Ganglio

Joskus on huvittavaa, miten jokin itselle täysin uusi ilmiö osoittautuu sangen yleiseksi ihan omassa tuttavapiirissäkin.

Kesällä vasempaan kädenselkääni kasvoi hassu pahka. Se oli kiinni jänteessä ja liikkui, kun sormia liikutteli. Koska se ei ollut kipeä eikä haitannut menoa muutenkaan, lykkäsin lääkärivisiittiä muiden kiireiden takia aina lokakuun alkuun saakka. Sitten tuli muutakin asiaa työterveysasemalle. Näytin samalla pattia, josta vastoin odotuksiani ei ollut pullahtanut pieniä hämähäkkejä tai muuta elävää (ulkonäön puolesta se olisi ollut aivan mahdollista).

- Jaahas, näyttää gangliolta, totesi lääkäri ja alkoi rapistella neulaa suojapussista.
- Pidäpäs kättä paikallaan, noin, äläkä liikuta sitä, vaikka vähän sattuukin.

Punkteeraus osoitti patin tosiaan ganglioksi, eli hyytelörakkulaksi. Samalla se katosi jälkeä jättämättä. Tosin se voi kuulemma tulla takaisin. Silloin punkteerataan uudestaan ja jos sekään ei auta, leikataan.

Avautuessani aiheesta eräässä sosiaalisessa mediassa yksi jos toinenkin ystävistäni ja tuttavistani ilmoitti ganglioiden olevan tuttuja joko omakohtaisen tai lähipiirin kokemuksen kautta. Peräti kahdelta kaverilta oli sellainen leikattukin.

Enkä minä ollut kuullut moisista koskaan mitään. Maailmani on taas vähän rikkaampi ja ihmeellisempi, kiitos hyytelörakkuloiden.

Niin elävinä kuin elävä voi olla

Olen usein miettinyt, onko muillakin ihmisillä selässään näkymätön reppu, johon eletty elämä pakkaantuu ja joka tuntuu painavan vuosi vuodelta enemmän. Repussa on kaikki mennyt lapsuudesta tähän päivään: hienot, kipeät ja arkisen tavalliset hetket; paikat, ihmiset ja muut olennot niin elävinä kuin elävä voi olla.

Taakka tuntuu sekä siunaukselta että kiroukselta: se painaa aika ajoin selkää kumaraan ja mieltä haikean melankoliseksi - kaikki muistettu on painostaan huolimatta iäksi mennyttä, pelkkiä heijastuksia, eikä mitään saa takaisin (panta rhei) - mutta yhtään muistoa ei repusta halua ottaa pois ja jättää tien sivuun.

Vai kulkeeko suuri osa ihmisistä läpi elämän keveällä kantamuksella ja reippaalla askeleella, katsellen enemmän eteen- kuin taaksepäin, muistot säilöttyinä siististi mielen lipastonlaatikoihin ja valokuva-albumeihin, joista niitä voi selailla halutessaan, tarvitsematta olla koko ajan niin mahdottoman tietoinen kaikesta ennen eletystä?

Miten paljon voimavaroja vapautuisi muuhun, jos ei asiakseen raahaisi menneisyyttä mukanaan kuin kotilo kuortaan? Olisiko esimerkiksi muistini parempi, jos se suuntautuisi eletyn sijaan luetun ja opitun tehokkaaseen tallentamiseen? Miten nuo päänsisäiset asetukset saisi muutettua?

En ole oikein osannut saattaa tunnetta sanoiksi, mutta viime yönä lukiessani huomasin kirjailija Lintusen onnistuneen siinä puolestani:

"Onko niin että aika pesiytyy joidenkin ihmisten sisälle? Piiloutuu kuin lumiriekko tiukaksi kiepiksi sydänalaan ja muistuttaa painollaan jatkuvasti, että eletty elämä on yhä tässä hetkessä. Sellainen ihminen ei unohda eikä jätä mitään taakseen, koska hän tuntee joka ikisen muistonsa ruumistaan myöten."
- Maritta Lintunen: Heijastus (WSOY 2009)

Myös Tuula-Liina Variksen kolumni äidin Kotiliesi-lehdessä sivusi samaa (minä olen kai varhaisvanha, kun muistan murehtineeni kaiken katoavaisuutta jo reilusti alle kymmenvuotiaana):

"Kaikesta on kuitenkin luovuttava, se taju tulee ihmiseen vanhetessa vähitellen kuin imeytymällä. Muistot käyvät yhä arvokkaammiksi ja rakkaammiksi, kaikki muutokset herättävät selittämätöntä haikeutta, kaiken ikävää."

En siis oleta, että tuntemukseni olisivat jotenkin erityisen ainutlaatuisia tai originelleja. Luulen, että ne ovat varsin yleisinhimillisiä. Kunhan pähkäilen. Pähkäilyyn ja joutaviin introspektioihin käytetyn ajankin voisi tietysti käyttää tehokkaammin, kun niillä harvoin pääsee puusta pitkään. Paitsi jos on kirjailija ja oikeasti saa ilmaistua itsensä ja ihmettelynsä niin, että satunnainen lukija saa aiheesta oivalluksen jos toisenkin.

Tai ainakin tunteen siitä, että tuotahan minä juuri olen ajanut takaa. Että joku ymmärtää.

Asiat, joihin voi vaikuttaa

Lukekaapa Taviokuurnan teksti, jossa hän referoi (allekirjoittaneenkin kovasti arvostaman) evoluutiobiologi Jared Diamondin näkemyksiä ihmiskunnan nykytilasta ja tulevaisuudesta. Surullinen tosiasia on, että ongelmat eivät ole jossain muualla, kaukana meidän leppoisasti soljuvasta arjestamme.

Kirjoituksen kuvaamista syy- ja seuraussuhteista nousivat mieleen ne lapselliset yleisönosastokommentit, joissa suomalaiset ilakoivat ilmastonmuutoksesta: "antaa tulla vaan, sitten meilläkin on lämmintä". En minäkään halua leikkiä tuomiopäivän profeettaa, mutten malta olla toteamatta, että esimerkiksi huolta ja hätää aiheuttanut H1N1-influenssa voi olla - ja todennäköisesti onkin - vasta alkua, jos ongelmavyyhti jatkaa sotkeutumistaan ja kiristymistään.

Mitä sitten voi tehdä? Olla ajattelematta koko asiaa, vai uuvuttaa itsensä henkilökohtaisella ristiretkellä maailman pahuutta vastaan? Kävin taannoin haastattelemassa tästä kiperästä aiheesta erästä eko- ja ympäristöpsykologia, joka vetosi vanhaan viisauteen: pitäisi oppia tunnistamaan ne asiat, joihin voi vaikuttaa niistä, joille ei itse voi mitään. Kun ihminen kokee pystyvänsä vaikuttamaan edes johonkin ja tekemään oman, pienen osansa tilanteen parantamiseksi, mielenrauha tulevaisuusuhkien keskellä löytyy helpommin.

Jututettavani toi myös esille työuupumuksen, ahdistuksen ja ympäristökysymysten yhteyden: niin kauan kuin yhteiskunta ylläpitää ja vahvistaa tehokkuuden ja tuottavuuden arvomaailmaa, ihmiset päätyvät väsyttämään itsensä rahan ja tavaran kilpavarustelulla huomaamatta itsekään, mihin elämä valuu. Sama kulutuskeskeisyys sahaa oksaa tulevaisuuden elämisen edellytysten alta.

Psykologi totesi asiassa piilevän paradoksin: hidastamalla tahtia itsensä, läheistensä ja ympäristönsä hyväksi ihmiset luulevat joutuvansa luopumaan jostakin, vaikka asia olisi aivan päinvastoin.

Siitä, onko todellista vaurautta aika vai raha, on kirjoittanut muun muassa Osmo Soininvaara, viime aikoina ymmärtääkseni myös moni muu. Ehkä jonkinlainen kulttuurinmuutos on näköpiirissä?

Sisarukset

Pennut kasvavat, kuten asiaan kuuluu. Kasvattajan lähettämässä kuvassa ruskea Juri ja sen sininen sisko Selma (toisen narttumme kaima siis) ovat unten mailla.

Tänään tapaankin pienen koiranpojan naamakkain. Suunta on Jyväskylän kautta kohti Pohjois-Karjalaa, jossa on tiedossa kaverin häät, syksytöitä mökillä ja muita töitä Joensuussa. Aikataulu on tuttuun tapaan tiiviinpuoleinen, kun jo maanantaina pitää palata takaisin kotisorvin ääreen.

Flunssan lisäksi ilmassa on kasvavaa taisteluväsymystä, mutta vielä on jaksettava rutistaa. Samalla on suunnattava katsetta kohti tulevaa; nelivuotinen tutkijakoulutettavan pestini loppuu vuoden vaihteessa ja kylmä maailma odottaa.

Syksyä

On Pagistaanissa tehty muutakin kuin pohdittu kaiken katoavaisuutta. Historia on kyllä alana sellainen, ettei aihetta voi oikein paeta, vaikka haluaisikin. Kuolleiden kanssahan tässä seurustellaan.

Pikainen katsaus elävien kuulumisiin kertoo muun muassa seuraavaa:

Väitöskirjaa viimeistelen vimmaisesti ohjaajan kommenttien luotsaamana. Esimerkiksi sienimetsään en ole ehtinyt kertaakaan, mikä kuvaa tilannetta paremmin kuin mikään muu. Toisaalta uudella paikkakunnalla on aina oma urakkansa löytää hyvät apajat, eikä siihen urakkaan ole nyt ollut tilaisuutta.

Puolukatkin jäivät poimimatta ainakin Ylä-Karjalan tutuilta paikoilta, jotka kaupalliset poimijat kuulemma tyhjensivät aivan mökin pihapiiriä myöten. Sama koski koko suurta niemeä. Siinä, missä amatööripoimijan jäljiltä voi vielä kerätä toisen ja kolmannenkin saaliin, nämä olivat anopin mukaan tehneet äärimmäisen tarkkaa työtä. Kauempaa korvesta ja saarista olisi ehkä löytynyt marjaa, jos siis itään olisimme ylipäänsä ehtineet puolukka-aikaan.

En ole vielä oikein päättänyt, mitä ajatella asiasta - siis kaupallisen marjanpoiminnan lisääntymisestä ja sen käytännön järjestelyistä. Siispä en sano siitä mitään. Muuta kuin sen, että metsiinhän mahtuu väkeä ja marjaa riittää, mutta orjatyötä ei saa kenelläkään teettää, ja pihapiirit olisi syytä ohjeistaa jättämään rauhaan silloinkin, kun asukkaat eivät ole paikalla. Kunnon pelisäännöt tarvitaan, muuten on aivan turha toivoa sopuisaa yhteiseloa kaupallisten poimijoiden ja paikallisten välille.

Jos lie koskaan. Inhimillinen perikateus on sitkeää lajia ja kaikesta "omaksi" katsotusta pidetään lujasti kiinni, oli laillisia perusteita tai ei.

Sisko ja lankomies kävivät viikonloppuna kylässä, mikä toi mukavan ja tervetulleen tauon kirjapinon keskellä istumiseen ja näytön tuijottamiseen. Ilta kului sushin ja sympaattisen irkkubaarin merkeissä. Allekirjoittaneelle tosin iski puskan takaa ärhäkkä blitzkrieg-flunssa, joka ei jättänyt neuvottelun varaa. Sen kourissa pärskitään ja kärvistellään edelleen toivoen, ettei virus salamatkustanut Tampereelle.

Lopuksi pikku-uutiset:

Pihavaahtera alkaa saada väriä ja oravat juoksevat edes takaisin hakemassa tammesta terhoja.

