Alkaa riittää

An evil spirit as a black bird whispering into the ear of a magician. From Hortus Delicarum, 11th century. Drawing after a manuscript illustration. Medieval Macabre.

Hurinan pohdinnat antoivat pontta myös allekirjoittaneen kestomietinnöille, mitä elämällään oikein pitäisi tehdä. Pitäisi, pitäisi. Tai mitä sillä haluaisi tehdä.

Syksyn lähestyessä erakkoaskeesi alkaa riittää. Se ei tunnu enää terveelliseltä. Olen kulkenut liian pitkälle, ja nyt on aika palata jonkin matkaa takaisin.

Tietokoneen, kirjahyllyn ja lenkkitossujen kolminaisuus on saanut liikaa valtaa arjessani. Kadotan suhteellisuudentajuni, kierryn sisäänpäin, päivistäni tulee suoritussarjoja, joista poikkeaminen luo levottomuutta ja epämääräistä pelkoa hallinnan menettämisestä. Soimaan itseäni säälittä, jos en ole päivän aikana kirjoittanut tarpeeksi tai lukenut riittävästi, liikkunut tarpeeksi tai syönyt sopivasti. Tai ylipäänsä tehnyt kaikkea, mitä piti. Ollut sellainen, kuin piti.

Kenen mukaan piti? Arvatkaa.

Kirottu suorittaminen. Kirottu perfektionismi. Tuskin mikään syö elämäniloa niin ahneesti kuin nuo salakavalat kuokkavieraat, jotka kerta toisensa jälkeen luikkivat ovenraosta sisään heti, kun selkänsä kääntää. Mikä ikävintä, niiden läsnäolo vieraannuttaa muista ihmisistä. Kukaan ei viihdy kireän elämänsuorittajan seurassa, kaikkein vähiten suorittaja itse.

Minäkin olen jo oppinut, että sisäsyntyisiin perspektiiviharhoihin auttaa parhaiten keskittyminen johonkin muuhun kuin itseensä ja kutistuviin ympyröihinsä. Maailmanparannus on turhan yleistävä, vähättelevä ja kyyninen ilmaisu toiminnalle, jossa yksilö kääntää katseensa oman napansa sijaan siihen, mitä ympärillä tapahtuu.

Vaihtoehtojahan on. Onneksi. Eivätkä kaikki vaadi järjestäytymistä, yhdistysbyrokratiaa, hallituksen kokouksia, työryhmiä ja aikatauluja, jotka ovat - tämä on katkerasti koettu - omiaan syöksemään perfektionistiparan ojasta allikkoon.

Jäämme pohtimaan asiaa. Tai vaihtoehtoisesti seuraamme toveri Hurinan esimerkkiä.

"Ei helvetti, halolla päähän vaan. Lienee parasta yrittää olla hetki ajattelematta mitään. Kenties kuunnella vähän reggaeta."

Loppusuoralla

Yli kuukauden kestänyt, loppua kohti kierroksiaan kasvattanut vesiaiheinen lehtiurakka alkaa olla loppusuoralla. Tein tänään viimeiset haastattelut, käsittelin viimeiset kuvat ja lähetin viimeiset tekstit tarkistettaviksi. Huomenna kaiken pitäisi olla minun osaltani selvää.

Katselin juttulistaa yliviivauksineen epäuskoisena. Olenko tosiaan tehnyt kaiken tarvittavan? Enkö varmasti ole unohtanut mitään?

En.

Kuin luvan saaneena iski holtiton väsymys. Tolkku pois. Hyvää yötä.

Kuva on lainattu - rakastan uutta skanneriani! - D. S. Lihacevin kirjasta "Poetika drevnerusskoj literatury" (1967). Keskiajan kirjallisuuden teoriaa perkaavassa klassikossa on vastustamattoman viisto kuvitus.

Yksi kirja

Tähän hilpeään meemiin haastoi Virkanainen, jonka kirjallisuusmaku on osoittautunut hämmentävän samankaltaiseksi allekirjoittaneen kanssa (muun muassa Mihail Bulgakov, Daniil Harms, Väinö Linna, Tuula-Liina Varis ja J.K. Rowling ovat tuttuja ja rakkaita vieraita Pagistaanissakin).

