutten muista, kumpi meistä vaihtoi ensin paikkakuntaa, jolloin tunnit jäivät. Ääninäytteitä uudelta levyltä löytyy täältä.

Uudelleenlämmityksessä on ollut puolestaan 90-luvun lopun pikaromanssini viistohkon valkovenäläisen Ljapis Trubetskoj-poppoon kanssa (venäjänkielinen kotisivu löytyy täältä). Luulin koko hippipoppipunkska-yhtyeen lakanneen olemasta aikapäiviä sitten, mutta eipäs vain. Viime vuosien tuotantoa on muun muassa Kapital (Pääoma). Kappaleessa ja videossa irvistellään kapitalismin taluttamille kommunistijohtajille ja lauletaan muun muassa, että "vasemmassa kädessä Snickers, oikeassa Mars - markkinointijohtajani on Karl Marx".

Niitä vanhoja, allekirjoittaneen puhkisoittamia kappaleita edustaa hittiklassikko V platje belom (Valkoisessa puvussa). Yhtyeen filosofian tuntien epäilen sen olevan enemmän tai vähemmän kieli poskessa tehty parodia vaaleanpunaisista, maailmaasyleilevistä rakkausrallatuksista. Ilmeisesti en ole kovasti kyynistynyt kymmenessä vuodessa, koska minusta se on yhä kaikkine klisheineenkin aika söpö luritus. Uudempi Sneznaja koroleva (Lumikuningatar) oli niin ikään tirauttaa sentimentaalisuudessaan tipan linssiin (Youtubessa kappaleeseen on näköjään ympätty pätkiä Moulin Rouge-elokuvasta, siinä missä Zolotom ogni- eli Kultaiset tulet-biisin maallikkovideossa on hyödynnetty venäläistä Päivävahti-elokuvaa).

Mitäs muuta? Juoksulenkeillä on kuulokkeissa soinut La Oreja de Van Gogh-porukan espanjalaispop (virallinen kotisivu on täällä, mutta ainakin allekirjoittaneesta se on varsin epäkäytettävä ja automainoksineen suorastaan ärsyttävä). Yleensä en ole tavannut kuunnella musiikkia juostessani, mutta nyt töppöstä siivittämään on kyllä tarvinnut jotakin auringonkeltaista ja kuulaankepeää harmaan tuhruisuuden vastapainoksi. Täältä löytyy muutama maistiainen. Keväällä siirrytäänkin taas lintujen ääniin.

Mainittakoon nyt vielä sekin, että allekirjoittaneen YUP-kokoelmaa on vihdoin täydennetty nettidivarissa runsaalla kädellä. Se olikin kärsinyt pahoja menetyksiä reilun puolen vuosikymmenen takaisen avioeron ja lainalevyiltä äänitettyjen kasettien hiipumisen myötä (maallinen omaisuushan on kaikkinensa sivuseikka, mutta kyllä lusikoiden jakamista traumaattisempi kokemus on kirjojen ja levyjen jakaminen; niinpä reagoinkin ensin vaistonvaraisella hätkähdyksellä, kun elämäni valo oli taannoin omatoimisesti yhdistänyt molempien levykokoelmat - teko, joka toki sai oitis hyväksyntäni).

Tofukatkarapu ja lapinharakka

"The Force is strong with him" (kuvasta kunnia urosvahvistukselle).

Alkoi maaliskuu ja tuli lunta. Tulivat myös Venäjän presidentinvaalit. Luin taannoin riemastuttavan sitaatin - en kuolemaksenikaan muista, kenen se oli - jossa kyseisiä vaaleja verrattiin tofusta valmistettuun katkarapuun: se näyttää katkaravulta ja maistuu katkaravulta, muttei ole katkarapu.

Pagistaanin keittiönpöydän ääressä arvottiin, mitä tapahtuisi, jos Venäjän kansa tekisi sittenkin kollektiivisen kepposen ja äänestäisi presidentiksi vaikkapa Zjuganovin. Vahingoniloinen naurunremakka vain kaikuisi läpi Venäjänmaan Pietarista Vladivostokiin.
- Vaalit vaadittaisiin tietysti uusittavaksi sillä perusteella, että tulos on väärä ja vaarantaa Venäjän demokratian kehityksen, päätteli mies.

Tänään muuten bongasimme Leppävaarasta isolepinkäisen eli lapinharakan. Eipä ole moista ennen täälläpäin silmiin sattunut, vaikka ne etelässä talvehtivatkin. Myös palokärjen olen ihmeekseni nähnyt parikin kertaa kerrostaloaluetta halkovassa puistometsänsuikaleessa perkaamassa kuivuneiden kuusten kaarnaa. Lintukirja tiesi kertoa, että ne tosiaan saattavat hakeutua talvisaikaan ihmisasutuksen tuntumaan.

