Loppui

"Nyt ei enää, nyt se on loppu."
- Ne Luumäet: Nyt ei enää

Tältä erää. Nimittäin siivoaminen. Paitsi oman kodin.
- Olisimme me sinut täälläkin pitäneet, tuumasi esimies ja muistutti, että jos lisätöitä joskus tarvitsen, tiedän mistä niitä löytyy.

Tiedän, kiitos vain.

Olo kulkutunnistetta palauttaessa oli hieman haikea. Vaikka itse työ on ollut turhauttavaa rimpuilua mahdollisimman tiukalle nipistetyn työajan ja siihen verrattuna suhteettoman työmäärän välissä, ja vaikka harvoin olen voinut lähteä kotiin tyytyväisenä työnjälkeeni, olen nauttinut fyysisestä työstä ja ennen muuta ihmisten kanssa olemisesta. Mukavista työkavereista, jutustelusta käytävillä vastaan tulevien ihmisten kanssa, pelkistä tervehtimisistäkin.

Sitä paitsi teatteri siivouskohteena oli mahdottoman mielenkiintoinen.

Tutkijan ja vapaan kirjoitustyöläisen toimessa on ehdottomasti enemmän plussia kuin miinuksia. Mutta työyhteisön puute kuuluu kyllä jälkimmäisiin, vaikkei niin yltiösosiaalinen olisikaan. Vapaa-ajallaan pitäisi jaksaa olla kaksin verroin aktiivinen ja hakeutua ihmisten pariin, jottei tyystin hautautuisi kirjojensa keskelle ja alkaisi puhua muinaisvenäjää postinkantajille.

- - -

Lienenkö ainoa, jolle tulee typerä olo pysähdyksissä oleville liukuportaille astumisesta? Mikä siinä on, että vaikka tietää ja näkee, etteivät ne mihinkään liiku, askel töksähtää hassusti ja vatsassa muljahtaa ensimmäiselle portaalle astuessa?

"Hirveitä huutoja"

Jos asuu Tampereella ja kaipaa tiistai-iltaansa piristystä, kannattaa suunnata Klubille kuuntelemaan maailmanmaineeseen noussutta joikaajaa Wimme Saarta. Luvassa on taatusti erilainen, hypnoottinen musiikkikokemus, jossa yhdistyvät perinteinen saamelaisjoiku ja omintakeinen, moderni improvisaatio.

Kävin takavuosina tekemässä muusikon ja koti-isän uran yhdistäneestä Wimmestä isänpäivähaastattelun. Hiljaisen vaatimatonta, rauhallisesti jutustelevaa kaveria ei olisi hevillä uskonut sellaiseksi äänivelhoksi.

Mutta käykää kuuntelemassa itse, jos kynnelle kykenette.

(Juho Huttusen ottama kuva on lainattu täältä. Yritin kaivella omia arkistojani muun muassa erinäisiltä Kihaus-keikoilta, vaan enpä löytänyt etsimääni. Kuten tavallista.)

- - -

Mitä joikaamiseen tulee, nuori italialainen Giuseppe Acerbi ei arvostanut sitä kovinkaan korkealle matkustellessaan seurueineen Lapissa vuonna 1799. Saamelaiskulttuuri ylipäänsä näyttää olleen herralle järkytys päätellen painokkaista, lievästi sanottuna asenteellisista lausunnoista.

"Yritin useita kertoja sekä rahan että viinan voimalla saada jonkun paimentolaislappalaisen esittämään sävelmiään, jotta voisin mikäli mahdollista saada jonkinlaisen käsityksen heidän musiikistaan, mutta pystyin saamaan heistä irti ainoastaan joitakin hirveitä huutoja, joiden jatkuessa minun oli toisinaan pakko tukkia korvani sormilla. On tuskin uskottavaa, vaikka se on täysin totta, että tunturi- ja vaeltajalappalaisilla ei ole heikointakaan käsitystä mistään harmoniaan liittyvästä ja että he ovat aivan kykenemättömiä nautintoon, jota luonto ei ole kokonaan kieltänyt miltään muulta heimolta tai kansalta, mikäli minä tiedän."
(Giuseppe Acerbi: Matka Lapissa v. 1799.)

Herkutellaan

"Herkuttele jouluna hyvällä omallatunnolla!"

Miten? Onko se pääruoka vai kenties lisäke? Haudutettuna, paistettuna vai raakana?

Laantumisen merkkejä

"Lähemmäksi salaisuutta, lähemmäksi totuutta,
lähemmäksi maailmalta salattua sydäntä
luulin tekeväni matkaa avainnippu kädessäni,
väärät oli avaimet ja portti toisaalla.