1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi:
Gerald Durrellin Eläimet ja muu kotiväkeni. Se istutti noin kymmenvuotiaaseen lukijaansa ehdottoman varmuuden luonnontieteilijän urasta lumoten niin huumorillaan kuin luonnonkuvauksillaankin.

2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran:
Näitä on paljon. Vanhoja ystäviä kun on mukava tavata aina uudestaan (kirjaimellisesti). Mainittakoon tällä kertaa vaikkapa L. M. Montgomeryn herkullinen Sininen linna.

3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Yksikö vain? Hyvänen aika. Tove Janssonin Muumipappa ja meri voisi tietysti olla mitä luontevin valinta, mutta saattaisin sittenkin kallistua Merete Mazzarellan jonkin esseekokoelman puoleen. Niissä kun on se mukava puoli, että ne saavat lukijan nauramaan itselleen ja näennäisille ahdingoilleen.

4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon:
Leo Tolstoin Sota ja rauha. Parikymppinen lukija odotti tylsää, hampaat irvessä kahlattavaa klassikonjärkälettä, ei kaiken huomion imaisevaa, hypnoottisen viihdyttävää lukukokemusta. Natasha Rostovin hupakkouteen, päättämättömyyteen ja lapsellisuuteen ei voinut olla jossain määrin samaistumatta.

5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Sesse Koiviston Mäyräkoiran päiväkirja. Kertojakoiran kuolema kirjan päätteeksi mursi nuoren ja herkän lukijan.

6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi:
Pietari Suuren omaelämäkerta. Olisi ollut hauska tietää, mitä kaverin päässä oikein liikkui hänen harppoessaan ympäri Eurooppaa haastamassa riitaa, iskemässä naisia, opiskelemassa laivanrakennusta ja kiskomassa hampaita.

7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:
Tim Krabbén Jäljettömiin. Kammottavin lukemani kirja. Ainakin toivon, etten olisi koskaan lukenut sitä. Suotta kirjaa ei kuvailla "tutkielmaksi pahuudesta".

8. Yksi kirja, jota luet paraikaa:
Anita Brooknerin Hyvää seuraa.

9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:
Thomas Mannin Tohtori Faustus. Se odottaa kirjahyllyssäni vuosisadan flunssaa, jolloin sängyn pohjalta ei ole nousemista ainakaan kolmeen päivään.

- - -

Tähän taitaa olla vastannut jo yksi jos toinenkin, joten antaapa nimettyjen haasteiden nyt olla. Vastatkoon se, ken aiheesta inspiroituu.

Kaivo

Siinä se on! Jarrutan ja ajan soratien sivuun. Kävelen talon pihaan, koputan avoimen oven karmiin ja kurkistelen varovasti sisään. Keski-ikäinen nainen puhdistaa marjoja tuvan pöydän ääressä.

Tervehdin, esittäydyn ja selitän asiani. Tarvitsen lehtijuttuun kuvan pumppukaivosta, ja pihalla näyttäisi olevan juuri sopiva. Emäntää naurattaa.
- Tokihan siitä kuvan voi ottaa.
- Saisikohan kuvaan myös kaivon omistajan? Voisitte vaikka pumpata vettä.
- Voi kamala, tukkakin kampaamatta! Filmitähdeksi tässä vielä, nainen kursailee, mutta lähtee mukaani pihalle.

Otan kuvat ja jään hetkeksi juttelemaan. Nainen kertoo rintamamiestalon olevan hänen isänsä rakentama. Pihassa on kaivon lisäksi vanhoja omenapuita. Syysleimut ja asterit kukkivat.
- Onhan tämä yksin asuvalle työläs pitää. Saa nähdä, miten kauan jaksan.

Lähtiessäni kiittelen ja pyydän anteeksi yllättävää ilmaantumistani.
- Ei kestä, tämähän oli vain hauskaa. Vähän piristystä arkeen!

Sitä nämä satunnaiset, absurdihkot ja sopuisat tuntemattomien kohtaamiset ovat itse kullekin.