Omenoita on saatu naapureilta ja marja-aronioita varastettu kaupungin pensaista. Sosetta ja hilloa on keitetty ja raastetta pakastettu. Myös piirakkaa on tehty muun muassa Kuusenkerkän ohjeella.

Kaksi kolmesta perhoskämmekästä kukkii, samoin kiinanruusu.

Koiranpoika venäytti käpälänsä hössöttäessään lauantaina ja ontui sitä jonkun tunnin surkeana, mutta unohti vaivansa saman tien vieraiden saavuttua.

Allekirjoittaneelta nyysittiin kengät kuntosalin kenkähyllystä, mikä aiheuttaa edelleen suhteetonta ja voimatonta kiukkua - jos se oli vahinko, miksei tyyriitä ja juuri minun jalkoihini täydellisiä töppösiä ole vetoomuksistani huolimatta tuotu takaisin? Uskoni ihmiskuntaan on kokenut tainnuttavan kolauksen.

Siinäpä tärkeimmät tällä erää. Nauttikaa harvinaisen kauniista ja lempeästä syksystä niin kauan kuin sitä riittää!

Sisäinen ruumis

Ties kuinka monetta kertaa: danse macabre-maalaus Inkoon kirkosta. Se on vain niin hieno.

Taannoin valtakunnallisen päivälehden päätoimittaja pohti vanhustenhoidon tilaa ja totesi, että meidän nykyajan vauhtisokeiden ihmisten pitäisi löytää "sisäinen ruumiimme", eli tiedostaa oma vanhenemisemme ja kuolevaisuutemme.

Pidin kommentista. Yhteiskunnastamme kun elämän rajallisuus on siivottu tehokkaasti pois. Onhan jo sana ruumis useimmissa yhteyksissä - siis eläviä ihmisiä tarkoitettaessa - korvattu kliinisellä kuntosalisanalla keho. Rypistyminen on rumaa ja vanheneminen vastenmielistä.

Mitä tästä seuraa? Mutkia suoriksi vetäen vaikkapa hääpareja, jotka vaativat kaunista pappia. Olemisesta katoaa sen tummasävyinen syvyys. Kauniiden, rohkeiden ja tehokkaiden maailmaan eivät kuulu ihmisen heikkous, rumuus ja kuolevaisuus.

Niin ainakin halutaan uskoa.

Minäkin pelkään kuolemaa. Ennen muuta pelkään läheisteni lähtöä - en halua ajatella maailmaa, jossa heitä ei enää ole. Vähän myös omaani. Ajatus kaiken katoavaisuudesta ahdistaa aamuöisin, kun on hiljaista ja pimeää. Mutta tanssiinkutsu tulee kaikille vuorollaan. Sen tiedon kanssa on kai vain elettävä, kunnes kuolee; koetettava tulla sopivasti sinuiksi sisäisen ruumiinsa kanssa.

Näköjään asiaa on pohdittu Pagistaanissa aiemminkin. Ja pohditaan vastakin, hiljaa mielessä jollei tekstinä.

Juri

"On oma nautintonsa hulluudessa; sen tietää hullut."
- Dryden, The Spanish Friar

Kolme menee siinä missä kaksikin. Ja kun vanhimmasta aika jättää, ei kukaan jää yksin. Sitä paitsi avaruuslentäjä tarvitsee apupilotin.

Mummonmökki, neljä huonetta

Taannoin paikallislehdessä oli ilmoitus, jossa haluttiin vuokrata mummonmökki. Tarkempina toiveina esitettiin neljä huonetta, keittiö, sauna ja iso piha.

Tätä sitten joutessamme pohdimme eräässä sosiaalisessa mediassa. Mielikuvat mummonmökistä olivat jokseenkin yksituumaisia ja ainakin kaksi huonetta pienempiä kuin ilmoituksen toivekoti. Paras kommentti tuli eräältä keskusteluun osallistuneelta kulttuuriantropologilta. Hän totesi ilmoituksen olevan oiva esimerkki haaveiden ja todellisuuden yhteentörmäyksestä: hänen visiossaan perhe haaveili punamullatusta mökki-idyllistä pioneineen ja ukonhattuineen, mutta lasten jääkiekkokamoja ja pleikkareita sekä iskän kotiteatteria ja äiskän kodinhoitohuonetta olisi turha koettaa mahduttaa kamariin ja hellahuoneeseen.

Ja sen jättitrampoliininkin pitäisi pihalle sopia.

Viime aikoina on tullut useammassakin seurassa pohdiskeltua asumiskulttuurin muutosta. Maallikkohavainnot kun kertovat, että uusissa omakotitaloissa tapaa olla pinta-alaltaan melko pieni - joskin ehkä korkea - olohuone. Muista asuinhuoneista neliöitä löytyykin reilusti. Muutenkin on suosittu suuria taloja, tosin viime aikoina pienempien asumusten kysyntä on ollut kasvamaan päin.

Meidän neljän huoneen ja keittiön torppamme on rakennettu vuonna 1962. Asuinneliöitä on 90, joiden lisäksi alakerrasta löytyy toinen mokoma sauna- ja varastotilaa. Tämänikäisissä ja hieman nuoremmissa taloissa olohuone näyttää usein olevan hulppean suuri, mutta makuuhuoneet nykymittapuun mukaan pieniä (elintaso oli 60-luvulla jo noussut rintamamiestalojen ajoista; kussakin talossa asui yksi perhe ja lapsilla saattoi jo olla ainakin yksi oma huone).

Liekö niin, että muutoksessa heijastuu elämäntapojen muuttuminen yhteisökeskeisestä yksilöllisempään? Ennenhän koko perhe kokoontui katsomaan televisiosta samoja ohjelmia ja viettämään muutenkin aikaa yhteisissä tiloissa. Niin ikään tuttavien luona kyläiltiin enemmän. Nykyisin taas lapsilla näyttää yhä useammin olevan omissa huoneissaan telkkarit, tietokoneet, pelit ja vehkeet. Vapaa-aikaa vietetään ennemmin yksilöinä kuin perheenä, kukin omassa solussaan touhuten ja medioita kuluttaen. Kyläillä ei ehditä tai jakseta, ainakaan spontaanisti arki-iltaisin. Mihin suurta olohuonetta siis tarvittaisiin?

Varmasti taustalla on muitakin arkkitehtonisia trendejä, mutta onhan tuo aika järkeenkäypää - olisi perin outoa, jos ajan henki ei näkyisi kulloisissakin asumuksissa. Saa nähdä, millaisia taloja kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä halutaan. Miten ilmastonmuutos ja energiansäästöpaineet näkyvät, ja muuttuuko ihmisten sosiaalinen kulttuuri johonkin suuntaan? Ihannoimatta sen kummemmin menneitä aikoja voinee kysyä, tuleeko yltiöyksilöllisyys joskus tiensä päähän. Entä suorittamisen ja tehokkuuden yliarvostaminen; onko ihmisillä vielä jonain päivänä enemmän aikaa ja intoa hakeutua toistensa seuraan muutenkin kuin virtuaalisesti?

Vaikka mitä

Aamukahvipöydässä mies alkoi yht'äkkiä nauraa hekottaa. Kysyessäni, mikä voi olla niin hauskaa puoli seitsemältä sumuisenharmaana aamuna, hän sanoi lukevansa lehdestä uutista, jossa kerrottiin saastuneen maan piilottelusta ympäri pääkaupunkiseutua.
- Niiiin?
- No kun tässä komisario sanoo, että tontilta "on kuljetettu öljynsekaista maata, rakennusjätettä ja vaikka mitä". Vaikka mitä? Egyptiläisiä muumioita? Natsien kulta-aarteita? Pitäisi kertoa tarkemmin, eikä jättää ihmisiä epätietoisuuteen!

On se aika outo välillä.

Mutta vakavasti puhuen, jos Pagistaanin lainsäädäntö olisi voimassa laajemminkin, ympäristö- ja eläinsuojelurikoksista ei päänsilittelyillä pääsisi. Hemmetti! Ei ole pitkä aika siitä, kun selvisi, että eräs jätefirma oli töräytellyt muina töinään jäteöljyä vesistöihin ja tehnyt sitä melkoisen tovin jäämättä kiinni. Nyt toinen hyvä on jemmannut läpeensä saastunutta maa-ainesta pitkin pääkaupunkiseutua. Ei ole härskiydellä mitään rajaa.

Minusta tuo maa voitaisiin vaikkapa kärrätä asianosaisten omille takapihoille. Passaa siinä sitten kesäiltana grillailla. Jäteöljysankareiden aamukahvi taas määrättäisiin tarjoiltavaksi tuhdin öljyplörön kera seuraavien kymmenen vuoden ajan.

Sammakko ja snickarboa

Rautateiden solmukohtaan noussut Riihimäkihän on yksi niistä harvoista suomalaisista kaupungeista, joita ei ole rakennettu veden äärelle. Pienempiä lammikoitakaan täällä ei juuri ole. Sitä yllättyneempi olin, kun iltana muutamana angervonalusta peratessani esiin hyppäsi suuri sammakonrontti. Onneksi en ollut osunut siihen lapiollani! Sammakko löysi pensaikon vierestä sammaleisen painauman, johon se asettui häirityn ja loukkaantuneen näköisenä.

Jätettyäni väitöskirjatekstin ohjaajalleni luettavaksi olen yrittänyt kehitellä jos jonkinlaista sijaistoimintaa välttääkseni ylenmääräisen hermoilun, ympyrän kulkemisen ja seinille hyppimisen. Olen viilannut paria artikkelia ja koettanut ideoida ja pohjustaa mahdollisia tulevia työkuvioita (yritän valaa itseeni kenties katteetonta uskoa elämään väitöskirjan jälkeen). Myös keittiö on maalattu ja pihalla siirrelty kasveja paikasta toiseen sammakoiden ja muiden maanrajassa elävien harmiksi.

On onni, että torppamme kaltaisessa paikassa neuroottisen energiansa voi suunnata edes jossain määrin hyödylliseen toimintaan. Kerrostalossa saattaisin päätyä hakkaamaan pikku vasaralla lovia seinään tai kokoamaan kattiloista rumpupatteriston.

Siipalla on omat työpaineensa, joita hän purki viikonloppuna tyhjentämällä tulevan snickarboan - entisen autotallin - muuton aikana sinne kasatusta roinasta ja maalaamalla sen. Herkkä yhdistelmä sinapinkeltaista ja tummaa turkoosia vaihtui askeettiseen valkoiseen, joka suurensi ja valaisi tilan aivan toiseksi. Siellä mahtuu värkkäilemään niin lennokkeja, linnunpönttöjä kuin vanhoja huonekalujakin.

Vielä kun sen käytetyn höyläpenkin löytäisi jostakin. Grafiikkaprässistä ei edes tohdi puhua ääneen; se on hyvin kaukainen haave, jonka toteutuminen edellyttäisi sekä riittävää varallisuutta että "kerran elämässä"-tilaisuutta.

Ja näinkin on hyvä. Enemmän kuin hyvä.

Joskus pelottaa

"A man is but the product of his thoughts: what he thinks, he becomes."
- Mahatma Gandhi (1869-1948)

Viime viikonloppuna kävimme Sipoossa siipan "nettideitin" 40-vuotispäivillä. Tarkennuksena mainittakoon, että miehet tosiaan löysivät toisensa takavuosina netistä etsiessään kiipeily- ja vaellusseuraa. Nykyisin siippa on kyseisen kaverin esikoispojan kummisetä, joten yhteyttä tulee pidettyä ainakin merkkipäivien verran.