Silti enpä osaa, enpä taida vielä luovuttaa,
etsiminen, kaipaus, saa ravinnoksi riittää.
Tuiskussa kun hiukkastuulten kantaa myrskylyhtyään
kerran kotvan tuntee vieraan läheisyyden sisällään."
- CMX: Sanansaattaja

Kun Pagistaanin talouskriisi osoittaa laantumisen merkkejä, alkaa oitis holtiton törsääminen. Viikko sitten järjestetyiltä kädentaitomessuilta tarttui mukaan vyyhti hopealankaa ja kunnolliset pihdit metalliketjujen näpräämiseen, ja eilen ostin ensimmäisen cd-levyni kokonaiseen vuoteen.

CMX olisi ollut perjantaina keikallakin Tampereella, mutta allekirjoittanut oli koko illan vastuussa teatterikansan toilettityytyväisyydestä. Sitä paitsi halusin kuunnella viimeisintä levyä ensin rauhassa kotona tietäen, etteivät kappaleet kertakuulemalta aukeaisi kuitenkaan.

Edit: Väärin muistettu, mainittu keikkahan on vasta ensi lauantaina.

Nollausta

Yksinäinen lauantai-ilta vaiheikkaan ja työntäyteisen viikon jälkeen tarjosi kaksi vaihtoehtoa korvienvälin nollaukseen. Toinen oli pyjamahutikka väljähtyneellä laatikkopunaviinillä, toinen irtokarkkipussi ja parin tunnin visiitti Hogwartsiin.

Jälkimmäinen voitti.

Resepti oli mainittuun tarkoitukseen mitä toimivin. Mahtipontista ja huimaa katsottavaa, vaikka kirjan juonenkäänteitä oli estoitta oiottu. Totta on sekin, että kirjoja tai aiempia elokuvia ennestään tuntematon olisi pudonnut kyydistä jo alkumetreillä. Enää ei vaivauduttu selittelemään, kuka, missä ja minkä takia.

(Harry Potter saa allekirjoittaneessa aikaan nostalgisia läikähdyksiä muistuttamalla ilmetysti ensimmäistä ihastustani. Muistan vieläkin sen huolellisesti väsätyn, kohteliaan kirjelapun, jolla minua pyydettiin ensi kertaa ulos. Nimittäin pulkkamäkeen. Mutta voi, yksitoistavuotiaana koetut suuret tunteet ovat kovin arkoja elämän puhureille ja paikkakunnanvaihdoksille, joita ymmärtämättömät vanhemmat keksivät lastensa kiusaksi järjestää.)

Kannattaa

Rahvaanmusiikin kerho tarjoili eilen moniäänistä laulua helsinkiläisten Ketsuroiden voimin. Vuonna 2002 perustettu naisyhtye taitaa niin kalevalaista runonlaulua kuin kaukaisempienkin kulttuurien lauluperinnettä afrikkalaisista rytmeistä intiaanilauluihin. Ketsurat esiintyivät voimallisen akustisesti - ainakaan pieneen ja kotoisaan kulttuuritalo Telakkaan ei olisi enempää ääntä mahtunutkaan.

Kannattaa käydä kuuntelemassa, jos tilaisuus tulee.

Kansakoululaisia ja vielä peruskoululaisiakin piinannut urkuharmoni taipui puolestaan Eero Grundströmin käsissä improvisaatiovälineeksi, jonka aikaansaamat musiikilliset maisemat olivat kaukana aamuhartauksien virrenvongutuksesta. Mielenkiintoisia soitinvalintoja ihmisillä.

Lavastamon ihmeitä II

Planting a tree; from Petrus de Crescentiis, Opus Ruralium Commodorum, Speier, about 1493. Medieval Woodcuts Clipart.

Olen päivänä muutamana seuraillut sivusilmällä omituista urakkaa. Lähiaikoina ensi-iltaan tulevassa näytelmässä tarvitaan puita. Mitä tekevät lavastajat?

Ensin he hankkivat sopivan kokoisia puunrunkoja oksineen. Sitten suuri määrä paperia maalataan käsin lehdenvihreäksi (näin mukaan saadaan luonnollista sävynvaihtelua). Paperi leikataan puunlehdiksi, minkä jälkeen alkaa työläin vaihe, kun lehdet liimataan yksitellen oksiin. Se on käsittämättömän hidasta, jos lopputuloksesta halutaan luonnollisen näköinen.

Voi ihmistä. Keväällä luonto tekee tuon kaiken yhdessä lämpimässä yössä.

Sipeltäjät

Luulen, että on olemassa sipeltäjien heimo. Siihen kuuluvat eivät voi vastustaa kiusausta pilputa käsissään pyörittelemäänsä paperia - vaikkapa tehtävänsä täyttänyttä pääsylippua - mahdollisimman pieneksi suljuksi. Jos hyvin käy, sulju päätyy toimenpiteen jälkeen roska-astiaan.

Usein ei päädy.

Sipeltäjien alalaji lienevät yksilöt, jotka eivät voi vastustaa pehmopaperia, kuten wc-paperia tai käsipyyhkeitä. Siinä he muistuttavat jyrsijöitä, jotka usein ryhtyvät vimmaiseen silppuamiseen saadessaan käpäliinsä pehmeää paperia. Ehkä vessasipeltäjienkin kohdalla kyseessä on jonkinlainen alkukantainen jäänne, degeneroitunut yritys tehdä pesää suojaisaan eriöön?