Valonsäde silmässäsi

Vanhoissa, käsinommelluissa huoneentauluissa on jotakin liikuttavaa. En tosin ole varma, haluaisinko sellaista omalle seinälleni. Jokapäiväinen altistuminen jollekin kirkasotsaiselle elämänviisaudelle voisi marraskuisena aamuna ylittää ärsytyskynnyksen, jolloin teräaseiden olisi parempi olla poissa ulottuvilta.

Kuvan työ oli lauantaina näytteillä Äijälä-talossa eli Kangasalan karjalaisessa kulttuurikeskuksessa. Karjalaisaktiivinen siskoni järjesti erääseen siellä pidettyyn tapahtumaan feresi-pukunäytöksen, johon värvättiin myös allekirjoittanut kaappiin hautautunutta kolttuaan tuulettamaan. Helteessä tuli hiki, mutta käsintehdyt piirakat olivat herkkua. Niitä kun täälläpäin harvemmin saa muuten kuin leipomalla itse, mihin taas ei tule ryhdyttyä kuin kerran, pari vuodessa.

Pyhisin

Pohditaanpa taas elämän pieniä kysymyksiä. Niitä suuria ei nyt jaksa, ei tällä helteellä.

Muutettuani Hämeeseen silmiini pisti, että monen liikkeen ovessa aukioloajan kohdalla oli sana pyhisin. Ei se kai kieliopillisesti väärin ole, joskin minun kielikorvani ehdottaisi mieluummin pyhinä - jota olen useimmiten nähnytkin käytettävän - tai korkeintaan pyhäisin. Jälkimmäinen kuulostaa tosin pyhäinen-sanan superlatiivilta ja sellaisena hieman oudolta.

Lieneekö kyse murrealueiden eroista, vai miksi juuri Tampereella kaupat ovat kiinni - tai auki - pyhisin? Onko se pipan ja reutorantin (eli rörön) kaltainen paikallinen erikoisuus? Vai kaipaako kielikorvani virittämistä?

Vatustelua

Rubus idaeus. Carl Axel Magnus Lindman: Bilder ur Nordens Flora (1901-1905). Lainattu täältä.

Auringonlaskun aikaan kertoi kokeneensa keruuahdistusta vatukossa. Sympatiani!

Allekirjoittanut kuuluu niihin, joita on viety lempeästi, mutta päättäväisesti marjametsään heti, kun jalat ovat kantaneet. Mustikankeruusta pidin, mutta vihasin vattujen keräämistä paahteisessa rääseikössä paarmojen kupattavana. Astia täyttyi toivottoman hitaasti. Joka toinen marja oli toukkainen. Piikit raapivat ja nokkoset polttivat hikistä ihoa. Päätin pyhästi, etten aikuisena katso vattupensaisiin päinkään.

Kesän saalis on tähän mennessä kuusi litraa.

Saavutuksen taustalla on Pagistaanin terveysministeriön kehittämä vatustelu-toimintaterapiamuoto. Se on luotu hoitamaan keskivaikeaa tai vaikeaa vatukkotraumaa, jonka juuret ovat usein jo varhaislapsuudessa. Vatustelu vastustaa pakkopoimintaa ja kodinkuvalehtien yltiöpuuhakasta "nyt talteen talven marjat"-ajattelua, mutta tarjoaa parhaimmillaan ainekset muutamaan kaamosajan marjaherkkuun paljon puhutusta hyötyliikunnasta puhumattakaan.

Ja näin se käy.

1. Otetaan polkupyörä ja/tai kaksi toimintakuntoista jalkaa (autoilu luo jo itsessään suorituspaineita ja vesittää koko vatustelun idean). Varataan mukaan reppu, pyörälaukku tai pyöränkori ja nakataan siihen muina miehinä muutama pakastusrasia. Sangot ja muut suuremmat keruuastiat ovat kiellettyjä.

2. Lähdetään valinnaisen pituiselle pyörä- tai kävelylenkille. Kaupungin keskustasta poistuminen on kuitenkin välttämätöntä.