Yhtä kaikki, kemuissa tuli odotetusti juttua myös kiipeilystä. Kaltaiseni keltanokka kuuntelee aina korvat hörössä tositekijöiden tarinoita, vaikka oma kontribuutio keskusteluun onkin vaatimaton. Tällä kertaa eräs kiipeilyguruista - tosin nykyisin vähemmän asiaa harrastava - pohti sitä, miten kiipeäminen kulkee eri päivinä eri tavoin. Yhtenä sujuu, toisena ei ollenkaan.
- Ja joskus pelottaa niin perkeleesti.

Se oli lohdullista kuultavaa kaverilta, joka on kiivennyt reittejä, joiden lähellekään allekirjoittaneella ei tule kuuna päivänä olemaan asiaa. Ei, vaikka kuinka treenaisi. Se juna meni jo, jos koskaan kohdalle tulikaan.

Sen sijaan vähäiselläkin kiipeilykokemuksella olen tajunnut, miten paljon on tosiaan kiinni omasta korvienvälistä. On äärimmäisen kiinnostavaa ja opettavaista havainnoida omia primitiivireaktioitaan ja niiden seurauksia. Millaisissa tilanteissa alkaa pelottaa perkeleesti? Mitä sitten tapahtuu? Miten voi välttää lamaantumisen ja keskittyä tilanteen ratkaisemiseen?

Etenkin vuorilla könyäminen on tässä suhteessa opettavaista: jos eteen tulee kiperä paikka, vaihtoehtoina on yleensä mennä eteenpäin tai kääntyä takaisin. Jälkimmäinen ei aina edes onnistu, tai saattaa edellyttää koko päivän patikointia lähtöpisteeseen muiden liki yhtä konstikkaiden paikkojen yli. Sen sijaan kotikontujen seinillä tai kallioilla kiipeillessä voi aina todeta, ettei tämä reitti onnistu ainakaan tänään, tulla alas, laittaa tossut reppuun ja lähteä kahvinkeittoon.

Kannattaa tietysti välttää visusti niin hankalia paikkoja, että omat taidot tai uskaltaminen loppuvat oikeasti kesken. Taitavamman kumppanin kanssa reissaaminen onkin siitä mukavaa, että itseään joutuu haastamaan suhteellisen turvallisesti. Toisin sanoen päätyy paikkoihin, joihin ei yksin menisi - eikä kannattaisi mennäkään - mutta pääsääntöisesti niistä on mahdollista päästä yli toisen neuvomana. Se tosin edellyttää sitä, että pystyy jotenkuten hallitsemaan paitsi kehoaan, myös mieltään. Kun vieressä tai takana on kymmenien tai jopa satojen metrien jyrkkä pudotus, on pystyttävä keskittymään sataprosenttisesti siihen, mitä jaloillaan ja käsillään tekee. Panikoimiseen ei ole varaa, koska eteenpäin on päästävä.

Ironisesti voisi todeta, että pelosta on hyötyä, jos se saa ihmisen pysymään poissa hankalista paikoista. Mutta siinä vaiheessa, kun itsensä on niihin paikkoihin järjestänyt, siitä on vain haittaa, ja se pitää yrittää saada aisoihin*.

Mielenkiintoista on myös se, miten paljon itseluottamus tai sen puute saa aikaan. Itseluottamus, luottamus itseen, jonkinlainen sisäsyntyinen usko siihen, että pystyy ja selviää; ei hajoa ulkoisesti sen enempää kuin sisäisestikään. Esimerkiksi siipallani kyseinen ominaisuus on harvinaisen terveellä pohjalla: hän tuntee ja tunnustaa realistisesti rajansa, mutta niiden puitteissa hän menee ja tekee haluamansa asiat jäämättä setvimään omia mielenliikahduksiaan tai kykenemisiään. Ainakin hän yrittää, ja jos ei onnistu, yrittää uudestaan tai jättää asian sikseen saamatta sen kummempia kolhuja egolleen. Saattaapa vielä nauraakin hyväntuulisena omille epäonnistumisilleen ja kompuroinneilleen (ominaisuus, jota varauksetta ihailen ja arvostan).

Samasta syystä hän on muuten mitä parhain opettaja; hänellä ei ole mitään tarvetta pönkittää omaa itsetuntoaan toisen osaamattomuuden tai virheiden kustannuksella.

Allekirjoittaneella taas itseluottamuksen hauraus on se Akilleen kantapää, joka ilmoittaa itsestään aina, kun oma mukavuusraja on ylitettävä tavalla tai toisella. Jostain löytyy aina se pieni, epäilevä ääni supisemaan, että pystytköhän kuitenkaan, tuossa voi käydä huonosti, et kai nyt oikeasti kuvittele osaavasi jotakin; ylipäänsä olevasi jotakin? Sen kuunteleminen voi lannistaa heti kättelyssä niin, ettei mitään uskalla edes yrittää, vaan pakenee pikimmiten turvallisemmille vesille. Epäonnistuminen - joskus jopa se, ettei jotakin asiaa osaa oitis ja opettelematta - taas yllyttää äänen pilkkalauluun, joka tuntuu murentavan itsetunnon olemattomiin.

Vähitellen alan kuitenkin tunnistaa tuon äänen ja huomata, että pystyn vaientamaan sen. Saatan lamaantua hetkeksi kuuntelemaan sitä ja väittää kivenkovaan, etten uskalla tai osaa tehdä jotakin; "en pääse tuosta, varmasti en pääse". Jotenkin - en ole vielä keksinyt, miten se oikein toimii - löydän kuitenkin itsestäni mielentilan, jossa panikoiminen vaihtuu tilanteen rauhalliseen arviointiin ja keskittymisen suuntaamiseen itse asiaan. Mieli tyyntyy ja hätääntyneen hälinän tilalle tulee varmuus omasta pärjäämisestä. On äärimmäisen hämmentävää tajuta, että ratkaiseva muutos tapahtuu vain ja ainoastaan omassa päässä. Mikään ympärillä ei ole muuttunut.

Tällaisetkin oivallukset voisivat jäädä saamatta, ellei joutuisi tilanteisiin, joissa pakko on paras kannustin. Heikon itseluottamuksen kirousta kantavan on helppoa pysyä omalla mukavuusalueellaan tehden vain asioita, jotka tietää osaavansa. Epämukavista, itsensä haastamista vaativista tilanteista voi arkielämässä usein perääntyä ja pysyä ainakin näennäisesti tasapainossa selittämällä perääntymisensä itselleen parhain päin.

Kiipeilyn - ja aiemmin ratsastuksen - myötä luulenkin oppineeni ymmärtämään, että mieltään todella voi ja pitää hallita (hevosen kanssa haastetta lisää vielä se, että pelissä on kaksi tahtoa, kahdet aivot ja väistämätön tosiasia, että omat mielialat siirtyvät hevoseen esimerkiksi tahattoman jännittämisen kautta). Se ei ole mikään klishee tai trendikästä zen-huttua. Lamaantua voi muuallakin kuin kallioseinällä, mutta yhtä lailla eteenpäin on mentävä. Omia tunneryöpsähdyksiä ei kannata aina ottaa todesta; ne tulevat ja menevät. Tunteissaan vellomisen sijaan niitä voi yrittää tarkkailla ja ohjata. Jos päättää etukäteen, ettei osaa, opi tai uskalla, laatii mitä todennäköisimmin itseään toteuttavan ennustuksen ja rajoittaa olemistaan aivan turhaan. Joskus pelottaa niin perkeleesti, mutta loppuviimeksi itse päättää, mitä pelolleen missäkin tilanteessa tekee.

Näin ainakin teoriassa. Käytännössä opeteltavaa riittää tässäkin loppuelämäksi. On kuitenkin ollut hienoa saada edes pieninä välähdyksinä huomata, että se on mahdollista.

*Jos nyt joku kysyy sinänsä järkevän kysymyksen, miksi moisiin paikkoihin pitää ylipäänsä mennä, en voi muuta kuin todeta niiden olevan usein käsittämättömän hienoja ja kaiken vaivan ja pelkäämisen arvoisia. Itsetuntemuksen kehittyminen tulee vielä lisäbonuksena päälle.

Hyvä renki

Perjantaina kollegan kirjanjulkistustilaisuudessa päädyimme pohtimaan, onko Facebookista työnteolle enemmän haittaa vai hyötyä. Mediassahan on kerrottu monien työnantajien suhtautuvan naamakirjaan nyreästi, ja jopa kieltäneen sen käytön työajalla.

Itse olen koettanut yli vuoden ajan selittää skeptiselle siipalleni Facebookin hyviä puolia. Hän kun on vakuuttunut siitä, että siellä vain vältellään töitä ja heitellään kavereita virtuaaliperunoilla (!).

Luulen kyllä, että kysymys on hyvin alasidonnainen. Esimerkiksi konepajan takuiden hoidossa Facebookissa roikkumisesta lienee lähinnä haittaa; puhelimet soivat tauotta ja sähköpostilaatikko täyttyy nopeammin kuin sitä ehtii purkaa. Sen sijaan kotona työskentelevälle tutkijantekeleelle se edustaa työyhteisöä ja virtuaalista kahvihuonetta hyvässä ja pahassa. Kyllä, sinne voi unohtua jaarittelemaan ja selailemaan ihmisten kuva-albumeita varsinkin, kun oma työ tökkii. Mutta siellä puidaan myös ideoita, pohditaan käsitteitä, annetaan kollegiaalisia neuvoja, iloitaan menestyksestä ja kannustetaan huonona päivänä.

Eikä se jaarittelukaan aina turhaa ole. Lukuisten yksinäisten etätyövuosien jälkeen en tiedä, mitä päässäni olisi tapahtunut ilman blogeja ja sittemmin myös muuta sosiaalista mediaa. Ehkä olisin alkanut waltarilaisittain seurustella työpöydän reunalla istuvien venäläismunkkien kanssa. Omasta pääkopastaan on hyvä päästä välillä pois ja kuulla lähimmäisten äänet - edes virtuaalisesti.

Luulen myös, että työkseen kirjoittavat ja tekstiä pyörittelevät saavat Facebookista eniten irti. Jos pitää sanoista ja hahmottaa maailmaa pitkälti verbaalisesti, voi naamakirjassa viettää mitä virkistävimpiä sanailottelun hetkiä, joiden jälkeen oma luomisinto tuntuu saaneen uutta potkua.

Ja kun ystävät ovat pitkin poikin maailmalla, yhteys säilyy luontevan arkisena pikakuulumisten kirjoittamisen ja kommentoinnin avulla. Ei siinä kovin syvällistä ajatuksenvaihtoa käydä - toisinaan ehkä sitäkin - mutta ainakin pysyy jotakuinkin jyvällä siitä, mitä toisen elämässä on meneillään.

Toki, korvike se silti on. Ei statuspäivityksillä ihmisten oikeaa kohtaamista korvata. Ei työasioissa eikä ystävien kanssa. Ehkä Facebookissa ja muissa vastaavissa piileekin jonkinlainen sosiaalisuuden illuusion vaara: varsinkin silloin, kun ihmisten tapaaminen vaatii järjestelyä ja vaivannäköä, on kovin helppoa tyytyä virtuaalikohtaamisiin ja tuntea olleensa päivän mittaan hyvinkin sosiaalinen, puhelias ja kantaaottava tapaamatta ainoatakaan elävää sielua (koiria ei tässä yhteydessä lasketa). Ainakin omalta osaltani olen huomannut, että valppaana on syytä olla ja potkia itseään tarvittaessa ylös, ulos ja ihmisten pariin.

Summa summarum: Facebook on hyvä renki, mutta isännyys on syytä säilyttää visusti omissa käsissä. Myös virtuaaliperunoille suodun ajan ja huomion suhteen.