Leppävaaran Lasarus

Kun lähdin aamulenkille koirien kanssa, pihassa nuupotti lippu puolitangossa. Mietin ohimennen, kenelle naapureista oli mahtanut tulla lähtö.

Kun tulimme puolentoista tunnin päästä takaisin, niin katso: lippu liehuikin iloisesti korkealla tangon päässä.

Se, että hämmästelen asiaa ja vieläpä kirjoitan siitä, kertoo ennen muuta sen, ettei mitään muuta hämmästeltävää tai kirjoitettavaa ole. Lukuunottamatta sitä, että epäilen kosmisten vieraiden vieneen aivoni ja korvanneen ne sammaleella.

Luulen niiden kyllä hävinneen vaihdossa.

Luunappi

Ottamatta aiheeseen tämän enempää kantaa: ehdottaisin, että ne, joiden mielestä Muhammedin esittäminen pommi päässä on täysin asiallista, mutta Mannerheimin näyttäminen korsetissa ei, menevät peilin eteen ja antavat itselleen napakan luunapin epäjohdonmukaisuudesta.

Toinen vaihtoehto on, että sallii muille saman, tunteenomaisen suhtautumisen tärkeiksi kokemiinsa asioihin kuin itselleenkin (tappouhkaukset ja muu väkivallalla kohkaaminen noiden asioiden nimissä ovat asia erikseen).

Hyiseksi jäähdytettynä

Jos pitää viiston tyylikkäistä, fantasiaa ja realismia yhdistelevistä kauhuelokuvista, pitää luultavasti myös Orpokodista (El Orfanato). Allekirjoittanuthan oli viime vuonna kovin vaikuttunut Orpokodin tuottajan Guillermo del Toron ohjaamasta Pan's Labyrinth-elokuvasta, joten hinku oli kova päästä näkemään tämäkin tuotos. Eikä sen suhteen tarvinnut pettyä. Genren klassisista aineksista oli keitetty kokoon maistuva soppa, joka tarjoiltiin asianmukaisen hyiseksi jäähdytettynä.

Eurooppalaisissa elokuvissahan on se vinkeä puoli, ettei katsojaa ja tämän tunteita oletusarvoisesti säästellä, toisin kuin useimmissa Hollywoodin keskivertokassamagneeteissa. Aito yllätyksellisyys säilyy, eikä loppuratkaisu ole välttämättä konventionaalisen onnellinen. Jo sen tiedostaminen tuo oman vipinänsä penkin reunalla kynsiään pureksivan katsojan selkäpiihin.

Pagistaanin koeyleisö tosin koki lieviä hytkähdyksiä aiheuttaneen comic reliefin, kun kollektiivista sätkyä seuranneen hiljaisuuden aikana takaa kuului miehen kuiskaus:
- Oliko ihan pakko huutaa?
- No anteeksi nyt, kuului naisen närkästynyt vastaus.

Nuori mies olisi kyllä voinut niellä kritiikkinsä. Eihän sille voi mitään, jos suusta karkaa kauhunrääkäisy. Karkasi se monilta muiltakin. Ja jos elokuvassa olisi näytetty eloon herääviä nukkeja, jotain olisi karannut koko salista (paljon siedän, mutta nukeissa menee raja).

Aurinkokakkuja

Kustodiev, B. M.: Maslenitsa, 1916.

- Porvari ehkä nukkuu huonosti, mutta syö sitä paremmin, virnisteli urosvahvistus kasatessaan kuuman blinin päälle dekadenttia mädin, smetanan ja sipulisilpun yhdistelmää.

Pagistaanin ruokamatkailua siis jatkettiin blinien merkeissä sushikokeilun kasvatettua sekä näpräysintoa että hybristä. Blinejä on toki tullut syötyä muun muassa lankomiehen taitavasti paistamina, mutta kotikeittiössä kerta oli ensimmäinen. Sushien tavoin myös blinien väsääminen osoittautui kaikkea muuta kuin salatieteeksi: ilman oikeaoppista valurautapannuakin toimitus arvioitiin yksimielisesti helpoksi ja lopputulos erinomaiseksi. Lisäksi keittelimme kala-sieniseljankaa seistä ja kuivatuista herkkutateista sekä sulatimme muutaman pakastepelmenin*.