3. Jos kohdalle osuu vattuisan näköistä pusikkoa, pistäydytään ohimennen katsomaan, löytyisikö sieltä kourallinen maistiaismarjoja. Jos löytyy, hyvä. Jos löytyy enemmän, muistetaan ilahtuneena tölkkien olemassaolo: "jopas sattui, minullahan on mukanani pakastusrasioita".

4. Poimitaan vattuja rasiaan. Kun koossa on puoli purkillista, todetaan siinä olevan jo marjarahkan ainekset. Iloitaan saavutuksesta estoitta. Kun tölkki on täynnä, ollaan kahta riemukkaampia puolesta vadelmalitrasta, joka tuli kerättyä noin vain lenkin ohessa. Kiitellään itseä vuolaasti.

5. Toistetaan niin monta kertaa kuin intoa, marjoja tai pakastusrasioita riittää. Jos puuhaan alkaa tulla suorittamisen maku tai paarmoja alkaa olla enemmän kuin marjoja, lopetetaan heti.

6. Jos vattuja ei löydy, unohdetaan tölkit ja ollaan häpeämättömän tyytyväisiä siitä, että on noustu sohvalta ja tehty leppoisa lenkki ulkoilmassa.

- - -

Toinen - joskin hintavampi - vaihtoehto vaapukkatrauman hoitoon on vierailu itsepoimintatilalla. Minä ja äitini teimme sen eräänä vuonna tuttavan perustettua lähiseudulle vadelmatilan. Emme olleet uskoa näkemäämme. Loputtomasti retiisin kokoisia, puhtaita, täydellisiä vadelmia suorissa riveissä! Keräsimme vimmaisesti tuntien, miten sukupolvien takaa kantautuva pakkovatukkoahdistus alkoi hiljalleen hellittää.

Kalliiksihan se tuli, mutta oli joka euron arvoista.

Äitini on sittemmin suonut itselleen käynnin tilalla joka kesä, mutta allekirjoittanut on humanistin laihan lompakon ja metsävadelmien aromin vuoksi suosinut vatustelua. Jos on sattunut huvittamaan, nimittäin.

- - -

Lisäys: mikä parasta, vadelmathan ovat varsin monikäyttöisiä.

Kesämuisto

Pagistaaniin ei ole taidettu ostaa omin varoin uusia kodinkoneita tai laitteita sitten puolentoista vuoden takaisen kahvinkeittimen. Ja sitä ennen - en edes muista. Vähävaraisessa valtakunnassa on elelty vuosikaudet erilaisten lahjoitusten, hyyryjen ja kierrätyslaitteiden varassa. Viimeisin - ja erittäin tervetullut - tulokas oli omaisilta joululahjaksi saatu kannettava tietokone.

Uudesta koneesta riehaantuneena etätyöläinen laittoi elämän risaiseksi ja osti alkuviikolla tarjouksesta tulostin-kopiokone-skanneriyhdistelmän. Skannaustoiminto tosin vaati muutaman päivän ylimääräisen säätämisen asiakastuen avulla.

Onnistumisen kunniaksi ja taannoisen järviaiheisen postauksen jälkimainingeissa: tässäpä kesämuisto Kuoringalta vuodelta 1976. Vai olisiko vuosi sittenkin 1977? Mökkiranta näyttää yhä jotakuinkin samalta, toisin kuin minä ja isosiskoni. Rakas peltisankonikin on kadonnut jonnekin kaiken maallisen tietä.

Älkää peljästykö, tämä ei ole alku lapsuuskuvien puuduttavalle sarjaesitykselle. Uudesta skannerista huolimatta.

Aamut

Helteisen elokuun aamut ovat ihmeen tuoreita ja raikkaita, vaikka kahdeksan jälkeen viileys jo vaihtuu uuvuttavaksi paahteeksi. Yö nostaa ruohikkoon ja kasvien lehdille kastetta, mutta se haihtuu heti auringon noustessa tarpeeksi ylös.

Loppukesän aamuhetket tuntuvat olevan täynnä siipiä, säksätystä ja rasahtelua. Kesän horjuvat lapset opettelevat linnuntavoille tietämättä vielä, mitä on syytä pelätä ja mitä ei. Pitääkö ihmistä väistää, entä koiraa, autoa? Hidasoppisimmilta ja huono-onnisimmilta jää syksy näkemättä.