Tuorejuusto-punaherukkapiiras

Jatkona edelliselle marjapostaukselle mainittakoon, että Pagistaanin koekeittiössä testattiin Maku-lehdestä löytynyt tuorejuustoisen punaherukkapiiraan ohje. Kaarina Roinisen resepti osoittautui niin toimivaksi, että laitettakoon se edelleen kiertoon. Hyviä tapoja käyttää viinimarjoja kun ei ole koskaan liikaa ainakaan niillä, joilla on vapaa pääsy omiin tai toisten pensaisiin. Pientä näpertelyä tuo vaatii, mutta tulos on vaivan väärti. Täyte on kupsakkaa ja täydentää mukavasti herukoiden kirpeyttä.

Linkistä löytyy ohje sellaisenaan, alla pienin lisäyksin. Sitä voi soveltaa myös muihin marjoihin.

Punaherukka-tuorejuustopiiras

Pohja

125 g voita tai margariinia
3/4 dl sokeria
2 luomumunan keltuaista
2 1/2 dl vehnäjauhoja (itse laitoin suurimman osan spelttiä)
1 tl leivinjauhetta
1 dl maitoa

Täyte

2 valkuaista
1 dl sokeria
200 g maustamatonta tuorejuustoa
2 tl vaniljasokeria
1 rkl perunajauhoja
5 dl punaherukoita

Erottele munista valkuaiset ja vatkaa ne ensin kovaksi vaahdoksi, niin vatkaimia ei tarvitse välillä pestä. Lisää sokeri vähitellen koko ajan vatkaten.

Vatkaa pohjan pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Lisää keltuaiset yksitellen vatkaten. Sekoita joukkoon keskenään sekoitetut kuivat aineet ja maito. Levitä taikina voideltuun irtoreunaiseen vuokaan tai korkeareunaiseen piirakkavuokaan (käytin 25 cm:n irtopohjavuokaa leivinpaperipohjustuksella ja hyvin toimi). Taikina on löysähköä, joten sitä ei voi eikä tarvitse nostella reunoille.

Vatkaa tuorejuusto, vaniljasokeri ja perunajauhot tasaiseksi seokseksi. Lisää joukkoon valkuaisvaahto ja punaherukat varovasti nostellen. Levitä seos taikinan päälle vuokaan.

Paista leivonnaista 175 asteessa uunin alaritilätasolla 40–45 minuuttia. Anna jäähtyä vuoassa, irrota sitten reunarengas piirakan ympäriltä ja siirrä tarjoiluastiaan. Jos valmistit leivonnaisen piirakkavuoassa, tarjoa se vuoasta.

Kilotolkulla

Pistäydyimme viikonloppureissulla Nurmeksessa keräämässä talven mustikat; vattuja ja viinimarjojakin mukaan tarttui. Kun tulimme kotiin ja aloimme järjestää pakastinta laittaaksemme uudet marjat alimmaksi, huomasimme entistä saalistakin olevan jäljellä kilotolkulla. En käsitä, miten se on mahdollista, kun kuitenkin joka päivä vajutamme varastoja.

Pitänee vajuttaa vielä enemmän. Tai kerätä vähemmän. Puolukka-aikakin on vasta edessä.

Vihervarpusen lentopoikasen kuvasin jo heinäkuussa Pielisen rannalla. Täällä kotona olen töiden lomassa seuraillut sinitiaispoikuetta, joka näyttää viihtyvän pihan douglaskuusissa. Jotakin ne niistä löytävät, kun keikkuvat pää alaspäin oksankärkiä perkaamassa.

Viihdettä iltapäivään

Uudessa naapurustossamme asuu paljon mukavia eläkeläisiä. He elelevät itse 60-luvulla rakentamissaan taloissa ja istuvat päivät kuistilla seuraamassa maailman menoa. Meille ehätettiin heti kättelyssä tähdentämään, ettei istuskelu missään nimessä tarkoita sitä, että he tarkkailisivat naapureiden tekemisiä, pois se heistä.

Yhtä kaikki, lienemme jo nyt tarjonneet kantaväestölle paljon viihdyttävää seurattavaa. Ainakin pariksi päiväksi juttua taisi riittää siitä, kun Pohjois-Karjalassa ollessamme pihallamme vieraili keskellä yötä palokunta ja poliisi. Ohi kulkenut koiranulkoiluttaja oli kuullut sisältä palovaroittimen huutoa ja mennyt herättämään naapurin. Tämä oli yrittänyt soittaa meille, mutta pahaksi onneksi siipalla oli ollut puhelin kiinni, enkä minä ollut herännyt soittoon.

Niinpä naapuri oli kutsunut paikalle palokunnan. Palomestari oli niin ikään koettanut saada meitä kiinni selvittääkseen mahdollisen vara-avaimen sijainnin. Kun tämä ei ollut onnistunut, palomiehet olivat joutuneet murtautumaan sisään, minkä vuoksi paikalle oli tarvittu myös poliisi.

Hälytyksen syyksi osoittautui onneksi vain viallinen palovaroitin, minkä palomestari rauhoittavasti minulle kertoi soittaessani hänelle aamulla ääni kauhusta täristen. Ei ole kovin mukavaa herätä reissussa ja huomata, että yön aikana on tullut puhelu sekä naapurilta että palomestarilta.

Koska palomestarin mukaan lukoton ovi oli laitettu narulla kiinni niin, että siitä ei päässyt sisään, aikaistimme paluutamme vain parilla päivällä. Tullessamme iltamyöhällä kotipihaan katsoimme kovia kokenutta ulko-oveamme ja repesimme nauruun.

Lukko oli murrettu niin siististi, ettei siinä ulkopuolella näkynyt juuri jälkiä, mutta koko komeuden ylle oli viritetty punakeltainen "Pääsy kielletty"-nauha, joka näkyi ainakin parinsadan metrin päähän.

Päättelimme nauhan laittamisen olevan lakisääteinen juttu: jos asiattomat pyrkivät nauhasta huolimatta sisään taloon, he syyllistyvät lain rikkomiseen. Mutta kovin dramaattiselta se näytti. Mietimme, joko naapurustossa on pohdittu, kumpi tappoi kumman.

Ja kuten ystävä totesi: ei kukaan enää jonkin ajan päästä muista, miksi pihallamme pyöri pelastusviranomaisia. He vain muistavat, että poliisi siellä kävi melkein heti muuton jälkeen.

- - -

Pitkäkestoisempaa huvia naapureille ovat tarjonneet yrityksemme saada hienosta, uudesta aidastamme koiranpitävä. Karvainen Kolumbuksemme on osoittautunut kerta toisensa jälkeen meitä nokkelammaksi pyrkiessään valloittamaan uusia mantereita. Se on luikertanut käsittämättömän kapeasta raosta portin ali, mennyt tiheääkin tiheämmän pensaikon läpi - siihen emme edes alun perin laittaneet aitaa, koska normaali koira ei ikinä saisi päähänsä tunkeutua moiseen ryteikköön - kaivautunut aidan alta ja ängennyt itsensä kuistin kaiteen läpi yli metrin pudotuksen kautta vapauteen.

Kaikki edelliset koiramme ovat pysyneet omalla pihalla vaikka ilman aitaa, mutta tämä Houdini haastaa kaikki esteet. Olemme nähneet, miten se katselee aitaa pitkät tovit ja selvästi miettii seuraavaa siirtoa.

Onneksi se ei mene kauas - tien toisella puolella asuva portugalinvesikoira Flora on usein saanut herravieraan - ja tulee heti kutsuttaessa, mutta kerta toisensa jälkeen naapurit ovat saaneet naureskella pitkin kylänraittia leuhottavalle koiralle ja meille, jotka huudamme pää punaisena Rockya heti kotiin. Ja sitten alkaa taas vimmattu nikkarointi.

Toissapäivänä - kun jälleen naiivisti uskoimme, ettei aidassa voi enää olla koiranmentäviä aukkoja - tieltä kuului kaamea rääkäisy. Koiranpoika siellä jahtasi onnellisena vähemmän onnellista fasaanikukkoa.

Onneksi tienpätkällä on vain vähän liikennettä. Mutta jos vahinko on sattuakseen, se sattuu. Eikä tällainen peli vetele muutenkaan. Alcatrazin linnoitustyöt siis jatkuvat hamaan tulevaisuuteen. Joskus konstit loppuvat, joko meiltä tai koiralta.

Siihen asti ainakin naapureilla on hauskaa.

Rocky on niitä poikia, joilla on bisneksiä joka kylällä. Tässä Nurmeksen hurmaava Piitu, australianterrieri. Kipakka Piitu-neiti ei lähde herrojen kanssa marjaan, joten Rockyakaan ei ole sanottavasti lykästänyt.

Halu ymmärtää

Aika ajoin mieleeni hiipii epäilys, olenko ulkomaailman mielestä sietämätön besserwisser, jonka pitää päästä sanomaan ja pätemään joka välissä. Besserwissereille tyypillistä kun lienee, että he ovat itse autuaan tietämättömiä aiheuttamastaan ärsytyksestä ja vastentahtoisen yleisönsä kiusaantuneesta liikehdinnästä.

Niin ikään lähestyvä tohtoroituminen saa joskus pelkäämään, että ihmiset luulisivat "asiantuntijan" roolin kihahtaneen allekirjoittaneelle hattuun. Etenkin, kun usein innostun paasaamaan asioista, jotka itse koen mielenkiintoisiksi ja tärkeiksi.

Ei, kuulkaa. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, viime vuosina olen oppinut ennen muuta sen, miten vähän mistään mitään tiedän. Saati ymmärrän. Samalla on kuitenkin kasvanut sietokykyni omaa tietämättömyyttäni kohtaan. Ennen ajattelin, että jos minulta kysytään jotain, minun on tiedettävä vastaus. Ainakin, jos se liittyi asiaan, josta minun periaatteessa pitäisi tietää jotakin.

Koska minulla kuitenkin on tolkuttoman huono muisti nimien ja vuosilukujen suhteen, jouduin - ja joudun - jatkuvasti tilanteisiin, joissa niin sanottu maallikko tietää tai muistaa jotkut koulussa opetellut perusasiat tutkijaa paremmin (tosin aika usein ihmiset tuntuvat ajattelevan, että historiaa opiskellaan opettelemalla vuosilukuja ja tapahtumia ulkoa, jolloin tutkijan tulisi tietää kaikesta kaikki: "sinä kun olet historiantutkija, niin kerropa...").

Perusopiskeluaikoina se häiritsi ja sai nolostumaan, muttei juuri enää. Oikein vastaamisen neuroottisen tarpeen tilalle on tullut jotakin muuta, nimittäin alati kasvava halu ymmärtää asioita, kuten sitä, miten historiaa luodaan ja miten ihmismieli toimii pyrkiessään hahmottamaan menneisyyttä. Ajoittainen paasaamiseni on tuskin koskaan pyrkimystä päteä tai pyrkiä opettamaan muita, saati itsensä asettamista muiden yläpuolelle oman, orastavan asiantuntijuutensa varjolla.

Ennemminkin se on ääneen ajattelua, asioiden pyörittelyä ja silkkaa innostusta. Ja vilpitöntä pyrkimystä yrittää nähdä asiat mahdollisimman monelta kantilta.

Joskus kuitenkin tuntuu, että varsinkin kansalliseen historiaan ja sen tulkintoihin suhtautuvat vakavimmin ne, jotka eivät niitä työkseen perkaa. Vaihtoehtoisten näkökulmien esiin nostaminen saa monen puolustuskannalle, vaikka tutkijan kannalta harva asia on historiassa kiveen hakattu tai mustavalkoinen. Vaikka sitä ei aina ääneen lausutakaan, epämääräisen "epäisänmaallisuuden" ja asiantuntemattomuuden leimat - mitkä Suomessa usein näyttävät sekoittuvan epäilyksiin tutkijan poliittisesta punertavuudesta, aihetta tai ei - tuntuvat seuraavan yrityksiä katsoa asioita muistakin kuin totutuista kulmista.

