Marraskuisen aamun nuhruinen harmaus ei juuri kirkastunut Helsingin Sanomien yleisönosaston kirjoituksesta, jossa muistutettiin Suomen alati kiihtyvän tohtorituotannon olevan täysin epäsuhdassa tarjolla oleviin virkoihin ja työpaikkoihin nähden. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa auki ollutta tutkijanpaikkaa haki taannoin 252 ehdot täyttänyttä tohtoria, joiden hakemuksista 91 arvioitiin erinomaisiksi. Hakijoista kaksitoista valittiin kolmevuotiseen työsuhteeseen.
Tulevaisuudessa tohtorintutkintoja halutaan lisätä edelleen parillasadalla vuodessa, jolloin väitösten vuosittainen kokonaismäärä olisi noin 1600.
"Itse ajattelin, että kaikki muuttuu, kun väittelen - kaikki muuttuikin. Apurahojen saanti vaikeutui merkittävästi, opetusta ei saa, koska väitellyt on liian kallis opettaja, ja virkoja ei etenkään pienillä ja harvinaisemmilla humanistisilla aloilla ole tarjolla", kirjoittaa Suomen Akatemian tutkijatohtori Minna Eväsoja.
Tuntuu kieltämättä hätävarjelun liioittelulta huolehtia tulevaisuudestaan tohtorina, kun edessä on kolme vuotta tutkijakoulutusta ja valtava urakka, ennenkuin työ on edes esitarkastusasteella. Ja sitähän on jo nyt lottovoittajan asemassa, kun ei vähään aikaan tarvitse kitistä katkonaisen rahoituksen perään, taistella työllisyysbyrokratian tuulimyllyjä vastaan tai turvautua pätkätöihin aivan muilla aloilla. Se on hienoa, oikeasti. Ja yhä useammin työ tuottaa niitä kallisarvoisia hetkiä, joiden vuoksi tuntee olevansa juuri oikealla alalla.
Koska allekirjoittanut sattuu kuitenkin olemaan perusnaukujan luonteella varustettu pessimisti, synkempinä hetkinään tulee miettineeksi sitäkin, sahaako väitöskirjaa väsäämällä todella omaa työllistymisoksaansa. Onko humanistitohtorilla toivoa esimerkiksi tulevaisuudesta toimittajana, jos tutkijanvirkoja ei tultaisi hopealautasella tarjoamaankaan? Vai lyödäänkö hakemuksiin armotta leima "ylikoulutettu"?
Eihän se niin yksioikoista ole. Kuten ohjaajani tapaa tähdentää, omaan työllistymiseensä voi ja pitää vaikuttaa jo jatko-opiskelijana. Tulee julkaista ahkerasti, luoda verkostoja, näyttää naamaansa kaikenlaisilla kinkereillä ja puuhata mahdollisimman monessa mukana. Yhtälö tosin vaatii jonkinmoista organisointikykyä ottaen huomioon, että samalla pitäisi pystyä tuottamaan kansainvälisesti vertailukelpoinen tutkimus omasta erikoisalastaan, ja että tehokkaita työskentelytunteja mahtuu vuorokauteen rajallinen määrä.
Mutta sitä kai se on kaikilla aloilla.
Hetkittäin - varsinkin kaamosajan verottaessa voimia - iskee pelko, etten pysty enkä jaksa. En ole tarpeeksi ahkera, järjestelmällinen, tehokas, kunnianhimoinen, sumeilematon, kilpailuhenkinen enkä briljantti. Tunnen itseni jähmeäksi kilpikonnaksi jänisten joukossa. Ihmettelen, miksi ylipäänsä änkesin mukaan koko pudotuspeliin. Olisi tähän kai lahjakkaampia ja kovapintaisempiakin löytynyt.
Vaan leikkiin on lähdetty. Vapaaehtoisesti. Taannoisen seminaarin illanvietossa vanhemmat ja viisaammat totesivat, että kukaan ei ole painanut pyssyjä ohimoillemme ja pakottanut valitsemaan tutkijanuraa alalla, joka inhimillisestä kiinnostavuudestaan huolimatta ei ole markkinatalouden kannalta kovin tuottava. Toisaalta he myönsivät, että maailma on muuttunut ja kilpailu kiristynyt ajoista, jolloin heidän ikäpolvensa tuli vastaleivottuina tohtoreina työmarkkinoille.
- Silti. Olisi vain jaksettava uskoa itseensä ja tekemisiinsä.
Niinhän se on.
5 kommenttia:
Lueskelin samaa kirjoitusta ja tietysti hieman samoja aatoksia tuli mieleen. Toisaalta itsellenihän tämä jatko-opiskelu on (ainakin toistaiseksi) lähinnä harrastus. Mutta kieltämättä epäilyttää se, että läiskäistäänkö se ylikoulutetun leima, jos joskus tohtorin paperi on kourassa ja jotain työtä pitäisi siinä vaiheessa etsiä.
Muuten, ilmeisesti oleilet Leppävaarassa? Koska olen siellä töissä, niin olisi aika mukavaa joskus mennä vaikka lounastreffeille ja kuulla kokemuksistasi akateemisessa maailmassa (ja toki muutenkin tavata ja jutella vaikka kotikonnuistani!).
No, sinulla tulee siinä vaiheessa olemaan jo niin vankka työkokemus - ymmärtääkseni sinulla on se jo nyt - että tuskinpa tohtorius sitä vesittää :).
Juu, tavataan toki! Laitapa vaikka mailia osoitteeseen kati@cc.joensuu.fi ja kerro, koska ja missä sinulle sopisi treffata; minähän teen töitä kotosalla ja voin irrota täältä tarpeen tullen. Ja mielelläni irtoankin, jos on tilaisuus hieman sosiaalisempaan tuokioon ;).
Minulle on ajan myötä muodostunut käsitys, että jos on kotonaan siinä mitä tekee, on väistämättä tuottava. Ei ehkä rekrytointimielessä haluttavalla tavalla, mutta jotakin rahalla ei-mitattavissa olevaa lisäarvoa tuottava kuitenkin. Tästä näkökulmasta ylikoulutustakaan tuskin on olemassa.
Kaamosaikaan on hyvä käydä saunassa rentoutumassa ja verkottumassa. Monet asiat tapahtuvat lopulta itsestään ja asiat loksahtavat paikoilleen. :-)
Dyro, olen ehdottomasti samaa mieltä. Tuskin muuten tekisinkään sitä, mitä nyt teen.
Välittäjä, sinäpä sen sanoit ;D. Eilisiltana ei tosiaan tarvinnut pyöriskellä sängyssä tulevaa työllistymistään miettimässä, kun takana oli perusteellisen rentouttava saunasessio hyvässä seurassa!
Lähetä kommentti