Laiskistuneet kaupunkirusakot eivät kyllä pelkää mitään. Tämäkin hyvinsyönyt kaveri seurasi sivusilmällä tekemisiäni, muttei vaivautunut keskeyttämään aamiaistaan rantapuiston apilikossa.

Mitäpä sitä suotta.

(Ylemmässä kuvassa muuten havainnollistuu hyvin jäniseläinten laaja näkökenttä; pään sivuilla sijaitsevat silmät näkevät edustavan otoksen myös siitä, mitä takana tapahtuu.)

Rangaistusihmeet

Piispa Henrik ja Lalli. Julkaisussa Missale Aboense - Lübeck, 1488. Lainattu täältä.

"Ihmeet on helppo jakaa kahteen pääryhmään: rangaistus- ja suojeluihmeisiin. Tuolloin ensimmäiseen ryhmään kuuluvat esimerkiksi pyhimysten pilkkaajilleen aiheuttamat vaivat, taudit, kuolema ja muut rangaistukset."

- Tuomas Heikkilä: Pyhän Henrikin legenda.

Sain valmiiksi pitkään työn alla roikkuneen nettiarvioinnin Tuomas Heikkilän kiitetystä kirjasta Pyhän Henrikin legenda, jossa perataan Henrikin myytti perusteellisemmin kuin koskaan ennen. Kuten kirjoittajakin, suhtaudun aatehistorioitsijan varovaisuudella kaikkeen, mitä kyseisestä pyhimyksestä on keskiajasta nykypäivään kirjoitettu. Onhan lähteiden valossa jopa mahdollista - joskin ehkä epätodennäköistä - että koko Henrik olisi Turun nuoren hiippakunnan arvovaltaa pönkittämään keksitty hahmo.

Ja kuinkas kävi. Heti lähetettyäni tekstin maailmalle tuo kirjanjärkäle putosi pöydältä kulma edellä suoraan jalalleni. Teki muuten kipeää ja sai ähkäisemään jonkun aivan muun kuin arvon pyhimyksen nimen.

Anteeksi nyt sitten. Ollaanko tällä sujut?

Taipaleen alussa

Vaaleanpunaisista koirista puheen ollen, tällaisista niitä kasvaa.

Kuva on koirankasvattajamme Eila Nuutisen* ottama ja hänen luvallaan lainattu. Bedlingtoninterrierin pentu on yksi Tanzara-kennelin viimeisimmistä tulokkaista.

*Kaikkiaan kuudesta perheellämme olleesta koirasta neljä on saanut elämälleen hyvät eväät Eilalta. Neljännen - Sandyn nuoremman sisaren Selman - tullessa puolivahingossa taloon vuonna 1999 hän kysyikin, joko klaanillemme pitäisi antaa tukkualennus.

On ilo viihdyttää

Pagistaanin puolustusvoimien lakisääteisellä iltamarssilla takaamme kuuluu vilpittömän ilahtunutta naurunröhötystä. Ohitse hölkkää kaksi miestä.
- Kato, pinkki koira!
- Ihan kuin Vaaleanpunainen Pantteri.

Vasta keritty ja siksi - myönnettäköön - tavallistakin vaaleanpunertavampi puolustusministeri osoittaa luonteensa jalouden heiluttamalla naurajille häntäänsä. Mehän emme pienistä pahastu.

Parannus

Lankomies oli kuin olikin saanut kaivettua pöytäkoneeni kovalevyltä esiin kaiken elämälle välttämättömän. Ylistystä ja riemulauluja harpuin, huiluin, psalttarein! Tosin tiedostojeni sekamelska saattoi allekirjoittaneen syvään häpeään. Vanha koneeni oli kuin verkkoseinistään pullisteleva kellarikomero, jonne on kiireessä sullottu tavaraa sen kummemmin järjestelemättä. On noloa, kun joku muu joutuu tonkimaan kaaosta.

