Pistäydyimme sunnuntaina muun sompailun lomassa Sara Hildénin taidemuseossa. Kuten aiemmin on todettu, allekirjoittanut ei kuulu niihin, jotka niin sanotusti ymmärtävät modernia taidetta, saati erityisemmin haltioituvat siitä.
Sitä tuli kyllä tuumailtua, miten erilainen suhde taideteokseen - oli se veistos, maalaus tai jotakin muuta - pääseekään syntymään, jos se on osa jokapäiväistä elinympäristöä. Taidemuseossa esine on jollain tapaa itseriittoinen, ajasta ja paikasta irrallaan, eikä tarkastelija ehkä ole juuri museossa käydessään mielentilassa, jossa teos kutsuisi esiin syvempiä mielleyhtymiä tai muita värinöitä. Huomiosta kilpailevat myös muut taideteokset (joita tuntuu aina olevan liikaa kerralla sulateltavaksi), väsyneet jalat, toiset ihmiset tai vaikkapa itsepintainen ajatus jäätelökioskista museon ulkopuolella.
Taidemuseo luo jo sanana kuvan jostakin pysähtyneestä, jälkipolville säilötystä, arkielämästä irrallaan olevasta.
Jos esinettä sen sijaan saa katsella päivittäin, nähdä sen eri kulmista eri vuorokaudenaikoina, tarkkailla valojen ja varjojen elämistä sen pinnalla, havainnoida, miten omat mielialat vaikuttavat teoksen herättämiin ajatuksiin, ollaan - minun mielestäni - lähempänä sitä, mitä taide voi parhaimmillaan antaa. Uskon, että arkipäivän esteettiset virikkeet - joiden ei tarvitse olla huutokaupasta lainarahalla hankittua arvotaidetta - lisäävät elämänlaatua monin verroin enemmän kuin kolmen tunnin turruttavat museomaratonit kerran puolessa vuodessa.
Jälkimmäisiä silti väheksymättä. Niitäkin tarvitaan - joskus.
3 kommenttia:
Mielenkiintoisia ajatuksia! Enpä ole tullut ajatelleeksi museoita tuosta näkökulmasta. Sitten kun miettii miten monenlaista museota maailma on väärällään alkaen joka pitäjän kotiseutumuseosta, tulee mieleen sekin, että on niillä puolensa kunkin ajan kuvastajana tai arvokkaaksi noteeratun säilyttämiseksi. Toisaalta - katoava tavara voisi yhtä hyvin aikanaan kadotakin säilömättä ?
Itse asiassa museo on usealle teokselle kuolinisku, etenkin kun ihmiset kuvittelevat, että museossa kuuluu aina katsoa kaikki joka kerta! ja kuitenkin taideteokseen tutustuminen on vähintään yhtä vaivalloista kuin ihmiseen tutustuminen - sitä pitää lähestyä tosiaan eri kulmista, eri mielentiloissa jne. jotta antaa sille mahdollisuuden kolahtaa.
Itse ajattelen museota oikeastaan jonkinlaisena hakemistona: ahaa, tällaistakin on. Esteettiset kokemukset saadaa toisaalla. Kaipa jokaisen taiteilijan haave on, että hänen tekemänsä teos olisi osa jonkun elämää - ja museo voisi olla väylä sellaiseen.
MInäkin inhoan museoita ja näyttelyitä vaikka tosiaan erikoistuinkin estetiikan filosofiaan.
Se aiheuttaa toisinaan huvittavia pikku välikohtauksia, kun ihmiset kuvittelevat, että minua pitää pyytää museoihin taajaan enkä ikinä lähde. Jos menen, menen mieluiten yksin, ja saatan jököttää yhden teoksen luona tuntikausia, piirrellä ja kirjoitella vihkoon. Seurassa jotenkin aina iskee se suoritusvaihde ja rampoo läpi monet teokset pikakelauksella.
Ei siinä ehdi tajuta, mitä tapahtuu.
Ajan kuvastaja, arvokkaaksi noteeratun säilyttäjä, hakemisto - kaikki sellaisia luonnehdintoja museolle, jotka minäkin mielelläni allekirjoitan.
Veloena, noin se tapaa mennä täälläkin. Minäkin tarvitsen aikaa tutustua teokseen, kierrellä, katsella ja tuumailla. Ehkä lähteä toisaalle ja palata vähän ajan päästä takaisin. Kovin mielelläni myös koskettelisin teosta, ja sehän on museoissa useimmiten ankarasti kielletty (kerran olin tosin näkövammaisille suunnatussa taidenäyttelyssä ja riemastuin: tätä taidetta saa ja pitääkin käpälöidä!).
Minä kyllä lähden mielelläni museoon seurassa, jos tiedän seuran olevan sellaista, joka ei paheksu taiteelle nauramista - lempeästi ja ihmistä ymmärtäen, ei pilkaten. Monesti paras elämys noilla läpijuoksukierroksilla on riehakas huvittuneisuus ja ihmetys koko taideinstituution absurdiudesta, niin lapsellista ja kypsymätöntä kuin se jonkun mielestä saattaa ollakin.
Lähetä kommentti