- - -

Kulutusjuhlista jaloin lähestyy, mitä mainostajat eivät anna hetkeksikään unohtaa. Käsittämättömiä määriä tavaraa tuputetaan joka tuutista; osta nyt tai heti tai viimeistään huomenna!

Kuvittelenko vain, vai kiihtyykö tahti vuosi vuodelta?

Tänään Aamulehdessä historian ja yhteiskuntaopin lehtori Matti Kääntönen pohtii karulla otteella talouden ylivaltaa, jota hän luonnehtii uusliberalistisen tuotantofilosofian esteettömäksi toteutumiseksi. Hän toteaa inhimillisen kulttuurin rapautuvan, kun sitä mitataan pelkästään ekonomisin suurein.

"Taloudellisen vapauden ollessa kaikkien arvojen yläpuolella eettiset, moraaliset ja ympäristöarvot ovat vain haitallisia esteitä, joita Suomessakin ollaan kaikista puheista huolimatta hiljalleen käytännössä poistamassa."

Kääntösen mukaan kulutuksesta on tullut absurdi itseisarvo, joka on monelle keskiluokkaiselle ihmiselle elämän pääasiallinen tavoite.

"Rajoittamaton kulutus on vallitsevan moraalikoodin mukaan hyväksyttävää ja toivottavaa. Kohtuutta korostavan moraalisen tradition filosofisuskonnollinen perinne on unohdettu, ympäristön ja ihmisten rajallinen henkinen - erittäin hyvin tiedossa oleva - kestokyky on estotta kaikkialla ylitetty."

Ainakin ensi perjantaina voisi olla ostamatta mitään. Ja miettiä, miten muistaa läheisiään muuten kuin kaatopaikalle tai mathomeiksi* päätyvillä, paremman idean puutteessa hätäisesti hankituilla turhakkeilla.

*Mathom on hobittien sana epämääräisille tavaroille, jotka yleensä annetaan lahjaksi ja jotka sitten kiertävät kodista toiseen. Kukaan ei oikeastaan edes halua niitä, joten varsinaisesta hyötykierrätyksestä tuskin voidaan puhua. (Meidän perheessämme mathomeiksi kutsutaan myös vaatteita ja taloustavaroita, jotka kiertävät minun, sisareni ja vanhempieni talouksissa. Usein ne kaivetaan esiin muuttojen yhteydessä täyttyneistä laatikoista, jotka ovat menossa kirpputorille: "hei, tämäkin on täällä, taidanpa ottaa talteen.")

Taivaanmaalarit

Lavastamoon oli levitetty jotakin hyvin suurta ja hyvin sinistä. Jotakin, joka peitti koko suuren hallin lattian.
- Se on taivas, tiedotti yksi pojista.

Lattia jäi sitten tältä päivältä siivoamatta, kun taivasta ruiskumaalattiin.

Tomusokeria

Vähitellen hyvät uutiset alkavat upota tajuntaan, enkä enää epäile kaiken olevan silkkaa väärinkäsitystä. Silti olen kuin halolla päähän lyöty. Onhan useampivuotinen tutkijakoulupaikka lottovoitto verrattuna pätkä kerrallaan kituuttamiseen ja ainaiseen huoleen jatkosta.

Tässä vaiheessa kieltäydyn tyystin murehtimasta, saako tusinatohtori töitä yhtään tusinamaisteria paremmin. Palataan asiaan sitten, kun sen aika on!

Teille, virtuaaliset ja tosielämän ystävät, sydämestä tuleva kiitos ja kumarrus sen joukkotanssikohtauksen mennen tullen korvanneesta myötäelämisestä.

- - -

Narvan kylän komea, hirsinen seurojentalo rakennettiin kansalaissodan aikana poltetun tilalle vuonna 1935. Keskiajalla Narva oli Vesilahden suurin kylä.

Lauantaina pistäydyin pitkästä aikaa juttukeikalla Vesilahdella, jossa kynnetyt pellot näyttivät saaneen pinnalleen tomusokerikerroksen. Vesilahti on yksi Hämeen kauniista ja historiallisista maalaiskunnista, jossa on säilynyt paljon vanhaa rakennuskantaa ja kulttuurimaisemaa. Paljon sanoo se, ettei koko kunnassa ole vielä yhtään kerrostaloa.

Eikä toivottavasti tulekaan.

Asuin itsekin Vesilahdella viime syksyn. Omituinen ajanjakso; märkä, pimeä ja surullinen. Siitä tuntuu olevan vuotta paljon pidempi aika.