Esimerkiksi tämä Karjala-aiheinen kirjoitus näyttää kirvoittaneen kovasti kannanottoja. Kuten eräässä nettikeskustelussa tuli ilmi, samaa tekstiä voi lukea ja tulkita hyvin eri tavoin. Yksi lukee sitä virkistävänä ja näkökulmien yhdistämiseen pyrkivänä päänavauksena, jossa ei näe mitään sinällään loukkaavaa - vaikka itse ehkä käyttäisi hieman eri ilmaisuja - kun taas toinen ärsyyntyy ja keskittyy poimimaan tekstistä aivan erilaisia asioita kuin ensin mainittu (tässä en malta olla toteamatta, että itsekin lehtiartikkeleita kirjoittaneena olen monesti turhautunut lyhytsanaisuuden vaatimukseen - jos esimerkiksi käyttämänsä käsitteet voisi avata paremmin, moni väärinkäsitys voisi jäädä syntymättä).

Eikä kumpikaan ole sen enempää "oikeassa" tai "väärässä" kuin toinen. Onkin tavallaan sääli, että tunteita nostattavia aiheita seuraavissa keskusteluissa juututaan inttämään, rettelöimään ja osoittelemaan sormella, kun maltillisempi ajatustenvaihto saattaisi olla avartavampaa kaikille osapuolille.

En tällä vähättele ollenkaan ihmisten kovia kokemuksia esimerkiksi sodan tai totalitarististen valtarakenteiden kourissa, eikä mieleeni tulisi ryhtyä luennoimaan menneisyyden tulkinnoista jollekin, joka on tapahtumat itse kokenut ja jolla ne nostavat tunteet pintaan. Sen sijaan kuuntelisin mielelläni, mitä hänellä on kerrottavanaan. On helppoa pyrkiä olemaan ulkopuolinen tarkkailija, jos ei itse ole tuntenut historian vähemmän hivelevää kosketusta selkänahassaan ("pyrkiä" lienee tässä oikea sana; aikaa sitten on haudattu ajatus tutkijan objektiivisuudesta - jokainen katsoo asioita aina oman pääkoppansa sisältä, oppimiensa ja omaksumiensa arvojen ja aatteiden läpi).

Mutta jos historiantutkijat(kin) tyytyvät toistamaan valmiita kaanoneita, kuka haastaa ihmiset katsomaan asioita uusista näkökulmista? Voi tietysti kysyä, miksi kerran opittuja ja omaksuttuja asioita ylipäänsä pitäisi katsoa uusista näkökulmista. Historiaa on kuitenkin kautta aikojen käytetty valtapolitiikan välineenä, mikä ei liene kenellekään uutta. Naapurin historiakomissio on siitä erityisen räikeä nykyesimerkki, vaikka lähempääkin niitä löytyy.

Niin läheltä, että niitä on vaikeaa edes huomata.

Noiden rakenteiden ja omien, opittujen asenteiden tunnistaminen ja pohtiminen ei olisi pahitteeksi kenellekään. Siivoamista kun voi harvoin aloittaa muualta kuin omista nurkista. Jos siihen pyrkisivät kaikki, tai edes nuorempi polvi - mitä ei tietenkään tapahdu kuin ideaalimaailmassa - sodan lietsominen ja totalitarististen järjestelmien nousu kävisi huomattavasti vaikeammaksi.

Silloin myös yhä harvemman tarvitsisi katsoa taakseen kyynelet silmissä jouduttuaan ihmistä suurempien voimien vietäväksi. Eikö siinä ole tarpeeksi syytä?

Laatuaikaa

Käsite laatuaika saa niskakarvani poikkeuksetta pystyyn. Viimeksi törmäsin siihen jossain naistenlehdessä. Siinä kerrottiin yhdessä lenkkeilyn olevan parisuhteen "laatuaikaa", joka mahdollistaa syvällisetkin keskustelut. Tästä valistin siippaakin iltana muutamana, kun hölköttelimme Riihimäen raitteja. Että tässä sitä nyt vietetään, yhteistä laatuaikaa.

Laatuaika-ajatukseen sisältyy implisiittisesti ajatus, että sen vastakohtana on jotain muuta. Mitä? Laadutonta aikaa? Kakkoslaatuaikaa? Mitä sen piiriin lasketaan? Onko esimerkiksi ansiotöihin, kaupassa käyntiin tai pyykkäämisen käytetty aika jotenkin oletusarvoisesti huonompaa kuin ulkona syömiseen, maksettuihin elämyksiin tai lenkkeilyyn käytetty?

Käsitteeseen tuntuu tiivistyvän jotakin suoritus- ja tehokkuuspainotteisesta ajastamme, jotakin vähemmän terveellistä. Jotenkin minusta tuntuu, että ihmiset voisivat olla rennompia ja onnellisempia ilman moista sanahirviötä ja ajan väkinäistä jakamista parempaan ja huonompaan. Ottaen huomioon, että ihmisrievulla on käytössään rajallinen määrä päiviä, viikkoja ja vuosia, on kaikki osapuilleen terveenä ja elävien kirjoissa vietetty aika mitä suurimmassa määrin laatuaikaa. Vaikkei aina olisi hauskaakaan. Vaikka välillä olisi kurjaa ja kamalaakin.

Kerran uimahallissa kuulin erään vanhan rouvan toteavan muiden päivitellessä sateisia säitä, että "kiva on korvien välissä". Niinpä. Perusarjen remppaseminen on täynnä pieniä ilon kipeniä, kun ne vain sieltä opettelee hoksaamaan. Ja siinä riittääkin opettelemista yhdeksi ihmisiäksi.

Laatuaika-ajattelu tuo vain turhia suorituspaineita. Ainakin allekirjoittaneelle. Lenkilläkin alkaa heti tuntua, että tässä pitäisi nyt asiakseen keskustella henkeviä parisuhteen tilasta - luoja paratkoon - ja nauttia yhdessäolosta niin, että vesi silmistä tirskuu. Vaikka parasta on, kun juoksee vain ja hengittää ja elää, hiljaa kiitollisena omastaan ja toisen olemassaolosta. Joskus jutellaan, joskus ei, kuten aina.

No, ei asiaa nyt niin kirjaimellisesti tarvinne ottaa.

Mutta heinäkuussa Alpeillakaan en tullut ajatelleeksi, että tämä jos mikä on sitä laatuaikaa. Vaikka - myönnetään - sitähän se oli alusta loppuun. Kuvia hienosta reissusta löytyy täältä ja tarinaa tulee joskus enemmän.

Ei taida kelvata

Ja niin meni heinäkuu. Pari hienoa viikkoa Alpeilla - niistä lisää myöhemmin - ja puolentoista viikon Pohjois-Karjalan turnee. Siinäpä se.

Tänään on vielä edessä siirtymä koirien kanssa Nurmekseen ja perjantaina kotiin. Ei täältä kyllä raaskisi lähteä, kun marjat ovat juuri kypsymässä, ja sekä mustikka- että vattusadosta näyttää tulevan tavallista parempi. Tutuille sienipaikoillekin oli kasvamassa laumoittain sormenpään kokoisia kantarelleja. Aaaah! Mutta olen luvannut jättää väikkärin - kyllä, koko tekstin vihdoin ja viimein - ohjaajan luettavaksi syyskuun alkuun mennessä, eikä hyvä marjasato taida kelvata syyksi lykätä määräaikaa.

Kustantamorintamaltakin tuli lupaavia uutisia, joten nyt on vain huolehdittava oman osuutensa hoitamisesta kunnialla loppuun. Tai ainakin yritettävä. Parhaansa.

Tahti entisellään

Juhannuksen jälkeen tahti on jatkunut entisellään, myös blogin päivitystahti. Viime viikonloppuna pistäydyimme Tampereella viettämässä isän 75-vuotisjuhlia; se sopi parhaiten tapaamispaikaksi kaikille kolmelle ruokakunnallemme. Iltaristeily Pyhäjärvellä swingin ja jazzin säestämänä tuntui olleen päivänsankarin mieleen, eikä meillä muillakaan ollut mitään valittamista.

Keskiviikkona pistäydyimme kuuntelemassa elävää blueslegendaa ja lämmittelyn ansiokkaasti hoitanutta serbialaissyntyistä Ana Popovicia. B. B. Kingin karisma ei iän myötä ole ainakaan hiipunut, vaikka joku sankari yleisön joukosta katsoikin asiakseen ryhtyä urputtamaan vanhalle muusikolle kovaan ääneen kesken konsertin.
- Why don't you go home then, kehotti King ja totesi, ettei moista ollut 60 vuoden aikana ennen tapahtunutkaan.

Siinäpä tärkeimmät. Koirat ovat jo Pohjois-Karjalassa mökkilomaa viettämässä ja me suuntaamme neljän tunnin päästä kohti Turkua ja Tukholman lauttaa sekä sieltä edelleen kohti Sveitsiä. Luvassa on taas pari viikkoa alppipatikointia ja toivon mukaan vähän kiipeilyäkin. Nyt viimeistelemään pakkaamista, hienoa heinäkuuta itse kullekin!

Emmehän me koskaan

Pielisen rannalla vietetyn juhannuksen kohokohtia olivat taas kerran paitsi saunominen ja talviturkin heittäminen, myös alkukesästä nauttiminen toiseen kertaan - täällä etelämpänähän luonto elää jo keskikesää.

Nopeasti kesä etenee pohjoisempanakin: lauantaina kävimme katsomassa miehen tädin mailla sijaitsevaa suojeltua puronvartta, jossa saniaiset olivat jo ojentuneet kevätkippuroistaan metriseksi viidakoksi. Pari viikkoa sitten tarjolla olisi ollut rentukoiden kukintanäytös.

Nurmeksesta siirryimme Liperiin ryöstöretkelle. Vanhempani tekevät mökkiremonttia, jonka myötä purettiin hyvin palvelleet, riehakkaan oranssit keittiönkaapit vuodelta 1975. Pakkasimme ne isältä lainattuun peräkärryyn: ikäiseni kaapisto saa vielä toisen elämän alakerran verstaassa. Samaan lastiin kaivoimme aitan periltä liki satavuotiaan puusohvan, joka hankittiin 80-luvulla Turusta ja jossa nukuin monta vuotta, kunnes kasvoin siitä kirjaimellisesti ulos. Tilkkeeksi tungimme vanhan, kaksisataalitraisen akvaarioni (tuskin mikään tuo elämään säpinää paremmin kuin pikku vesivahinko puutalossa), kasan kuparisia kahvipannuja, jakkaran ja muuta pientä. Viikinkilaivamme irtosi rannikosta täytenä ja painavana meidän vilkuttaessamme häpeämättömästi isäntäväelle, joka kylläkin vakuutteli tyytyväisyyttään, kun aitat tyhjenivät edes vähän.

Tuskin menee montakaan viikkoa, kun löydän itseni taas manailemasta tavaran paljoutta ja ihmettelemästä, mistä rompetta oikein kerääntyy. Kun emmehän me juuri koskaan hanki mitään.

Ei koskaan kyseenalaistettu

Kuva on eräältä Pietarin Eremitaasin käytävältä, joka on koristeltu jäljennöksillä renessanssiajan italialaisfreskoista.

Koira-aitamme alkaa olla viimeistelyä vaille valmis ja taatusti jokaisen siihen käytetyn tunnin arvoinen. Talkooapuna oli sunnuntaina miehen velipoika, ja sarjatyönä jälkeä syntyi alkupohdintojen jälkeen nopeasti.