Blinithän liittyvät venäläiseen laskiaisviikkoon eli maslenitsaan, jota on vietetty ennen pääsiäistä edeltävän paaston alkamista. Sillä on kuitenkin kristinuskon leviämistä vanhemmat juuret slaavien aurinkojuhlana, joka päättää talven. Pyöreitä, kullankeltaisia blinejä on niin ikään pidetty auringon symboleina. Niiden läntiset vastineet pannukakut ovat puolestaan kuuluneet katoliseen laskiaisperinteeseen; sekä niihin että blineihin on saatu upotettua maitoa, voita ja munia, joita paaston aikana ei sopinut syödä. Maslenitsan nimi onkin johdannainen voita merkitsevästä sanasta maslo.

Blinireseptejähän löytyy joka lähtöön. Jos olen oikein ymmärtänyt, tärkeimmät erot läntisiin lettuihin tai pannukakkuihin löytyvät kuitenkin tattarijauhoista ja hiivan käyttämisestä kohotusaineena.

Pagistaanin blinitaikina tehtiin sen mukaan, mitä kotoa lauantaiaamuna ennen kauppareissua löytyi. Aineksiin sopivan ohjeistuksen tarjosi Maku-lehden reseptiarkisto. Alla olevan ohjeen määrät puolitettiin, jolloin saatiin kahdelle hengelle yhteensä kaksikymmentä lettupannulla paistettua pikkubliniä. Pääruokanakin kymmenen pientä bliniä syöjää kohden on vähintään riittävästi. Lettupannulla paistaminen puolsi paikkaansa sikäli, että molemmat saivat kaksi bliniä kerrallaan kuumina lautasilleen.

2 munaa
5 dl maitoa
20 g hiivaa (tai vastaava määrä kuivahiivaa)
2 1/2 dl vehnäjauhoja
2 dl tattarijauhoja
1 rkl voisulaa
1 tl suolaa
voita paistamiseen

Erottele munista keltuaiset ja valkuaiset. Lämmitä puolet maidosta kädenlämpöiseksi. Liuota joukkoon hiiva. Sekoita taikinaan jauhot, keltuaiset ja voisula. Jätä taikina kohoamaan huoneenlämpöön yön yli tai vähintään kuudeksi tunniksi. Hyvissä ajoin ennen paistamista kiehauta loput maidosta ja lisää se lämpöisenä taikinajuureen. Vaahdota valkuaiset kovaksi ja lisää vaahto taikinaan juuri ennen paistamista.

Paista blinit runsaassa voissa. Käännä blini, kun sen pinta kuplii. Kannattaa olla tarkkana, kakkarat paistuvat yllättävän nopeasti. Tarjoa kuumana.

Kahdelle hengelle lisukkeina oli yksi silputtu punasipuli, 120 grammaa smetanaa (ei mitään kevyttavaraa, vaan täyttä ainetta) ja 100 grammaa kirjolohen mätiä. Osaan smetanasta oli sekoitettu sipulia ja purkillinen silputtua anjovista - ilman sitä mätiä olisi ollut syytä olla hieman enemmän.

*Jälkimmäisten tekeminenhän olisi niin ikään helppoa, mutta allekirjoittaneelta puuttuu touhua nopeuttava pelmenirauta. Toin tuon mainion vempeleen siskolleni Venäjältä vuonna 1994, mutten älynnyt ostaa samanlaista itselleni. Sen koommin niitä ei ole löytynytkään. Kuulemma ihmiset noutavat nykyisin pelmeninsä valmiina pakastealtaasta, joten rautoja ei kannata pitää enää valikoimissa.

Kiekuva

Ostetaan jääkaappi ja kiekuva kukko.

Joskus maakuntalehden sivuilla tiivistyy muutamaan sanaan se, miksi tämä maailmankolkka - hyvässä ja pahassa - taitaa aina pysyä henkisenä kotinani, asuinpa täällä tai en.

Narskuntaa

Miten olenkaan kaivannut lumen narskuntaa! Täällä Pohjois-Karjalassa senkin pääsi vielä kokemaan, äänen ja tuntuman jalan alla. Aurinkoinen pakkasaamu ja lumiset pientareet tuntuivat yllätyslahjalta kuukausia kestäneen kurassa kahlaamisen jälkeen.