Deus ex machina

Juuri, kun antisankarihumanistimme on vaipumassa itsesäälin ja näköalattomuuden alhoon ja pohtii, menisivätkö vessapaperirullan hylsyistä tehdyt tontut kaupaksi tai voisiko koirat opettaa veivaamaan pikkuista posetiivia Hämeenkadulla, alkaa taustalla soida kohtalokas musiikki ja näyttämölle laskeutuu deus ex machina julistaen ohjaajaprofessorin äänellä:
- Sait juuri kahden vuoden palkallisen tutkijakoulupaikan ja option kahdesta lisävuodesta, jos hoidat leiviskäsi hyvin.

Tähän sopisi riemukas joukkotanssikohtaus Bollywood-tyyliin. Tai vaihtoehtoisesti jousiorkesteri ja zoomaus humanistin ylöspäin kohotettuihin, epäuskoisiin kasvoihin, joita nousevan auringon säteet alkavat valaista.

Tyhjin taskuin

Tämä sinitiainen (Parus caeruleus) päätyi kameran etsimeen viime talvena. Vielä ei Tampereella ole lunta puiden oksille saakka.

Aamulla Hatanpään rantaraitilla kuulen säksätystä ja kiivasta rapinaa. Pysähdyn katsomaan, kun kaksi talvenharmaata, pulskaa oravaa jahtaa toisiaan ympäri jalavan runkoa. Nähdessään minut ne unohtavat leikkinsä ja hyppivät kiinnostuneina lähemmäs.

Yht'äkkiä aivan kasvojeni eteen lennähtää sinitiainen, joka pörrää hetken paikallaan. Kun ojennan käteni, se on istumaisillaan sille, mutta varovaisuus voittaa. Samassa kuulen takaani vaimeaa vänkätystä ja käännyn katsomaan. Jalkojeni juuressa seisoo heinäsorsa. Rantatörmältä niitä vaappuu lisää.

Ilmassa on sanatonta odotusta. Tunnen oloni syylliseksi tyhjine taskuineni.

Tarjolla tänään

Salome with the head of John the Baptist; detail of a page from Horae, Paris (Pigouchet for Vostre) 1496/97. Medieval Woodcuts Clipart.

Eräässä lastenkirjassa esiintyi prinsessa, jonka erikoisuutena oli pään vaihtaminen mielialan ja seuran mukaan. Hänellä oli budoaarissaan edustava valikoima vaihtopäitä, jotka erosivat toisistaan paitsi ulkoisilta piirteiltään, myös persoonallisuudeltaan.

Katseltuani puolen yötä painajaisia (The Truman Show juuri ennen nukkumaanmenoa voi näemmä tuottaa huiman vainoharhaisia salaliittovisioita) ja valvottuani toisen puolen synkkien aamuyöajatusten parissa kaipaisin kipeästi lomaa itsestäni. Päänvaihto - edes tilapäinen - kuulostaisi houkuttelevalta.

Remontoi tästä mieleisesi!
Oletko väsynyt myönteiseen, mutkattomaan ajatteluun? Haluatko kokeilla jotakin erilaista? Tarjolla on kolmekymmenvuotias humanistin pää. Ulkoisesti hyvin pidetty ja vailla pahempia kolhuja. Vähäisiä pinta- ja kulumavikoja. Sisäpuoli kaipaa laittamista. Mukana paljon toimintaohjelmia, joista suuri osa tarvitsee päivitystä. Lisämuistikaan ei olisi pahitteeksi. Silmät korjattu uudenveroisiksi vuonna 2004. Kysy lisää ja jätä vaihtotarjous!

Sisäinen laamuus

Tunnen jonkinlaista hengenheimolaisuutta laaman kanssa, joka on enimmäkseen rauhallinen, nöyrä ja työteliäs eläin. Sen rajoja ei kuitenkaan kannata koetella liikaa, tai se muuttuu uppiniskaiseksi ja sylkee simputtajaansa päin naamaa.





Muita lemmikkejä löytyy vaikkapa Mealta ja Scillalta.

Uuteen päivään

Aamulenkillä aurinko kultasi idänpuoleisia seinustoja ja puunrunkoja, asvaltti oli paikoin jäänhärmeestä liukas. Kalevan Sammonkadulla tuoksui tuore leipä ja pikkupuotien pitäjät availivat oviaan uuteen päivään.

Vasta eilen Iidesjärveä kiertäessä tuuli puhalsi vaakasuoraan vihmovaa räntää. Piti kulkea kumarassa maahan katsellen. Loppuillan kotona haisi märälle koiralle.

- - -

Suhtaudun edelleen hieman ennakkoluuloisesti Narniaan valkokankaalla. Kuulunen siihen vaatekaappien takaseiniä vaivihkaa koputelleiden joukkoon, jotka mustasukkaisesti pelkäävät lapsuutensa mielikuvien räävitöntä kaupallistamista. Todennäköisesti suotta. Ainakaan Liam Neesonin valinta Aslanin ääneksi ei voi mennä pahasti metsään.

Blogisiskolla on näemmä blogivalikoimassaan myös Narnia-sivut.