Huvituin kovasti, kun kerroin isälleni puhelimessa aitaurakasta ja tämä kysyi ensi töikseen, miten naapurin Pippuri-kissa nyt pääsee kyläilemään. Olen kyllä loputtoman kiitollinen vanhemmilleni heiltä perimästäni rakkaudesta eläimiin ja luontoon. Kaikki näytille kiikuttamani toukat ja etanat saivat aina kiinnostuneen vastaanoton, samaten kaikenkarvaiset lemmikkini rotista käärmeeseen ja hamstereista vuohiin.

Vaikka isä harrastikin hirvenmetsästystä vuosikymmenet, ei meillä koskaan ole tapettu mitään elävää ilman pakottavaa tarvetta. Esimerkiksi eräänä kesänä ampiaiset ehättivät rakentamaan ison pesän mökin ulkohuussin sisäkattoon. Melkein koko kesän käytimme hyyskää sovussa ampiaisten kanssa (niiden sosiaalisen elämän tarkkailu oli mitä mielenkiintoisinta vessaviihdettä). Vasta, kun äiti sai pistoksen huussia siivotessaan, isä nappasi pesän pussiin ja kiikutti sen metsään.

Vieraita ei kai tuona kesänä sattunut juuri käymään.

Niin ikään viimeksi mökillä käydessäni vanhemmat kertoivat hiirten invaasiosta, joka oli seurausta keittiöremontista ja lattian avaamisesta. Olohuoneessa juoksentelevien hiirten edesottamuksia kuvailtiin allekirjoittaneelle aidolla lämmöllä ja huumorilla. Toki meilläkin on aika ajoin jouduttu turvautumaan litskuihin (tai nelijalkaiseen palkkamurhaajaan, kuten minä raukkamaisesti tein maalla asuessani), mutta torjuntatoimet eivät ole koskaan perustuneet inhoon tai vihaan "tuholaisia" kohtaan.

Elämän - pienen ja vähäisenkään - kunnioittamista meillä ei ole koskaan kyseenalaistettu, vaikka rajoja lajien väliseen yhteiselämään onkin aika ajoin ollut pakko vetää. Se lienee parhaimpia eväitä, mitä kotoaan voi saada.

Kytkentä vinksallaan

Luottokasvattajallamme on taas kesäpentue, viides kesäkuuta syntynyt (kuva on kasvattajan ottama). Sivumennen mainittakoon, että yksi uros on vielä vapaana.

Luulen, että aivoissani on jokin kytkentä vinksallaan, koska koiranpennut herättävät minussa täsmälleen saman reaktion kuin pikkuvauvat useissa muissa. Ihmisen poikaset ovat kiinnostavia ja usein mitä viehättävimpiä olentoja, mutta samanlaista, täysin irrationaalista einoinsöpöjävoiollaolemassakatsokaanytnoitatassuja-tunnetilaa ne eivät allekirjoittaneessa saa aikaan.

Joskus takavuosina epämääräisesti häpesin asiaa, kun koin, että käytökseltäni pikkuvauvojen suhteen odotettiin jotakin enemmän - tässä asiassa naisilta tunnutaan aina odottavan enemmän kuin miehiltä, jopa toisen normaaliuden kyseenalaistamiseen asti - mutta sittemmin opin olemaan enimmäkseen välittämättä muiden odotuksista. Kuinka ollakaan, samalla kiusaantuneisuuteni vauvojen ja pikkulasten seurassa väheni huomattavasti. Sekä eläimet että lapset tuntuvat vainuavan heti, jos yrittää esittää jotakin, mitä ei ole ja jännittää omaa olemistaan sen vuoksi.

Ainoa nainen

Kevätkesän mukavimpiin ja mieltä ilahduttavimpiin tapauksiin on kuulunut ystävän esikoisromaanin julkaiseminen. Suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan; en vain siksi, että kyseessä on ystäväni teos, vaan koska se on hyvin kirjoitettu ja aiheeltaan niin psykologisesti, sosiologisesti kuin puhtaan inhimillisestikin kiinnostava.

Mikä on hinta siitä, että ihminen yrittää olla muuta kuin on? Ketkä sen hinnan joutuvat loppuviimeksi maksamaan? Millaisista syistä ihmiset yrittävät olla ja esittää muuta kuin ovat? Myös itselleen? Entä jos ei itsekään tunne itseään, ja asiat alkavat valjeta vasta, kun se on niin sanotusti myöhäistä - ainakin joiltakin osin?

Elämä on ihmeellistä, hyvässä ja pahassa.

Unikot ja syreenit

Ehdinpä miten kuten ikuistaa idänunikkojen ja valkoisen syreenin yhteiskukinnan, jolle kuva ei oikein tee oikeutta. Periaatteessahan kasvillisuutta ei pitäisi olla noin lähellä talon seinää, mutta unikko paalujuurineen ei pidä siirtämisestä, vaan saattaa protestoida heittämällä henkensä.

Mikä olisi hyvin ikävää.

Emme ole raaskineet laittaa unikkojen takana näkyvään saunan ikkunaan verhoa, koska kukat ovat lauteilta katsottuna kuin taulu ja tarjoavat samalla aivan riittävän näkösuojan.

Koira haudattuna

Ei, edelleenkään en ole saanut aikaiseksi ottaa kuvia. Jos olisinkin, ne pitäisi siirtää koneelle ja käsitellä vielä julkaisukuntoon.

Mutta mainittakoon, että pihallamme on koira haudattuna. Ellei, kuten jo toisaalla arvailin, kyseessä ole joku mystisesti kadonnut naapuri.

Toin lauantaina mökiltä Pohjolan Kuningattaren juurivesan, jolle ryhdyin kaivamaan kuoppaa sopivan pehmeältä näyttävään kulmaukseen juhannusruusun naapurissa. Paikka oli pehmeä, koska sitä oli kaivettu ennenkin, tajusin lapion kopsahtaessa lautakanteen. Muistin, että talon pitkäaikaisilla omistajilla oli ollut koira, joten päättelin kyseessä olevan uskollisen ystävän viimeinen leposija. Mikäs siinä, hyvä paikkahan se ruusulle oli. Eipä tule enempää häirittyä hautarauhaa, ja ravinteitakin maasta löytynee mukavasti.

Mitä kulmakunnan eläviin eläimiin tulee, naapurin Pippuri-kissa on meillä nykyisin vakiovieras (kuvapyyntö on huomioitu ja toteutetaan mahdollisimman pian). Eilen se olisi väen vängällä halunnut tulla sisälle, ja jäi happamen näköisenä istumaan kuistille sulkiessamme oven sen mustan nenän edestä. Muuten se olisikin enemmän kuin tervetullut, mutta nuorempi karvainen assistentti ei varmasti malta tehdä tuttavuutta asiallisen rauhallisesti, vaan häsää kärsänsä halki alta aikayksikön. Sandy ja Pippuri ovatkin jo tavanneet. Ikäneitomme on siitä outo koira, että se pitää kissoista enemmän kuin lajitovereistaan ja tulee niiden kanssa hyvin toimeen.

Pippurin mukava emäntä nolostui ja kauhistui, kun taannoin esittäytyessämme kerroin kissan vierailuista. Hän kai luuli ensin, että kyseessä oli reklamaatio - taajamassa asuvat ulkokissan omistajat lienevät varsin herkkiä naapureiden kommenteille. Vannoin ja vakuutin, että olemme osa-aikakissasta yksinomaan iloisia; nyt ei tarvitse olla heti omaa hankkimassa.

Oma komposti

Kah, tovi jos toinenkin on vierähtänyt Pagistaanin päivittämisestä, mutta kuten odottaa saattaa, jurtan päivittäminen uuteen paikkaan on vienyt melko tarkkaan kaiken vapaa-ajan. Nyt aletaan olla jo voiton puolella. Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus vielä virittää tontin ympärille aita koiruuksia varten, sitten suuremmat ryskeet alkavat olla takana ja hienosäätäminen voi alkaa.

Viime viikolla pistäydyin muutaman päivän työperäisellä reissulla Joensuussa, missä Europe beyond East-West Division-konferenssi juhlisti alma materini 40-vuotista taivalta. Hämmentävää oli, että moni tutkijakoulutovereistani - joita oli taas oikein mukava tavata - luuli minun jo jättäneen väikkärini esitarkastukseen. En ole vielä päättänyt, suhtautuako luulemisiin myönteisenä kannustuksena (jäljellä on tosiaan lähinnä viilausta) vai ahdistuako niistä (kauanko oikein aion vielä hillota tätä).

Yhtä kaikki, oma komposti tekee ihmisen aika onnelliseksi liittymättä millään tavoin akateemisiin ansioitumisiin. Pihassa kukkivat tällä hetkellä valkoiset syreenit ja silkkipaperimaiset idänunikot, joista ottaisin kuvan, jos ehtisin. Juhannusruusu ja pionit ovat nupullaan, lisäksi kukkapenkeistä nousee kiinnostavia kasvustoja, joita en vielä tunnista.

Sielu ja persoona

Palasin Moskovasta lauantaina puoliltapäivin - Venäjän arkistotyöt on nyt väikkärin osalta tehty - join kahvit ja lähdin siipan kanssa Riihimäelle. Siitä eteenpäin elämä onkin ollut lähinnä kahden paikan välillä reissaamista, pakkaamista, tavaroiden kantamista, hiomista, pakkelointia ja muuta mukavaa. Suurisuuntaista remonttia emme ole edes aikeissa tehdä; tässä vaiheessa riittää lautalattian hiominen ja lakkaaminen ja vanhojen, täyspuisten keittiönkaappien maalaaminen, joista jälkimmäisessä riittää puuhaa vielä toviksi.

Huomenna muutamme laatikoiden keskelle uuteen kotiimme, johon olemme tykästyneet päivä päivältä enemmän jo nyt. Sillä on sielu ja persoona. Sitä paitsi naapurit murtavat hämäläisittäin, mikä saa muistamaan, ettei Tampereelle ole kuin reilu sata kilometriä. Eilen meitä kävi tervehtimässä myös parin talon päässä asuva Pippuri-kissa. Sen murteesta ei kylläkään saanut selvää.

Moskovassa ehdin tehdä muutakin kuin istua tutkimassa 1800-luvun munkkien mielenliikkeitä. Perjantaina yöjunan lähtöä odotellessani hyppäsin paikallisjunaan ja piipahdin 70 kilometrin päässä sijaitsevassa Sergiev Posadissa (neuvostoaikana sen nimi oli Zagorsk). Kaupunki on syntynyt Pyhän Kolminaisuuden luostarin ympärille, jonka Sergej Radonezilainen - sittemmin yksi Venäjän tunnetuimmista pyhistä - perusti 1300-luvulla. Kävin siellä yksitoista vuotta sitten ollessani kieliharjoittelussa Moskovassa, jolloin pikkukaupungin verkkainen eloisuus ja luostarin rauha tuntuivat balsamilta miljoonakaupungin jälkeen. Niin tälläkin kertaa.

Pääkaupunki

Itänaapurin pääkaupunki on yhtä iso, hengästyttävä ja kallis kuin ennenkin, mutta metro toimii edelleen loistavasti ja puistoissa kukkivat syreenit, tuomet ja hevoskastanjat satakielten säestäminä.