Tähän aikaanhan kuuluisi jo odottaa kokopäiväisesti kevään tuloa ja iloita jokaisesta päivää pidentävästä minuutista. Ainakin Pagistaanin vuodenkierron mukaan. Nyt ei vain osaa, kun ei ole vielä lakannut odottamasta talveakaan. Huomasin sen taannoin kaupassa, jossa oli laitettu esille kukkamultia ja ruukkuja. Menin hämilleni: nytkö jo, ei kai sentään vielä? Mullanvaihto kun on tavannut olla toimitus, josta joudun pidättelemään itseäni, kun innoissani ja kevätkuumeissani tekisin sen aina liian aikaisin.

Nyt sitä katselee epävarmana taakseen ja ihmettelee, milloin se marraskuu muka loppui.

Pagistaanilainen karvahattusushi

Eilen Pagistaanin koekeittiössä käärittiin hihat, rohkaistiin mielet ja tehtiin urakalla sushia. Ohjeistusta ja osviittaa haettiin useammasta paikasta - kiitos ja kumarrus kaikille hanketta avustaneille!

Kahden hengen pöytään päätyi kahdenlaisia makisushirullia - surimilla ja lohella täytettyjä, molemmissa lisäksi kurkkua - sekä nigirisushia lohella. Alkupalana oli misokeittoa* ja sushin lisäkkeinä tamagoyaki-munakasta, garia (etikassa marinoitua inkivääriä), wasabia (japanilaista piparjuuritahnaa) ja soijakastiketta. Makisushista yli jääneet kurkkutikut, surimin ja lohen laitoimme niin ikään tarjolle suikaloiden mukaan myös porkkanaa - kerettiläistä ehkä, mutta mukavan raikas lisä yhtä kaikki. Juomana oli sakea ja kiinalaista olutta (Pagistaanissa kannatetaan käytännön rauhantyötä ja kulttuurien rauhanomaista rinnakkaiseloa).

Itsekehun uhallakin on todettava, että kokonaisuus toimi loistavasti ja sen kokoaminen oli helppoa, kiitos hyvien ohjeiden. Sushin - ainakaan pagistaanilaisen karvahattusushin - väsääminen ei ollut lainkaan niin työlästä ja aikaaviepää, kuin ennalta arvelimme. Kun toinen pyöritteli nigiripalloja ja toinen rullasi makisusheja, aikaa riisin jäähdyttelyineen meni noin tunti. Munakas syntyi kätevästi jo riisin kiehuessa, ja misokeittohan on mitä nopeatekoisin eväs.

Kokeiluille lienee luvassa jatkoa, kun pää on nyt niin sanotusti avattu.

Muutamia huomioita aloittelijoilta:
- bambumatto on ehdoton; makisushin rullausta ei tee mieli edes kokeilla ilman sitä
- makeahko tamagoyaki-munakas on kerrassaan mainio lisäke
- kupillinen kuumaa misokeittoa herättää makuhermot mukavasti
- jos haluaa meidän tapaamme pöytään myös vihanneksia, ne kannattaa kuutioida mieluummin kuin suikaloida, koska vihannestikkujen syöminen puikoilla on hieman hankalaa
- 250 g riisiä on kahdelle hengelle melko passeli määrä, mutta jos pöydässä on muutakin kuin sushia, siitä riittänee hyvin kolmellekin
- täytteitä voisi tässäkin määrässä vaihdella; lohen ja surimin/katkarapujen rinnalla esimerkiksi monien käyttämä graavisiika antaisi mukavan lisän


*Misotahnaa ei lähikaupoista löytynyt, mutta onneksi kilometrin päässä sijaitsevassa kauppakeskuksessa on mainio itämainen kauppa. Mison lisäksi olen löytänyt sieltä muun muassa Keski-Idän keittiöissä käytettävää sumak-maustetta, jonka makuun pääsin takavuosina, mutta johon en ole aiemmin kaupoissa törmännyt. Mainitusta puodista tulee kannettua kotiin myös kuivattuja linssejä ja papuja sekä tofua, jonka kilohinta on kolmen euron kieppeillä.

Hyvää päivää

Pagistaanissa ei ole tavattu juuri juhlistaa ystävänpäivää. Tänään se kävi sattumalta parhaalla mahdollisella tavalla: aurinkoinen kävelylenkki, teetä ja kasvispiirakkaa, jaettu leivos ja viisi tuntia ajatusvirtaa kouluaikaisen ystävän kanssa, sellaisen, jota näkee aivan liian harvoin.

Jälleen kerran harmittelimme, kun keskustelu jäi nauhoittamatta. Tallenteen kun olisi voinut lähettää päättäjille ohjeistuksena siitä, miten asiat tulisi oikeasti hoitaa terveydenhuollosta työttömyysturvaan ja yliopistouudistuksesta koulujärjestelmään ja lastenkasvatukseen (asiaan kuulunee, ettei kummallakaan ole lapsia).