Oikeassa suhteessa

"Tänään vielä on jäljellä
murheen laakso ja huolten vuori
ja päätä kiertävä ikävä
mä oon liian vanha ja liian nuori

ja kuitenkin
kuitenkin

Yksi on suurempi muita
nyt ja aina
ja kun sen kohtaat et kysele hintaa
tai kuuntele jeesusteluita
ne ei mitään paina
ne ei helli ja polta sun rintaa"

Maija Vilkkumaa: Yksi

Pagistaanissa on viime päivinä soinut Maija Vilkkumaan uusin levy, joka sopii hienosti marraskuun taustamusiikiksi. Siitä löytyy juuri oikeassa suhteessa melankoliaa, rouheaa romantiikkaa ja yleistä elämäntuskaa pohjustettuna kirpeällä perustoiveikkuudella. Jotkut riimittelyistä ("jo meidät kauempaakin kuulee/ihmiset kaikenlaista luulee/meitä on viis, me raukeina nojaillaan seinään/kadunreuna kasvaa heinää") vihlovat hampaita hieman samaan tapaan kuin osa vaikkapa Eppujen sanoituksista, mutta kokonaisuus toimii.

- - -

Haircut alkaa olla jo menneen talven lumia. Fingercut nostaa narsistisen napanöyhtäbloggauksen kokonaan uudelle tasolle. Kukapa ei haluaisi lukea kliinisiä selostuksia tuntemattoman lähimmäisen sormessa märkivän haavan päivittäisestä tilasta?

Herään aamulla tunteeseen, että häiriköimään äitynyt pikkusormeni on alkanut elää omaa, sykkivää elämäänsä. Toden totta. Kuplivalla ilmestyksellä voisi säikytellä pikkulapsia tai herkkätunteisia lähimmäisiä.

Lähimmän koulunpihan sijaan suuntaan kiltisti lääkäriin. Palaan vastaanotolta ärjyn antibioottireseptin ja koko loppuviikoksi pidennetyn sairausloman kanssa.
- Pistetään nyt kunnon tropit. Nämä käsihaavat voivat käydä hieman hankaliksi, jos tulehdusta ei saada pian kuriin.

Muistelen viikonlopun keskustelua ilahduttavan viistolla huumorintajulla varustetun läheisimpäni kanssa. Tuumimme, voisiko mahdollisessa amputaatiotapauksessa käsiproteesini korvata kiinteällä vessaharjalla. Tämän siitä saa, kun laskee leikkiä vakavista asioista.

Maisteri Outolempi...

...eli miten opin rakastamaan kiillotuskonetta.

Viime viikolla jouduin öljyämään yhden lämpiöistä koneella, jonka on suunnitellut kieroutunut mieli. Tai sitten kapineessa asuu perkele. Joka tapauksessa sillä on oma tahto, se tempoo ja nykii ja vie onnetonta amatöörisiivoojaa kuin pässiä narussa. Parin tunnin teutaroinnista oli lopputuloksena paitsi kiiltävä lattia, myös koneen seinästä riuhtaisema sähköpistorasia ja liuta mustelmia luisteltuani pöytien seassa milloin polvillani, milloin kyljelläni.

Slapstickia, silkkaa slapstickia.

Ilmeisesti olin kaikesta huolimatta onnistunut kesyttämään vempeleen ja osoittamaan auktoriteettini, koska tänään se oli hämmästyttävän nöyrä ja kuuliainen. Toisen lämpiön kiillotus Kulkurin valssia vihellellen ei ollut lainkaan hullumpaa puuhaa. Melkein teki mieli antaa koneelle kunnon taputus kiitokseksi. Niin sitä pitää!

- - -

Pirusta puheenollen, päivän pulma on pikkusormi, josta tänään poistettiin tikit. Miten kuten mukana kulkenut ja joka paikkaan kolhittu haava päätti tulehtua viikonloppuna niin, että lääkäri kerran vilkaistuaan kirjoitti huomiseksi sairaslomalapun (eipä silti, pulleaksi turvonnut sormi ei taitaisi mahtua enää kumikäsineeseenkään).

Ei siinä mitään. Mutta kun kolmen tunnin päästä pitäisi mennä tenttiin. Ja normaalissa kirjoitusasennossa paine kohdistuu juuri kipeimpään kohtaan.

Voi sitä onnetonta, joka joutuu vastaukseni lukemaan. Eikä sisällössäkään taida tulla olemaan hurraamista.

Syksyistä silmäniloa

Ylinnä on tikli vihervarpusen ja punatulkun seurassa. Alfred Edmund Brehmin lintukuvitusta kirjasta Illustrirtes Tierleben, julkaistu 1882. Kuva on lainattu Classic Nature Prints-sivustolta.

Eilen aamulla rantapensaikosta kuului duurisävyistä kilahtelua. Parvi kirjavia tiklejä (Carduelis carduelis) perkasi antaumuksella ohdakkeiden siemenpalloja. Täällä etelämpänä tiklit ovat näemmä tavallinen näky myöhäissyksyllä, jolloin ne liittyvät parviksi joko muuttaen Länsi-Eurooppaan tai jääden talvehtimaan.