Mutta puhtaalta pöydältä on syntisen porsaankin hyvä tehdä parannus. Koko eilisillan siirsin vanhan koneen sisältöä kannettavalleni järjestäen ja siivoten kaiken samalla uuteen uskoon. Olo oli kuin uutta kotia sisustaessa. Ihmettelin, miksi olen lykännyt toimitusta jo puoli vuotta. Uusi koneeni on vanhaa nopeampi ja paremmalla muistilla varustettu, ja se vie työpöydällä puolet vähemmän kallisarvoista tilaa. Ja mikä parasta, sitä voi kuljettaa mukana tarvitsematta siirrellä tietoa jatkuvasti koneelta toiselle. Ylellistä!

Sitä on vain niin paljon helpompaa pitäytyä vanhassa, tutussa ja turvallisessa kuin nähdä muutoksen vaiva ja kohdata siihen mahdollisesti liittyvät riskit. Sehän tiedetään.

Heinäkuun lopussa mökillä kukki muun muassa rusopäivänlilja (Hemerocallis fulva), vanha ja kestävä maatiaiskasvi.

Ehtiihän sitä

"With an anxiety that almost amounted to agony, I collected the instruments of life around me, that I might infuse a spark of being into the lifeless thing that lay at my feet. It was already one in the morning; the rain pattered dismally against the panes, and my candle was nearly burnt out, when, by the glimmer of the half-extinguished light, I saw the dull yellow eye of the creature open; it breathed hard, and a convulsive motion agitated it's limbs."

- Mary Shelley: Frankenstein

Palasin eilen mökiltä kotiin jotakuinkin tyytyväisenä, vaikkei sää lämmennytkään ennen kuin aamulla autoa pakatessani, kun säätiedotuksen lupaama uusi helleaalto alkoi tehdä tuloaan Itä-Suomeen. Viikon mittaan tuli yhtä kaikki pestyä mattoja, saunottua, kerättyä kylmälaukullinen mustikoita ja metsävadelmia, tavattua ystäviä (mikä oli jälleen kerran erityisen virkistävää, kiitos asianosaisille) ja tehtyä maaseudun rauhassa palkkatöitäkin asiallinen määrä.

Palasin siis kotiin, asetuin taloksi ja käynnistin tietokoneen päästäkseni lukemaan kasautuneet sähköpostit. Kone käynnistyi, mutta nihkeästi. Käynnistin uudestaan. Tai yritin. Ja yritin uudestaan.

- Jos tuot sen tänne, niin voin katsoa sitä, lupasi hätäpuhelun vastaanottanut lankoni tapansa mukaan (en osaa edes laskea, montako kertaa olen kuullut tuon avuttomien humanistien suojelusnörtin sanovan nuo sanat, joilla on jo itsessään ihmeen tyynnyttävä vaikutus).

Niin jäi tajuton potilas yöksi tarkkailuun Hervannan terveysasemalle. Minä palasin kynsiäni purren kotiin ja päätin pyhästi, että vaikka siirtoelimistä koottu, muistiongelmista kärsivä Frankensteinin hirviöni heräjäisikin vielä henkiin, päästän sen sairauseläkkeelle. Toisin sanoen siirrän koko Pagistaanin hallinnon viestintä-, työ- ja kulttuuriministeriöineen uudenkarhealle kannettavalle koneelleni, joka on tähän asti ollut suorastaan nolottavassa vajaakäytössä.

Minulla ei ole ollut mitään syytä olla tekemättä sitä jo aiemmin. Mutta tiedättehän. Aina tulee huominen, tai ensi viikko. Ehtiihän sitä. Kunnes jonakin kauniina päivänä vanhan koneen kovalevy hajoaa tai tapahtuu jokin muu kamaluus.

Silloin itketään ja parutaan katumusta surkeaan ääneen.

Tuuli kääntyi

Assistentin kanssa odotimme koko helteisen heinäkuun, että pääsisimme pakenemaan kaupungista mökille ja uimaan maailman kirkkaimpaan järveen (sillä erotuksella, että assistentille pitää heittää palloa haettavaksi, minulle ei tarvitse). Mutta mitä tapahtuikaan samana päivänä, kun Pagistaanin vaeltava kansa saapui kotiseudulle Pohjois-Karjalaan,tididam?