Hyvää päivää ystäville lähellä ja kaukana!

Blackbird has spoken

Pihassamme on tammikuusta saakka laulellut mustarastas. Olen aina rakastanut mustarastaan liverrystä, mutta nyt sen kuuleminen aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia.

Ensinnäkään mustarastaan ei kuulu laulaa tammikuussa. Eikä vielä helmikuussakaan.

Toiseksi, viime aikoina rastaan aamukonsertti on pyöräyttänyt päänsisäisessä levysoittimessani käyntiin tämän. Aamu aamun jälkeen.

Saattohoitoa

On mielenkiintoista, miten sanat joskus leviävät alkuperäisen merkityksensä ulkopuolelle kuin lattialle pudonnut jauhopussi. Niiden saattaminen takaisin ruotuun lienee vastaavasti yhtä vaikeaa kuin jauhojen kokoaminen takaisin särkyneeseen pussiin.

Saattohoitohan on vakiintunut tarkoittamaan kuolevan ihmisen hoitoa, joka ei enää pyri parantamaan, vaan tekemään jäljellä olevasta elinajasta inhimillistä ja siedettävää. Minusta se on varsin kaunis ja kuvaava sana.

Kun laitoksemme professori joskus takavuosina mainitsi tiedekunnan voivan myöntää saattohoitorahoitusta, jonka turvin väitöskirjaansa viimeistelevä voi tehdä urakkansa loppuun, se lähinnä hyreksytti.

Tänään radiossa tuli juttua venemessuilta. Haastateltava kertoi tietopalvelusta, jolla aloitteleva veneilijä autetaan harrastuksessaan alkuun.
- Annamme ikään kuin saattohoitoa kertomalla asioista, jotka veneillessä on tiedettävä.

Kaikella ystävyydellä: jos suunnittelisin veneilyn aloittamista, ei saattohoito tuntuisi välttämättä tarpeista ensimmäiseltä.

Suolaa

Mysiini- ja kuumehöyryissäni jätän pidemmät horinat ja totean vain, että Mark Kurlanskyn kirja Suola - eräs maailmanhistoria (LIKE 2007) kannattaa hankkia käsiinsä, jos pitää hyvin kirjoitetuista ja koukuttavuuteen asti viihdyttävistä tietokirjoista. Kurlansky kuljettaa suolasuonta läpi ihmiskunnan menneisyyden ja onnistuu sen kautta valottamaan niin talous- ja ruokahistoriaa, politiikan vaiheita, muumiointitekniikkaa kuin ruotsalaisen hapansilakan oikeaoppista nautintatapaakin.

Tiesittekö, että puolalaisten suolakaivosten syvyyksiin rakennettiin 1600-luvulta alkaen kokonaisia tanssi- ja konserttisaleja? Tai että ranskalaiset väittävät oppineensa hapankaalin - ranskaksi choucroute, saksaksi sauerkraut - teon kiinalaisilta mieluummin kuin myöntävät sen yhteiset, eurooppalaiset juuret (ja niiden kautta mahdolliset saksalaisvaikutteet)?

Välähti

Allekirjoittaneen pitäisi olla parhaillaan matkaamassa kohti Joensuuta, jossa piti hoitaa yksi jos toinenkin asia ja viettää vaihteeksi aikaa oikealla työpaikalla.

Vaan enpä ole.

Tautidemoni päätti toisin nostamalla vielä kerran kuumeen höystettynä sellaisella pään ja poskien jomotuksella, että ajatus reissuun lähdöstä sai jäädä. Laskettuani, että olen pitänyt lentsua kaikkiaan kolme viikkoa, nöyrryin ja soitin YTHS:lle. Terveydenhoitaja kehotti varaamaan oitis lääkäriajan - muttei heiltä, koska heillä on lääkäreitä sairaana, ja näin ollen kaikki ajat täynnä hamaan tulevaisuuteen. Terveydenhoitajan vastaanotolle voisin kyllä tulla, mutta koska kuulosti siltä, ettei tästä lääkereseptittä selvitä, ei siitä olisi kummoista hyötyä.

Siispä soitin kaupungin terveysasemalle. Siellä neuvottiin yrittämään, josko seuraavana aamuna tärppäisi. Kuulemma ruuhkaa riittää, joten kovin suuria ei kannata toivoa. Kaikkein parasta olisi koettaa saada aika muualta.
- Kun ei meillä oikein ole resursseja, jollei kyse ole todella vakavasta ja kiireellisestä tapauksesta.