Pohjois-Karjalassa olen nähnyt tiklejä vain kerran vuosia sitten, enkä ollut uskoa silmiäni. Sen verran värikäs näky se suomalaisessa luonnossa on.

Muutama viikko sitten samassa pensastossa pyöri piipittävä pyrstötiaisjoukkio (Aegithalos caudatus). Ne lienevät olleet vaeltajia idästä, vaikka Suomessakin elää oma kantansa. Somempaa lintua saa kyllä hakea.

Magnus von Wrightin (1805-68) näkemys pyrstötiaisesta on samasta osoitteesta kuin ylläoleva kuva.

Kirottua

Jollen väärin muista, niin tämä hilpeä parivaljakko löytyy Espoon kirkon myöhäiskeskiaikaisten kattomaalausten joukosta.

Mikä siinä oikein on, että massavaan tenttiin lukiessa saa töikseen tapella nukahtamista vastaan koko iltapäivän, mutta kun illalla sitten pitäisi nukkua, silmät seisovat päässä kuin pöllöllä ja uni tulee vasta puolenyön jälkeen.

Sitten nukutaan lehdistöhistoriasta unta nähden kolme tuntia ja herätään epäilyttävän pirteänä neljältä, tuntia ennen kellon soimista. Ja manaillaan tulevan iltapäivän luku-urakkaa, jolle voi ennustaa joltisenkin tikkuista etenemistä.

Kirottua. Onneksi tentti on maanantaina ohi ja tiedotusopin perusopinnot - kesäopinnot! - toivon mukaan plakkarissa.

Ja huomenna vietetään vapaapäivää siivouskomeroista Suomen Turussa, Åbo Akademin hoivissa. Javisst!

Purukumitontut

Jotkut elämän ihmeellisyydet tarjoavat kosolti askaretta henkilön mielelle. Sellainen on esimerkiksi purukumin määrä julkisissa tiloissa, tässä tapauksessa suurehkon teatterin katsomoissa ja lämpiöissä. Purkkaa saa imuroida, nyhtää, raaputtaa ja kynsiä irti erilaisista lattiapinnoista ja kokolattiamatoista päivittäin.

Asian voisi jotenkin ymmärtää, jos kyseessä olisivat lastennäytännöt tai koululaistapahtumat. Mutta ei. Näytelmiä katsovat pääasiassa aikuiset, joilla luulisi purukumin pysyvän suussa, kun se sinne kerran on pistetty.

Lieneekö siis kyseessä:

a) kohtauksina ilmenevä sairaus, joka halvaannuttaa leukalihakset ja huulet niin, että suun sisältö putoaa holtittomasti minne sattuu

b) sairaalloinen kammo roskakoreja ja -pönttöjä kohtaan (niiden uumenistahan voi karata kimppuun jotakin mustaa ja karvaista)

c) purukumin liimaajien lahko, jonka jäsenet soluttautuvat joukkotapahtumiin toteuttaakseen viehtymystään

d) ennestään tuntematon lahottajasienilaji, joka vain näyttää liiskatulta purukumilta

e) pahanilkisten purukumitonttujen yölliset tihutyöt

f) muu, mikä?

Parhaasta vastauksesta palkitaan valikoimalla puoliksi imeskeltyjä ja pois sylkäistyjä yskänpastilleja.

Jos joku nyt punastuu häpeästä muistaessaan katsomon penkin raosta salavihkaa sujautetun purkkamällin, muistutettakoon häntä seuraavasta. Siivouksen ulkoistamisen ja ankaran kilpailuttamisen myötä siivoojien työaika on nipistetty minimiin suhteessa maksimoituun työmäärään. Pelivaraa ei ole. Jokaisen purukumin irroittamiseen kuluva aika on pois jostakin muusta. Kenties juuri sen vessanpytyn puhdistamisesta, jolle purkan pudottaja itse tulee istahtamaan.

Liioiteltu suvaitsevaisuus

"Samalla tavalla eristää kuitenkin ylenmääräinen poliittinen korrektius. Liioiteltu suvaitsevaisuus vetää rajan meidän ja muukalaisten välille (eihän niiltä voi odottaa samaa kuin meiltä). Estää maahanmuuttajia olemasta tasavertaisia kansalaisia edes teoreettisesti."

Lasitalon emäntä kirjoittaa asiaa.

Takavuosina olin mukana jos jonkinlaisessa maailmanparannustoiminnassa mukaan lukien ihmisoikeus- ja monikulttuurisuusasiat. Silloin näki monenlaista puuhastelua ja suvaitsevaisuustapahtumaa, joissa rummutettiin kulttuurien kohtaamisen ihanuutta, vääntyiltiin mutkalle etnisten tanssien työpajoissa ja maisteltiin eksoottisia eväitä. Jos oikein oli lykästänyt, paikalle oli saatu oikeita ulkomaalaisia kertomaan kaukaisesta kotimaastaan. Katsokaa, ne ovat aivan kuin mekin! Suvaitkaa heitä!