Tapahtui sitä, että tuuli kääntyi puhkumaan pohjoisesta jäähdyttäen järviveden ja nostattaen paljaana olevat ihonosat kananlihalle. Repusta on pitänyt kaivella alimmaiseksi pakatut farkut ja villapaidat hellevaatteiden jäädessä virattomiksi.

Kosmista kiusantekoa! Onneksi saunominen on mukavaa sellaisenaankin, ja mökki on aina mökki.

Sorcerer selling a bag of wind (tied up in three knots of a rope). From Olaus Magnus' Historia de gentibus Septentrionalibus, Rome, 1555. Medieval Macabre.

Läähätyspuhelu

Eilen ollessani silppuamassa sipuleita mangoldikeittoon puhelin soi. Kellonaika ja outo numero saivat epäilemään lehtimyyjää, mutta toisessa päässä olikin Pagistaanin urosvahvistus ja tervehdys Pik Leninin aurinkoisilta rinteiltä. Lähes viiden kilometrin korkeus kuului äänessä lievänä hengästymisenä ja satelliittipuhelu oli lyhyt ja pätkivä, mutta yllätys sai yhtä kaikki sitkeän virnistyksen naamalle lopuksi päivää.

Keittokin tuntui maistuvan tavallista paremmalta.

Yhteistyöhalua

Tiistain kunniaksi esiteltäköön kaksi apostolinmiekan (Neomarica northiana) kukkaa, sen saman, jonka lapsia lähetin keväällä maailmalle. Aamulla auenneet kukat kestävät vain vajaan päivän, joten kasvi osoitti huomattavaa yhteistyöhalua. Pagistaanin siirrettävä työpiste nimittäin suuntaa tänään kohti itää humanisteineen ja nelijalkaisine assistentteineen.

Seurattuani viikkokaudet kukkavanan verkkaista pitenemistä olin synkeän varma, että kukinta osuu jonkin reissuni kohdalle. Mutta eipäs sittenkään.

- - -

Jenni toteaa olevansa "oman elämänsä koomikko ja yhden naisen maaninen show".

Tiedän tunteen. Voi, miten hyvin sen tiedänkään.

Kokonaisen tomaatin syöminen siististi on haastava toimitus, vaikka siihen suuntaisi jakamattoman huomionsa. Jos yrittää samaan aikaan tehdä jotakin muuta - vaikkapa käsitellä kuvia tietokoneella - kerjää hankaluuksia (muistutettakoon vielä, että koneen ääressä syöminen ja juominen on Pagistaanissa toki ankarasti kielletty, noin periaatteessa, yleensä). Niinpä päädyin sullomaan kädessä pitelemäni tomaatin parin haukkauksen jälkeen kokonaisena suuhuni (älkää kertoko äidilleni).

Se ei ollut kovin suuri tomaatti. Mutta kun puraisin sitä, äkillinen paine suhteessa tomaatin ja suuni kokoon oli liikaa. Seurauksena oli yllättävä, voimakas ja irstas purskahdus tomaatin sisälmyksiä päin tietokoneen näyttöä, vastapäistä seinää (!) ja tietenkin näppistä.

Oli elämys kaivella liukkaita tomaatinsiemeniä näppäinten välistä lyijykynän terällä.

Ja oli ilo jakaa tämä elämys kanssanne.

Itkeä vai nauraa

Itänaapurimme ovat aina osanneet nauraa sekä itselleen että vallanpitäjien järjettömyyksille Siperian menolipun uhallakin. Moskova.info-sivustolta löytyy hilpeänkyyninen kokoelma neuvostoaikaisia vitsejä.

"Mielenilmaus Punaisella torilla 1937. Joukko hyvin iäkkäitä vanhuksia kantaa käsissään kylttejä: 'Toveri Stalinille lämmin kiitos onnellisesta lapsuudestamme!'. Vanhusten luokse juoksee mies:
- Oletteko järjiltänne? Kun te olitte lapsia, toveri Stalin ei ollut vielä syntynytkään!
- Juuri siitä me häntä kiitämmekin."