Mietin hetken, mitä tehdä. Sitten särkevässä päässäni välähti. Olen palvelusuhteessa yliopistoon. Yliopistoon palvelusuhteessa oleville on tarjolla työterveyspalveluja yksityisellä lääkäriasemalla. Lääkäriasemaketju on valtakunnallinen. Toivo virinneenä soitin kyseisen terveystalon Espoon toimipisteeseen, jossa vahvistettiin oikeuteni hoitoon ja annettiin aika viideksi iltapäivällä.

Kuinkahan tollo sitä pitää ihmisen olla? Ilmeisesti identiteettini viranhaltijana - vaikka määräaikaisenakin - on yhä hakusessa. Jatko-opiskelijanahan saan edelleen käyttää YTHS:n palveluja, ja niitä olen myös kuormittanut ajatellen, että työterveyspalvelut koskevat lähinnä lähityöläisiä.

Tajusin myös olevani varsin onnekas ja etuoikeutettu. Ilmeisesti lääkäriin pääsy pääkaupunkiseudulla ei ole aivan yksinkertainen juttu - asia, jota mediassa on kyllä puitu, mutta joka ei ole tätä ennen kolahtanut kunnolla omaan nilkkaan.

Lyrkitys, sämpytys ja äpykkä

Kuten olen tainnut mainita, olen pohjattoman perso uusille sanoille. Poimin mehukkaimmat ilmaukset omaan käyttööni alta aikayksikön - tapa, johon muutkin ovat kiinnittäneet huomiota.

Allekirjoittaneen pohjoiskarjalaiset juuret ovat tietysti tuottaneet arkikäyttöön jos jonkinlaista murresanaa, joita ei itse edes huomaa käyttävänsä, ellei joku asiasta huomauta. Urosvahvistuksen yläkarjalainen suku on niin ikään osoittautunut varsinaiseksi runsaudensarveksi, mitä sattuviin sanoihin tulee. Niinpä Pagistaanissakin koiraa lyrkitetään eli rapsutetaan. Koiran pehmeät lelut ovat äpyköitä. Jos uunia lämmitetään olan takaa, on se öyryyttämistä. Muutamia mainitakseni.

Mies on pikkuveljensä kanssa kehittänyt lisäksi oman alakielen, joka saa verbaalisesti suuntautuneen kuuntelijan tuntemaan itsensä uudeksi Lönnrotiksi tai Agricolaksi. Kieleen luonnollisesti kuuluvat edellä mainitut murreilmaisut, mutta lisäksi muita, joiden etymologia ei aukea kysymättä. Esimerkiksi eteisessä jalkaan voi vetää lantsarit (slangilaina), väänssit tai suipparit. Viimeksi mainitusta johdetaan luonnollisesti verbi suipparoida, joka tarkoittaa ymmärtääkseni ennen muuta karkuun luikkimista. Muita liikeverbejä ovat vipata (sopii sekä jalkaisin kulkemiseen että pyöräilyyn) tai vintata (nopeampitahtista liikkumista).

Hiki on rokkaa, jolloin deodorantti on luonnollisesti antirokkaa. Partavesi on loittoa (amatöörikansatieteilijä on ymmärtänyt tämän olevan yleistetty johdannainen Escape-merkkisestä tuotteesta). Saunaan tai nuotioon rikitellään tulta. Unissaan juokseva koira tai kissa sämpyttää jaloillaan. Kaikenlainen ajaltaan rajattu toiminta voi olla lörtti. Esimerkiksi avaruusaiheisen dokumenttielokuvan katsominen on näin ollen avaruuslörtti.

Todennäköisesti unohdan parhaat palat, mutta tässä yhtä kaikki muutama esimerkki, jotka olen häpeilemättä - ja suurelta osin tiedostamattani - sulauttanut omaan kielenkäyttööni. Ei mitään rotia! Tänne vain kaikki makoisat ja mehevät sanat, jotka mielestänne ansaitsevat päästä laajempaan levitykseen!

Mies skannaili äsken talteen vanhoja valokuvia, joiden joukosta löytyi visuaalisia helmiä. Tässä - luvalla lainatussa lempikuvassani - hän istuu puidulla ohrapellolla ukkinsa kanssa muutaman vuoden ikäisenä.