Usein noista herätysjuhlia muistuttaneista kekkereistä jäi lähinnä kiusaantunut olo. Tuntui, että niiden lopputulema oli jotakin samaa kuin ylläolevassa sitaatissa: suvaitsevaisuuden toitottaminen ja erilaisuuden ihanuudella remakointi ikään kuin söi omaa asiaansa, teki siitä pinnallisen apinanäyttelyn ja karnevaalin. Eikä monikulttuurisuuden riehakas pakkosyöttö oikein istu suomalaiseen mentaliteettiin, jos tällainen yleistäminen ja kärjistäminen sallitaan.

Sittemmin maahanmuuttajista on tullut osa suomalaista arkipäivää, ja vouhottaminen niin hyvässä kuin pahassakin on vähentynyt. Varsinaista suvaitsevaisuustyötä on tehty pikku hiljaa työpaikoilla, oppilaitoksissa, hiekkalaatikoiden reunoilla ja harrastuspiireissä ihmisten tutustuessa toisiinsa ensisijaisesti ihmisyksilöinä, ei etnisen taustaryhmänsä edustajana.

Mutta toimivaan, asialliseen tasavertaisuuteen tuntuu olevan vielä pitkänpitkä ja kivinen matka. Ja siihen pääsemiseksi tarvitaan kaksisuuntaista liikennettä. Niin meillä kuin muuallakin.

(Dyrokin kirjoittaa aiheesta asiaa.)

Turvaverkko

"Läänitetyillä mailla asui talonpoikia ja maaorjia, jotka viljelivät maata. Talonpojat olivat vapaita miehiä ja voivat muuttaa muualle halutessaan. Maaorjilla ei ollut muutto-oikeutta."
(Jussi Katajala keskiaikaisesta feodaalijärjestelmästä)

Täti hymyilee pahoittelevasti pöydän toiselta puolen. Yritän vielä heidän omalla kielellään, vaikka tappio näyttää jo väistämättömältä.
- Eikö olisi järkevämpää, että kalliisti koulutettu asiantuntija olisi täysipainoisesti työmarkkinoiden käytettävissä omalla alallaan sen sijaan, että hänet sumputetaan täysin koulutusta vastaamattomiin tehtäviin?
- Olisihan se. Mutta tällainen tämä lainsäädäntö nyt on. Voit toki keskeyttää opinnot, hakea soviteltua päivärahaa ja jatkaa osa-aikaista siivoamista työttömänä työnhakijana. Mutta jos jossain vaiheessa lopetat siivouksen, joudut karenssiin ja työttömyysturva katkeaa.

Olisi kuulemma kannattanut alun alkaen tehdä määräaikainen työsopimus. Olisi. Kiitos tiedosta.

Nalkissa

Olisihan se pitänyt arvata. Työvoimaviranomaisilla oli kuin olikin varattuna vielä aimo pöllähdys lunta humanistin vaatimattomaan tupaan. Soitto työvoimaneuvojatädille sai niskavillat nousemaan pystyyn.

Edes osa-aikaisia siivoustöitä ei noin vain lopetetakaan sillä syyllä, että virallisesti työttömänä työnhakijana olisi kärkyllä oman alansa työllistämispaikkoihin, mahdolliseen täydennyskoulutukseen ja niin edelleen. Omasta irtisanoutumisesta ilman pätevää syytä seuraa se kuuluisa kolmen kuukauden karenssi, jolloin työttömyyspäivärahaa ei tipu eikä lirise.
- Osa-aikatyöt ovat yhtä lailla karenssin piirissä. Se on seurannut jopa silloin, kun on lopetettu kahdesti viikossa tapahtuva lehtien jakelu, valistaa täti ja kehottaa tekemään jälleen yhden ennakkokyselyn työvoimatoimikunnalle.
- Kannattaa kyllä varautua kielteiseen päätökseen.

Huomenna töiden jälkeen kipitetään siis työvoimatoimistoon tinkaamaan, onko asia todella ja ehdottomasti näin. Pahoin pelkään. Tähän mennessä mainitun instanssin tuottamat yllätykset ovat olleet yksiselitteisen ikäviä.

Käytännössähän se tarkoittaisi sitä, että mikäli hakemukset eivät tärppää, humanistin pitäisi siirtyä tekemään siivoustöitä täysipäiväisesti kerran alalle haksahdettuaan, tai vaihtoehtoisesti nieltävä karenssinsa kiltisti. Osa-aikaiset siivoustulot kun eivät elämiseen yksin riitä, eivät edes satunnaisiin toimittajantöihin yhdistettyinä. Tokihan samalla voi hakea alansa töitä ja apurahoja entiseen tapaan (jos puhtia vielä riittää vaikuttavien hakemusten väsäämiseen), mutta työkokemuksen kannalta hyödyllisiin työllistämisjaksoihin tai vuorotteluvapaan sijaisuuksiin ei olisi mitään jakoa. Hätälaskuksi suunnitelluista pätkätuuraushommista urkenisikin uusi ura.