Rantakäärme

Tässäpä vielä yksi kohtaaminen saaristossa. Sympaattinen rantakäärme (Natrix natrix) keltaisine niskalaikkuineen paistatteli päivää keskellä asfalttitietä. Kun kuvanoton jälkeen neuvoin sitä siirtymään tien sivuun - litteä käärme tiellä on kovin surullinen näky - se sähähti ja kiemurteli harmistuneen näköisenä piennarpusikkoon.

Käärmeen liikkuminen on kaunista katsottavaa.

Kehykset pienille asioille

Saaristoretkellä bongattua: lounaanangervokiitäjä (Anthrocera filipendulae).

Samaistuin kovasti Veloenan mietteisiin yksinkertaisesta elämästä. Ajattelin omaa päivääni aamulenkkeineen, kaurapuuroineen ja kymmenen tunnin työrupeamineen. Linssikeiton lämmitystä ja ruisleipää. Kahvia pari mukillista päivässä. Omenoita ja porkkanoita. Illalla kasvimaalle ja kävelemään koiran kanssa, katsomaan kaupunkia alaviistoon harjun päältä.

Aloitettuani virallisesti etätyöt meni jonkin aikaa, että löysin uuden tavan järjestää elämiseni ja olemiseni. Vähitellen arki haki oman, hämmästyksekseni varsin kurinalaisen ja jopa askeettisen uomansa. Kaltaiselleni haahuilijalle se kai onkin ainoa vaihtoehto, jos mieli saada mitään aikaiseksi ilman työyhteisöä ja ylhäältä päin annettuja aikatauluja.

Toki nautin hiljaisesta, omaehtoisesta päivärytmistäni. Veloenan tapaan olen huomannut sen luovan kehykset pienille asioille, kuten rosmariinisilpulle tomaattileivällä, tuoreille nauriille, mesiangervojen tuoksulle hämärän aikaan, kesän loppua enteileville, viileille aamuille. Asioille, jotka jäävät helposti jalkoihin, jos elämää elää kovin suurin pensselinvedoin, toisten sanelun mukaan tai kellon, kalenterin ja kvartaalitalouden pyhässä kolminaisuudessa.

Etäelämässä on kuitenkin kääntöpuolensa. Sitä jää kovin helposti kiinni arkiaskeesiinsa etenkin tällaisina aikoina, kun vakituinen viikonloppuseurakin on omilla reissuillaan. On petollisen keveää ajautua omien rutiiniensa varassa syrjään elämän virrasta, unohtua kellumaan tyyneen poukamaan tai juuttua pyörimään itse luomassaan akanvirrassa. Ihmisten pariin hakeutuminen jää vähiin, koska päivät ovat muutenkin täysiä. Ne liukuvat ohi järjestäytyen viikoiksi toistensa perään.

Jossain vaiheessa alan tuntea oloni vieraaksi seurassa kuin seurassa. Järkeilen, ettei läsnäoloni antaisi kuitenkaan kenellekään mitään (aivan kuin minä sen osaisin päättää), pelkään muuttuneeni yhtä itseäni toistavaksi ja ennalta-arvattavaksi kuin elämänrytmini. On helpompaa ja turvallisempaa puuhata asioita itsekseen kuin markkinoida muille omia mielenkiinnon kohteitaan ja miettiä sitten, pettyvätkö he niihin (kuinka sujuvasti osaankaan ajatella toisten puolesta).

Sitäkin pohdin, käyvätkö puhutut sanani yhä kömpelömmiksi, kun aamusta iltaan ajattelen vain kirjoittamalla.

Lopputuloksena on omituinen sekoitus sosiaalista varpaillaanoloa ja erakon itseriittoisuutta; samanaikaista puheen, katseiden ja eleiden kaipuuta ja nautintoa siitä, ettei niitä tarvita. Tasapainoilen terveellisen, tarpeellisen yksinäisyyden ja liiallisen eristäytymisen välillä tietäen, että ristiriita on osa valitsemaani työtä.

Ja tiedän myös, että toisenlaisiakin aikoja tulee.