Hengittämistä

Olen tänään opetellut kaksi tuntia hengittämistä ja kokenut herätyksen. Arvioin aamulla oloni riittävän hyväksi uskaltautuakseni Pilateksen starttikurssille, jolle olin jo hyvän aikaa sitten ilmoittautunut selkääni rukanneen fysioterapeutin ja muiden viisaiden neuvosta.
- Pilates on parasta, mitä voitte selkänne hyvinvoinnin eteen tehdä, totesi kurssin ohjaaja Fatima Witick. Luulenpa, että rohkea väite pitää melko hyvin paikkansa.

Luulen myös tämän olevan jotain sellaista, jota istumatyötä tekevä syntymäpökkelö on koko aikuisikänsä kaivannut. Jooga on ollut mielessä jo pidempään, mutta Pilates taitaa sopia allekirjoittaneen tarpeisiin vielä paremmin. Antaapa ajan näyttää.

- - -

Kuinoma-palvelun ovat toivottaneet tervetulleeksi muun muassa Kulutusjuhlijat. Pagistaanin kansalaisten näkökulmastakin palvelu tuntuu oikein lupaavalta, kannatettavalta ja käyttökelpoiselta tietyin varauksin.

Kiipeily näytti olevan toivotuimpien uusien harrastusten listalla, eikä ihmekään, koska alkuinvestoinnit ovat varsin hintavia pelkkää kokeilua ajatellen. Köyden kaltaisia turvavälineitä ei kuitenkaan pitäisi lainailla edes tuttaville, koska tuon elämänlangan historia on tunnettava tarkkaan. Kiipeilyköyden päälle astuminen (etenkin jääraudat jalassa!) tai vääränlainen puhdistus saattavat vaurioittaa sitä ilman mitään näkyviä jälkiä - mutta kohtalokkain seurauksin. Tämän kaikki lajia harrastavat tietänevätkin, joten ongelmia tuskin tulee.

Urosvahvistus myönsi niin ikään, ettei niitä kaikkein parhaita vuoristotelttoja tai muita kalleimpia varusteitaan raaski kovin helpolla antaa tuntemattomien käyttöön. Niillä kun on taipumus rähjääntyä omissakin reissuissa harmittavan nopeasti. Esimerkkinä mainittakoon, että yksi ainoa kivisade Pik Leninin rinteillä riitti tekemään hyvästä teltasta muikkuverkon, josta tosin huolellisesti paikattuna sai vielä viikonloppuretkille riittävän suojan.

Mutta näiden äärilaitojen väliin jää paljon tavaraa, jota voisi hyvin antaa ja ottaa lainaksi, kunhan pelisäännöistä sovitaan. Muistan itse lämmöllä muun muassa pyörälaukkuja, jotka sain ystävältä käyttööni punaviinipullon hinnalla. Toivon mukaan toiminta laajenee myös ulkoiluharrastusten ulkopuolelle; esimerkiksi Kulutusjuhlan kommenttilaatikossa ehdotettujen työkalujen luulisi sopivan mitä parhaiten tämäntyyppiseen, koordinoituun ja kontrolloituun yhteiskäyttöön.

Arvaamattomia riskejä

Nuhassa ja kuumeessa yksinkertainenkin toimitus saattaa sisältää arvaamattomia riskejä. Sitä voi vaikkapa avata voidetuubin rasvatakseen niistämisestä kärsinyttä nokkaansa ja huomata viime hetkellä, että kyseessä onkin työpöydällä pyörinyt liimaputkilo.

Kuinkahan monen liimanhaistelijan päihteisä taival on saanut alkunsa vahingosta?

Broilereista ja etääntymisistä

Stuffing a hen. From Medieval Life Illustrations. A Feast for the Eyes.

Vähään aikaan en ole ruoka-asioista paasannutkaan, mutta viime viikolla ilmestynyt Luonnonsuojelija nosti taas aiheen mieleen. Pahoittelen mahdollista toistoa ja jankutusta! Lehden lukijapalstalla kestävän kulutuksen tutkija Satu Lähteenoja pohtii ruoan ympäristökuormitusta - sehän on ilmastonmuutoksessa varsin suuri tekijä - ja muistuttaa, että pienikin muutos on kotiin päin:

"Täysin kasvissyöjäksi ei myöskään tarvitse ryhtyä, jos haluaa pienentää syömisen kuormitustaan: jo yksi kasvisruokapäivä viikossa näkyy selkärepussa."

Saman totesi Worldwatch-instituutin raportti jo yhdeksän vuotta sitten:

"Vähentämällä lihankulutusta edes vähän tarjoustulvan keskellä tarjoaa moniin vakaviin maailmanlaajuisiin ongelmiin ratkaisuja, jotka ovat pelkästään positiivisia."