Ja tilastoissa olisi jälleen yksi akateeminen työtön vähemmän.

Tämän siitä sai, kun ei osannut kysyä oikeita kysymyksiä ja olla tarpeeksi epäluuloinen ennen omaehtoisen työnteon syntiin lankeamista. Vaan eipä humanistia tilapäistöihin usuttanut neuvojakaan katsonut tarpeelliseksi karenssiasiasta varoittaa.

Olkaa, kohtalotoverit, kaukaa viisaampia.

Vasta kolmas

Väsyneenä alan pudotella esineitä.

Se olisi syytä vähitellen muistaa.

Kun nostaa lasikannua astiakaapin ylähyllylle, ei sitä kannata lipsauttaa käsistään. Jos lipsauttaakin, on parempi olla yrittämättä ottaa sitä lennosta kiinni. Etenkin, jos se on pudotessaan ehtinyt kolahtaa rikki alahyllyn reunaan.

Verta tulee tippumalla. Monesta kohti. Yksi haavoista on sen näköinen, että suuntaamme - Espoossa kun olemme - Jorvin sairaalan päivystykseen siitäkin huolimatta, että on perjantai-ilta.

Pari tuntia odoteltuamme pääsen paikattavaksi. Kello näyttää yhtätoista. Suurin osa haavoista osoittautuu lasinsirujen huuhtelun jälkeen itsestään paraneviksi, mutta oikeaan pikkusormeen haukotteleva lääkäri tökkää puudutuspiikin ja ompelee kaksi tikkiä.
- Onko ollut pitkä vuoro, kysäisen.
- Älä edes kysy. Tosin sinä olet vasta kolmas ommeltava ja ensimmäinen selvin päin.

Toivotan pois laahustavalle lääkärille rauhallista yön jatkoa. Hyväntuulinen hoitaja jatkaa teippaamistani ja harmittelee laastareiden olevan vähissä.
- On tämäkin. Sentään sairaalassa ollaan.
Laatikon pohjalta löytyy vielä Tom ja Jerry-laastari. Hihitämme molemmat hoitajan liimatessa sen oikeaan nimettömääni.

Pelottavat kalat

Aamulla ihmettelin työkaverilleni päänsisäisen jukeboksin logiikkaa. Että miksi päässä soi ensin parin tunnin ajan Hassisen Koneen Rappiolla vaihtuen sitten sujuvasti kappaleeseen On hanget korkeat, nietokset ilman mitään reaalielämän yhteyttä kumpaankaan?

Kohtalotoverini mopin varressa ei tiennyt vastausta, mutta kertoi luulleensa nuorempana pitkään, että Levottomat jalat-viisun nimi on "Pelottavat kalat". Sitä hän oli sitten antaumuksella lauleskellut.

Menkää ja täyttäkää

Blogistanin virallinen elokuvahistorioitsija Sedis vinkkasi mielenkiintoisesta dokumenttisarjasta, joka esitetään missäpä muualla kuin Suomen elokuva-arkistossa. Luvassa on suomalaisten taltioimia matkailufilmejä 40-luvulta 90-luvulle.

Elokuva-arkistossa tarjoillaan tuon tuostakin kaikenlaista jännää, joka saa harmittelemaan Tampereen ja Helsingin välimatkaa. Varsinkin vanhat dokumenttifilmit kiinnostaisivat kovasti. Enkä vieläkään ole nähnyt ikisuosikkejani, Don Camillo-elokuvia laajakankaalta, vaikka viime kesänä siihen olisi ollut mainitussa paikassa mahdollisuus.

Menkää ja täyttäkää salit, te, jotka voitte!

Elävät kuvat ylipäänsä ovat nyt allekirjoittaneella tavallista enemmän mielen päällä, koskapa luvun alla on tenttiä varten Hannu Salmen teos Elokuva ja historia. Asia on aatehistoriaan hurahtaneen näkökulmasta niin mielenkiintoista, että pänttääminen on silkkaa hupia.

- - -

Jännittääköhän liikennevaloilla varustetun, moniteisen ja -kaistaisen risteyksen suunnittelijaa, kun tekele ensimmäistä kertaa avataan oikealle liikenteelle?

Minua jännittäisi. Sulkisin luultavasti puhelimeni ja istuisin hiljaa pimeässä huoneessa nyrkkiäni purren.

Mustaa ja valkoista

Silloin tällöin näen unta, jossa pidän käsissäni mustaa ja valkoista hiirtä. Tiedän, ettei kumpaakaan saisi hukata. Hiiret ovat vilkkaita, ja jossain vaiheessa alan kiinnittää enemmän huomiota toiseen. Pian huomaan sen toisen, vähemmälle jääneen hiiren karanneen ja herään ahdistuneena.

(Mitä hiiriin tulee, nyt on selvinnyt, että nekin osaavat laulaa. Tähän mennessä laulaviin nisäkkäisiin on luettu vain ihmiset, lepakot ja valaat.)