Elävään ja kasvavaan

Viime torstaina ennen siipan saapumista palkitsin itseni ahkeroinnista visiitillä Pietarin kasvitieteelliseen puutarhaan. Kasvitieteellisten tulppaanien - eli tulppaanien alkuperäismuotojen - ja muiden kevätihanuuksien keskellä vierähti huomaamatta useampi tunti. Löysin itseni pohtimasta taas kerran lisäkouluttautumista puutarha- ja kasvialalle, jolleivät historia ja tutkimus sellaisinaan riitä leiväntuojaksi. Tuskin kasveistakaan koko elantoa saisi, mutta toiminimellä voisi tehdä jos jotakin istutustöistä toimittajanhommiin ja historiikeista puutarhaneuvontaan.

Haikailua, ehkä. Mutta viehtymykseni kaikenlaiseen elävään ja kasvavaan tuntuu voimistuvan vuosi vuodelta, mikäli se on enää lähtötilanteen huomioon ottaen mahdollista. Sitä paitsi kirjoitustöiden lisäksi puutarhahistoria ja perinnekasvit - joista olen ollut vimmaisen innostunut jo vuosikaudet - yhdistäisivät luontevasti aiemman osaamisen uuteen.




Toisaalta olen löytänyt itseni harkitsemasta myös muun muassa poliisin ja konduktöörin ammatteja, joten lienee parasta tehdä vain se väitöskirja rauhassa loppuun ja miettiä sitten. Epäilen olevani tällä haavaa aika syyntakeettomassa tilassa, mitä tulevaisuudensuunnitelmiin tulee.

Juolahduksia ja jutusteltavaa olisi enemmän ja vähemmän, mutta pidemmät pähkäilyt saavat jäädä odottamaan aikoja parempia. Eilen saimme talon avaimet, joten jurtan siirto Leppävaarasta Riihimäelle voi pikku hiljaa alkaa. Tarkoituksena olisi myös hioa ja lakata vanha lautalattia ennen varsinaisen rompekuorman tuomista kuun lopussa.

Ettei elämä liian helpoksi kävisi, sunnuntaina allekirjoittaneen on suunnattava vielä viikoksi Moskovaan viimeistelemään arkistohommia. Nauttikaahan keväästä, satakielet laulavat jo!

Pikalähiruokaa

Vappu tuli ja meni; kiitokset vielä Hervantaan, jossa viihdyimme niin pitkään ja hartaasti, että telttaretkeksi kaavailtu perinteinen vappupatikkamme kutistui päiväpiipahdukseksi Nuuksioon sunnuntaina. Mutta mukavaa oli. Sekä Tampereella että Nuuksiossa.

Maanantaiaamuna suuntasin taas Pietariin arkistohommia viimeistelemään. Myöhään torstai-iltana seuraan liittyy kelpo siippani, jolle visiitti on ensimmäinen. Tiedossa on siis pidennetyn viikonlopun peruskiertue höystettynä voiton päivän paraateilla ja mitä niitä nyt taas lieneekään.

Tällä reissulla - taas kerran kuumaa kioskibliniä nauttiessani ja kuunnellessani rasvan ritinää verisuonistossa - hoksasin, missä venäläiset ovat onnistuneet suomalaisia paremmin (kansainvälisten selkkausten välttämiseksi tarkennettakoon, ettei tämä tietenkään sulje pois muita vastaavia asioita, vaikka lauserakenteesta voisi niinkin päätellä). Kun kansainväliset pikaruokaketjut rantautuivat Venäjälle 80- ja 90-lukujen vaihteessa, Moskovan monikansalliseen purilaispaistamoon jonotettiin niin, että sitä piti näyttää Suomenkin uutisissa. Sittemmin vankan jalansijansa ovat saaneet muutkin vastaavat ketjut.

Mutta niiden lisäksi itänaapuriimme on kehittynyt aivan oma pikaruokakulttuurinsa, joka pohjautuu vankasti perinteisiin venäläisappeisiin. Visuaaliselta ilmeeltään yhtenäisten ketjujen ravintoloista saa esimerkiksi eri tavoin täytettyjä blinilettuja, keitettyjä tattariryynejä, puuroja ja kvas-kaljaa. Kertakäyttöastioista, valitettavasti. Ja kansaa riittää tiskillä.

Ehkä taustalla on stolovaja-kulttuuri, nuo maanmainiot kansanruokalat, joita nykyisin harvemmin enää näkee? Kenties ne ovat vain muuttaneet muotoaan markkinatalouden myötä?

Suomessa ei, yhtä kaikki, vastaavaa ilmiötä ole kesätapahtumien muikkupannuja ja teollisia karjalanpiirakoita lukuun ottamatta. Kotileipomoiden piirakoita voi ostaa kojusta torin aukioloaikana, mutta iltaisin kansa on nakkikioskien, kebabien ja hampurilaisten varassa (paitsi Tampereella, jossa syödään mustaamakkaraa Tammelan torilla nääs). Olisihan meidänkin perinneruoissamme jos jotakin pikaruoaksi kehiteltävää: kuumia piirakoita eri tavoin päällystettyinä, rieskarullia savuporo- ja lohitäytteillä, vatruskoita, minikokoisia kala- ja lanttukukkoja, muikkuja, uuniperunoita, naurishaudikkaita, kuivattuja ja maustettuja ruisleipätikkuja... Kai ne nyt mennen tullen päihittäisivät vehnäpullan sisään lyödyn teollisen jauhelihapihvin? Puhumattakaan ekologisuudesta - pikalähiruokaa! - ja terveellisyydestä. Tarjoiluunhan voisi käyttää vaikka päreitä ja paperikääreitä.

Tosiasia taitaa vain olla, että Venäjällä asiakasvolyymi on hieman toista kuin Suomessa, mitä ketjujen perustamiseen tulee. Helsingin kauppatorilla kesäkuukausina menestyvä kansanruokkimo ei välttämättä löisi leiville vaikkapa marraskuisessa Joensuussa, jossa kauppahallin päätygrillin ja teiniakvaarioiden valtaa on vaikea horjuttaa.

Tai mistäpä sitä tietää. Ellei joku ota riskiä ja kokeile.

Epifyytit

Pari vuotta sitten sain Phalaenopsis-herätyksen havahtuen monen muun tavoin huomaamaan, miten helppohoitoisia ja ahkeria kukkijoita perhoskämmekkähybridit ovat. Toisin kuin kuvittelin, diivailu on niistä kaukana! Sittemmin perhosia on ilmaantunut ikkunalaudoillemme useampikin (odottelemaan seuraa muista orkideoista, joiden aika tulee vielä koittamaan).

Erityisen sympaattista kämmeköissä on se, etteivät ne jalostuksesta huolimatta ole unohtaneet epifyytin eli päällyskasvin ominaispiirteitä. Kun tueksi laitetun kepin ottaa pois, kasvi näyttää huokaisevan helpotuksesta ja alkavan tyytyväisenä kasvattaa kukkavarsiaan, lehtiään ja ilmajuuriaan vaakasuunnassa rönsyten. Ainakin meidän perhoskämmekkämme viihtyvät mainiosti amppeleissa, mitä ei kukkakaupassa sotilaallisesti seisovia Phalaenopsis-rivistöjä katsoessaan arvaisi.

Noli turbare circulos meos

On mielenkiintoista huomata olleensa nuorempana jollain tapaa avoimempi muutoksille kuin nyt. Luulisi, että asia olisi päin vastoin, mutta eipäs vain; huomaan huolestuvani ja käyväni oudon levottomaksi tuttujen ympyröiden vaihtumisesta, vaikka vaihdos olisikin myönteinen ja toivottu.

Tuleva talomme on pikaisesti laskettuna 14. kotini, joten muuttaminen itsessään on rutiinia. Luulenkin tänään koiria lenkittäessäni hoksanneeni, mistä uudenlainen hermostuminen kumpuaa - siis sen lisäksi, että joudun siirtämään sekä kotini että sen myötä työympäristöni toiseen paikkaan kesken väikkärin loppurutistuksen.

Katsellessani taaksepäin tajusin, että olen viimeisten muutaman vuoden aikana ollut rauhallisempi ja elämääni tyytyväisempi kuin koskaan aiemmin. Nuorempana - ja aiemmissa ihmissuhteissani erityisesti - olin kroonisesti levoton ja aina vähintäänkin lievästi ahdistunut, ja lankesin kerta toisensa jälkeen kuvittelemaan, että ulkoisten olosuhteiden muutos muuttaisi tilanteen ja toisi mielenrauhan.

Kovin tavallinen kuvitelma, luulen.

Niinpä kodin vaihtaminen, ulkomaille lähteminen tai naimisiin meneminen tuntuivat olevan täynnä toivoa ja lupauksia ennemmin kuin epämääräistä uhkaa. Halusin koko ajan jotakin tietämättä itsekään, mitä.

Kun eteeni sitten heitettiin muutos, johon en itse voinutkaan vaikuttaa, oli se siihenastisen elämäni kovin paikka. Aloin vähitellen tajuta, että muun maailman sijaan vinossa oli lähinnä suhteeni omaan itseeni. Eikä ihan vähänkään. Nykyisin se on toivoakseni suoristunut jo hiukan. Osaan vetää paremmin rajat itseni ja muiden väliin, enkä enää vaadi itseltäni mahdottomia (paitsi ehkä joskus pikkuisen). Kenties noiden todellisten muutosten seurauksena olen osannut asettua aloilleni omaan elämääni paremmin kuin ennen. Kaiken lisäksi olen ollut onnekas löytäessäni ihmisen, jonka kanssa viihdyn paremmin, kuin olisin uskonut kenenkään kanssa viihtyväni ja joka - hämmästyttävää kyllä - näyttää viihtyvän myös minun kanssani vuodesta toiseen.

En ole oikeastaan aikoihin aktiivisesti halunnut muuta, kuin mitä minulla nyt ja tässä on. Edes vuokra-asuntomme karmea sijainti kehätyömaan vieressä ei ole laukaissut aiemman kaltaista levottomuutta ja tarvetta muuttaa asioita nyt ja heti. Tieto ja toive siitä, että joskus tämäkin muuttuu, on riittänyt.

Tampereelta Espooseen ja samalla miehen kanssa yhteen muuttaessani muistan aivan samanlaisen haikeudensekaisen pelon siitä, että jo olemassa oleva hyvä häviää, kun sitä yrittää omilla toimillaan korskeasti lisätä. Pelko osoittautui turhaksi.

Ehkä tällä kertaa paineita lisää myös muutto omakotitaloon. Aivojeni primitiiviset syöverit kai muistuttavat, miten moisessa projektissa kävi kymmenkunta vuotta sitten: löysin itseni muuttolaatikoiden ja kahden koiran kanssa pienestä vuokra-asunnosta ihmettelemästä, mistä ylitseni ajanut rekka oikein tuli (eikä toinen yritys eri ihmisen kanssa päättynyt juurikaan paremmin, vaikka tapaus oli aivan erilainen ja shokkiefekti paljon pienempi).

Vaikka järki sanoo, ettei menneitä ja nykyistä tilannetta voi verrata toisiinsa oikein millään tasolla, on kai nämäkin tuntemukset vain käytävä läpi.

Peruspuuhakas nisäkäs

Äiti lykkäsi taas matkaani kasan lehtiä. Niistä yhdessä oli tutkija Jaana Venkulan kiintoisa haastattelu*. Se vahvistaa saunan lauteilla sorvattua maallikkoteoriaamme ihmisestä peruspuuhakkaana nisäkkäänä, jonka kohtaloksi ainakin länsimaissa on koitumassa nykytekniikan ja -yhteiskunnan vahvistama ja suosima mukavuudenhalu.