Tähän saakkahan suuntaus on ollut päinvastainen: suomalaistenkin lihankulutus on kasvanut jatkuvasti. Koko maailman tasolla lihan syöminen on puolessa vuosisadassa viisinkertaistunut.

Nostetaanpa taas vähän omaa häntää ja mainitaan, että kokeellinen siirtymiseni kasvispainotteisempaan sekasyömiseen tuntuu yhä toimivammalta ratkaisulta. Samankaltaiseen vaihtoehtoonhan on päätynyt muun muassa Mari Koo, jonka pohdintoja aiheesta ja kulutusasioista ylipäänsä kannattaa lukea, jos asia kiinnostaa. Mikä mukavinta, ekologisen repun lisäksi keveämmältä tuntuu myös oma olo. Lompakolle taas tuntuu käyneen päin vastoin. Reissuilla ja vierailuilla en ruokiani - etenkään valmiina eteen tuotuja - syynää, mutta kotiuduttuani palaan tyytyväisenä arkiappeiden ääreen kaipaamatta muualla popsimiani filepihvejä tai bratwursteja.

Alkuperäisen ajatuksen mukaisesti viikonloppuisin Pagistaanin pöydästä on löytynyt myös lihaa ja kalaa. Pari viikkoa sitten ostin lauantaiateriaksi kokonaisen pakastekanan. Tai broilerihan se oli, valitettavasti, muuta kun ei näiltä leveysasteilta tahdo löytää (omaatuntoani tyynnytti hieman teksti "vapaana kasvanut", vaikka tiesinkin vapauden olevan broilerin osalta hyvin suhteellista). Kun täytin lintua yrteillä ja sitruunoilla Oliivian välittämän ohjeen mukaan, huomasin miettiväni taas kerran sitä, miten lyhyessä ajassa olemme etääntyneet ruoan alkuperästä. Lapsuudessani meillä syötiin kanaa lähinnä viikonlopun parempana ateriana (arkena syötiin sitä silloin iänikuiselta tuntunutta hirvenlihaa, jonka alkuperän kyllä muisti jouduttuaan jo pienenä nyppimään pitkiä, tankeita karvoja isän kotiin tuomista lihakönteistä), ja kyseessä oli aina kokonainen broileri - vai kanojako ne lienevät silloin olleet. Lihakin ostettiin vielä vähän aikaa sitten lihatiskiltä, jossa pohdittiin tarkkaan, mitä ruhon osaa hankitaan ja minkä verran, ennen kuin kauppias punnitsi ostoksen ja kääri sen paperiin. Ei jäänyt epäselväksi, että nyt syödään lihaa ja liha tulee eläimestä. Kärjistetysti.

Pagistaanin kaksijalkainen urosvahvistus taas kuuluu viimeiseen ikäpolveen, joka on päässyt jo pienenä heinätöihin, ajanut sähköttömään mummolaan rekikyydillä ja katsellut vierestä, kun mummo teurastaa kanoja.

Valmiiksi pakatut, yhä prosessoidummat ja halvemmat lihatuotteet ovat tosiaan omiaan luomaan illuusion, jossa tuotantoeläimet käyskentelevät punamullattujen maatalojen vehreillä niityillä ja marinoidut tarjouslihasuikaleet tulevat... jostakin. Sitä kertoo myös viime talven videokohu, joka osoitti, ettei nykysuomalaisella tosiaan ole ollut käsitystä siitä, miten lihaa markkinatalouden paineissa tuotetaan. Kysehän oli tilojen normaalioloista, ei poikkeuksellisista eläinrääkkäystapauksista.

Miten tämä liittyy uunibroileriimme? Siten, että pestessäni, kuivatessani ja täyttäessäni lauantaiateriaamme tunsin koko ajan pitäväni käsissäni lintua. Eläintä, jonka aioimme syödä. Pieni surun ja myötätunnon pistos, jonka tunsin taivuttaessani hentoja siipiä ja sitoessani koipia yhteen ei saanut minua hylkimään lopputulosta (joka olikin erinomaisen herkullinen, reseptiä kannattaa kokeilla) vaan kunnioittamaan sitä elämää, jonka me, ihmiset, käytimme ravinnoksemme.

Saattaa kuulostaa nurinkuriselta, mutta tuo pistos on jotakin, jonka haluaisin tuntea aina lihaa ja kalaa syödessäni. Se saa paitsi muistamaan jotakin olennaista elämästä, myös arvostamaan lihaa niin, ettei siitä pääse enää muodostumaan merkityksetöntä "arkimättöä".