Myös tutkijan mukaan ihmiset ovat sairastuneet "oikean tekemisen" puutteeseen. Ihmislaji ei sopeudu noin vain uuteen, päähän keskittyvään elämäntapaan, josta konkreettinen selviytymisaskarointi puuttuu lähes kokonaan:

"Elämme käsittämätöntä pään ja tiedon ylivallan aikaa, jossa tekniikka hoitaa sen, mikä ennen tehtiin itse.
- Se on paha virhe. Elämä on näennäisesti helpottunut, mutta ovatko ihmiset koskaan olleet niin uupuneita ja masentuneita kuin nyt? Mieli väsyy, kun tekeminen puuttuu."

Venkula muistuttaa, että kun teemme käsillä jotakin konkreettista, aivotkin toimivat vilkkaammin. Erilaisista kriiseistä selviämisessäkin tekeminen voi olla vatvomista tehokkaampaa, koska se aktivoi aivojen mielihyväkeskusta ja sitä kautta ongelmia ratkovia aivolohkoja:

"- Keskittyneessä puuhassa aivot saavat yhtäältä levätä, toisaalta uusiutua ja silloin niissä syntyy 'kuin itsestään' yllättäviä oivalluksia. Se tuntuu siltä, kuin odottamatta umpiseinään aukeaisi ovi. Mieli löytää itse tiensä, mutta se vaatii pakotonta tilaa."

Sama pätee, sivumennen sanoen, myös aivotyöhön. Ainakin allekirjoittaneen kokemuksen mukaan tutkijan tai kirjoittajan hommissa on turha jäädä työpöydän ääreen jahkamaan umpikujalta tuntuvia jumituksia. Siitä seuraa vain painetta ja ahdistusta, joka ei taatusti edistä ongelman ratkeamista. Jonkin konkreettisen asian tekeminen sen sijaan rentouttaa ja vapauttaa pääkopan tekemään omaa työtään, ja useimmiten ratkaisu tosiaan ilmestyy kuin itsestään. Ennemmin tai myöhemmin. Kuten olen joskus tainnut kirjoittaakin, ilmiö on toisinaan lähes pelottava; aivan kuin joku toinen olisikin tehnyt työn ja välittäisi valmiin, loogisen ajatusrakennelman telepaattisesti päähäni keskittyessäni johonkin aivan muuhun.

Aivot eivät tosiaankaan toimi kellokortilla.

Mitä tulee teoriaan tekemättömyyden ja masentumisalttiuden välisestä suhteesta, uskon ilmiön liittyvän tyydytykseen, jota ihminen kokee puuhatessaan aivan perusasioiden parissa. Ehkä kyseessä on juuri primitiivinen tarve "selviytymisaskareisiin" ja tunteeseen, että saa tehtyä jotakin konkreettista hyödyksi itselleen ja läheisilleen. Yhä abstraktimmiksi muuttunut työelämä yhdistettynä nykytekniikan helpottamaan arkeen ei noita pieniä tyydytyksen kokemuksia juuri tarjoa. Elämän merkitykselliseksi mieltämisestä jää kukaties puuttumaan jotakin olennaista.

Liekö tällä jonkinlainen yhteys viime aikojen sisustus- ja ruoanlaittoinnostukseen, joka tosin - paradoksaalisesti - näyttää sekin olevan ulkoistettu medialle? Ihmiset jatkavat istumatyöpäivän päätteeksi istumista kotisohvalla ja katsovat, kun muut sisustavat ja laittavat ruokaa, vaikka mielelle olisi terveellisempää touhuta samoja asioita itse. Tai jotakin muuta, mikä itse kullekin parhaiten sopii.

Joltisenkin oudolta on tuntunut myös kasvava into tehdä mökeistä täysin varusteltuja kakkosasuntoja, joissa ei tarvitse eväänsä liikauttaa sen enempää kuin kaupunkikodissakaan. Vanhat, lautarakenteiset kesämökit huusseineen eivät enää kiinnosta, kun tarjolla on hulppeita hirsihuviloita kaikilla herkuilla sähkösaunasta sisävessaan ja astianpesukoneesta keraamiseen lieteen. Puusavotta, saunavesien kantaminen ja astioiden tiskaaminen puuhellalla lämmitetyllä vedellä olisivat kuitenkin aivolepoa parhaimmillaan!

Mutta ehkä monesta nykyihmisestä moinen vaivannäkö tuntuu turhalta, kun saman voi hoitaa helpomminkin ja aikaa säästäen - ja kuinka ollakaan, juuri tuossa päätelmässä taitaa piillä ongelman ydin.

Sitä paitsi - mitä sillä puuhaamiselta "säästyneellä ajalla" oikein tehdään?

Vaikka aika ajoin irvistelenkin lempeästi siipan lennokkiharrastukselle, touhussa piilee suuri viisaus. Kerrostalossa konkreettiset selviytymispuuhat ovat olleet vähissä, mutta luova värkkäily - mikä tahansa - nollaa työpäivän silminnähden tehokkaasti tehden työpaineiden pusertamasta takuupäälliköstä leppoisan ja elämäänsä tyytyväisen kaverin (kuvassa mies esittelee velipojalleen Beaver-pienkoneesta mukailtua Talkeetna Air Taxia, johon hän sai inspiraation vuoden takaiselta Alaskan-reissultaan).




*ET-lehti 5/2009, jutun kirjoitti Anne Karuvuori

Vielä ehdimme

Tuntui oudolta palata etelään, jossa krookukset kukkivat, eikä lumesta ole enää jälkeäkään. Ylä-Karjalassa lunta oli vielä reilusti ja lisääkin tuli, vaikka aurinko jo sulatteli ahtojäiden reunapuikkoja.

Rapein hankiainen osui vasta lähtöaamuksi, mutta vielä ehdimme hiihtämään ja mäkeä laskemaan ennen kevään selkävoittoa. Linnunpöntöt tuli niin ikään puhdistettua sekä Nurmeksen että Liperin mökeillä. Lisäksi ehdimme saunoa perusteellisesti kahden jääkantisen järven rannalla sekä tavata molempien sukulaisia mukavissa merkeissä (enoni luona nautittu pääsiäislounas kesti vaatimattomat viisi tuntia).

Välillä pistäydyimme etelässä laittamassa nimemme moneen paperiin. Takaisin lomanviettoon palasimme pankin torppareina. Kuten jo mainituksi tuli, torppa sijaitsee Riihimäellä. Vielä on reilun kuukauden verran aikaa nauttia YIT:n tarjoamista idyllisistä taustaäänistä, viehättävistä maisemista ja kaikki pinnat peittävästä, herkästä pölykerroksesta.

Puottaa hässäyttää

- Syysjiä marmattaa ja varottaa, että elä tule. Kevätjiä se vuan puottaa hässäyttää, valisti nuorempiaan siipan yhdeksättäkymmenettä käyvä isoeno puheen kääntyessä kevätjäillä liikkumiseen.
Pielisen kalastajakonkari oli itse pudonnut jäihin vain kerran, silloinkin onneksi matalikossa. Hevosen alta oli jää pettänyt pariin kertaan, mutta niistäkin tilanteista olivat selvinneet elävien kirjoissa sekä neli- että kaksijalkaiset kulkijat.

Oikeaan suuntaan

On mahdottoman kiinnostavaa havainnoida, miten ihmiset asemoivat itsensä maantieteellisesti. Tarkoitan lähinnä mielikuvatasoa: mitä itse kukin pitää kotiseutunaan ja mitä siihen liittyy, mikä taas tuntuu vieraalta ja kaukaiselta. Se, mikä itselle on itsestäänselvää, voikin toiselle näyttäytyä nurinkurisena - ja päin vastoin.

Esimerkiksi eteläsuomalaiseen multaan juurensa alusta alkaen kasvattanut Veloena kirjoitti, että "on jotenkin raskasta ja ahdistavaa matkustaa pohjoiseen päin. Minusta se tuntuu väärältä suunnalta kaikkina vuodenaikoina".

Kun minä puolestani muutin muutama vuosi sitten Hämeeseen ja sieltä edelleen pääkaupunkiseudulle, pohjoisen ja idän suunta asettuivat "oikeiksi" suunniksi, ja sellaisina ne ovat pysyneet. Lisäksi viihdyin Tampereella niin hyvin, että sekin hahmottuu eräänlaiseksi kotiseuduksi.

Etsiessämme uutta asumusta hieman väljemmiltä vesiltä oli hilkulla, ettemme päätyneet Lohjalle. Vaikka talo oli sympaattinen, lännen ja kaakon suunta tuntuivat alusta alkaen vääriltä ja epämääräisen ahdistavilta. Nyt näyttää siltä, että päädymme Riihimäelle, mikä tuntui alusta alkaen oikealta ja hyvältä (vaikka monelle ajatuskin pienestä kauttakulkukaupungista saattaisi olla kauhistus). Matka Helsinkiin on osapuilleen sama, mutta julkiset liikenneyhteydet ovat Riihimäeltä monin verroin paremmat, mikä painaa vaa'assa paljon. Sekä Itä-Suomeen että Tampereelle - niihin oikeisiin suuntiin - on niin ikään sukkelampi reissata. Sitä paitsi Riihimäki on jo Hämettä!

Suhtautuminen vuodenaikoihinkin riippuu kovasti siitä, missä on kasvanut. Lainaan taas Veloenaa, joka kirjoitti kuuntelevansa "kuin perverssiä kauhutarinaa miehen muistoja, joissa pihaan aurattu lumikinos suli lopullisesti vasta kesäloman jo alettua." Minäkin rakastan Etelä-Suomen varhaisia ja epätodellisen ylenpalttisia keväitä, mutta samalla kaipaan kuitenkin pidempää talvea. Täällä se alkaa myöhään ja loppuu kesken.

Mistä puheen ollen, aivan kohtsillään lähdemmekin oikeaan suuntaan viettämään pääsiäispyhiä ja pitämään pois talvilomiamme (sic!). Suksenkantit on teroitettu, lumikengät pakattu ja metsurinsaappaat rasvattu talven rääppiäisiä varten. Mukavaa pääsiäistä!

Työvoimabyrokratiaa

Tänään Acatiimissa oli kirjoitus tutkijoiden työttömyysturvaongelmien helpottumisesta. On jo aikakin! Sen verran kafkamaisia tarinoita aiheesta on kuultu - ja tuoreessa muistissa ovat omatkin kokemukset työvoimabyrokratian ruosteisissa rattaissa.

Allekirjoittaneen nelivuotinen tutkijakoulukausihan päättyy vuoden lopussa, mikä nousee mieleen aamuyön unettomina hetkinä ja yhä useammin myös päiväsaikaan. Vakaa aikomukseni on rutistaa väitöskirja kielentarkastusvaiheeseen hyvissä ajoin ennen vuoden vaihtumista, mutta tarkastus- ja julkaisuprosessiin kaikkinensa menee oma aikansa. Varmaa on vain se, että vielä tämän vuoden puolella tohtorintutkintoa ei tule plakkarissani olemaan.

Yritän toki haalia jonkinlaista saattohoitorahoitusta viimeistelyvaihetta varten. Post doc-pohdinnan lisäksi itämässä on joitakin pienempiä projekteja, ja toivon mukaan freelance-lehtihommien puolellakin olisi lisäämisen varaa. Silti oli helpottavaa lukea allaoleva pätkä; aivan tyhjän päälle ei väikkärinsä tarkastukseen jättänyt tohtorikokelas joutune, vaikka päätyisikin asioimaan työvoimatoimiston luukulle:

"Omassa työssä työllistymisen päättyminen todetaan ensisijaisesti työnhakijan esittämän luotettavan selvityksen perusteella. Tällainen selvitys voi olla esimerkiksi väitöskirjan jättäminen esitarkastukseen, käsikirjoituksen tai tilaustyön jättäminen tilaajalle tai kustantajalle sekä apurahakauden päättyminen."

Kokonaisuudessaan uudet ohjeet löytyvät Tieteentekijöiden liiton sivuilta.