"- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi.
- Mitä sinä tarkoitat, kysyi äiti ja pisti nenänsä näkyviin.
- En oikein tiedä, sanoi Muumipeikko. Mutta mitään ei ole järjestetty ja jotain on hukassa ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut. Ehkä on taas tulva."
- Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia.
Mitä vuoden juhliin tulee, koko aikuisikäni olen antanut ääneni joulun sijaan juhannukselle ja pääsiäiselle. Ne ovat leppoisia, paineettomia suvantoja, jotka katkaisevat mukavasti arjen. Sen sijaan ostamisen ja (ylen)syömisen ympärillä pyörivä jouluhäsääminen herättää minussa vuosi vuodelta äreämmän ja kyynisemmän jouluänkyrän. Koetankin selvitä koko touhusta mahdollisimman matalalla profiililla ja karttaa kauppakeskuksia viimeiseen asti. Silti taulutelevisiomainokset, valokuitukylät ja lanttulaatikkoreseptit tunkevat tajuntaan joka tuutista.
Psykologin mukaan joulu on vahvasti tunnejuhla, jonka yhtenä kääntöpuolena on yksinäisyyden kokemusten ja niihin liittyvän alakulon tiivistyminen. Jouluun ladatut sosiaaliset odotukset tuntuvat niin ikään kiristävän monen hermoja pisteeseen, jossa suuri jouluräjähdys on tuntien kysymys. Ruutina toimii stressi, joka paukauttaa komeasti pintaan perhepiirin jännitteet, väärinkäsitykset ja vanhat kaunat. Läheisten kanssa on mukava viettää aikaa, mutta miksi juuri joulu on se juhla, jolloin pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa samaan aikaan? Tai ainakin pitäisi olla jossakin ja tehdä jotakin. Niinpä väsyneet lapsiperheet suhaavat joulunpyhinä ympäri Suomea ehtiäkseen olla tasapuolisesti molemmissa mummoloissa, vaikka kaikki saattaisivat kaivata vain pitkiä yöunia ja kotona huilaamista.
Joltisenkin kuvaavia ovat lehtien otsikot, jotka julistavat, miten "selviät joulusta stressittä" ja kuinka "tehdään unelmajoulu". On suorastaan edesvastuutonta, että kaamoksen keskellä kärvistelevä kansa joutuu vajaine akkuineen selviämään yhtään muusta kuin normaaleista askareistaan. Ajatus unelmajoulun tekemisestä taas kuulostaa vaikeuksien manaamiselta.
Milloin se tällaiseksi meni?
Joulun sanomasta hymistely ja perinteiden ylistäminen tuntuu sitä paitsi sitä falskimmalta, mitä enemmän ihmisiä usutetaan ostamaan turhaa roinaa ihmisrakkauden - toiselta nimeltään talouskasvun - yleismaailmallisen sanoman nimissä. En nyt puhu harkituista, vastaanottajaa ajatellen hankituista lahjoista, joita toki kiitollisena arvostan* ja itsekin yritän antaa. Tarkoitan halpakauppojen joulukrääsää ja paniikkiostoksia, jotka on hankittu vain, koska jotain kuuluu jouluna antaa. En suurin surminkaan toivoisi kenenkään kokevan moista ahdistusta ja huolta minun takiani.
No niin. Toivottavasti en loukannut kenenkään tunteita. Saatuani kitkerimmän sapen ulos voin myöntää, että kyllä minäkin joulusta jollain tapaa pidän. Pidän siitä silloin, kun siihen liittyy aito rauhoittumisen tunne, perinteitä tai ei. Joulusauna - mieluiten puusaunassa - on aina juhlava hetki. Hautausmaalla on hienoa käydä varsinkin, jos on lunta eikä pakkasta ole liikaa. Hyvän ruoan laittaminen ja syöminen läheisten seurassa on mukavaa, kun kenelläkään ei ole odotuksia siitä, miten joulun kuuluisi mennä, saati paineita vaikeasti määriteltävän joulutunnelman luomisesta. Höysteeksi hieman hehkuviiniä ja hiljaisuutta. Siinäpä ne tärkeimmät ovatkin.
Voisin kuvitella nauttivani myös yksinolosta jouluna. Ehkä siksi, että nautin siitä - luullakseni - keskimääräistä enemmän myös muulloin.
Jouluruuhkassakin voi kokea virkistäviä hetkiä. Menin tänään täpötäyteen postiin ostamaan merkkejä. Vuoronumerolappu näytti, että edelläni oli kuusikymmentä asiakasta. Kyllä, luitte oikein. Vieressäni oli vanhempi herra, joka oli ottanut edellisen lapun. Kun huomasimme tuijottavamme lappujamme aivan yhtä epäuskoisesti, aloimme nauraa.
- Saakohan joulumerkkejä jostain muualta, mies kysyi. Vastasin, että kioskeista taitaa saada. Käännyimme molemmat kannoillamme ja painuimme ulos.
Tuttujen tai tuntemattomien kanssa spontaanisti jaetut absurdiuden kokemukset ovat elämän suola. Jouluna, juhannuksena tai lokakuisena keskiviikkoaamuna.
*Esimerkiksi viikonloppuna vastaan otetut Taika-lasipallot ovat kaikessa turhuudessaan vastustamattoman hurmaavat, mistä asianosaisia täten julkisesti kiitetään.
maanantaina, joulukuuta 15, 2008
keskiviikkona, joulukuuta 10, 2008
Lapaset takaisin
Kulutusjuhlassa pohdittiin jokin aika sitten kevytmielistä suhtautumistamme esineisiin. Asia nousi mieleen äskettäin, kun kiireessä hösätessäni unohdin lapaseni lähijunaan.
Kyseessä olivat äidin neulomat, variskuvioiset kirjoneulelapaset, joten halusin ne ehdottomasti takaisin. Erinäisten puhelinsoittojen jälkeen selvisi, että voisin kysellä omaisuuttani löytötavarapalvelusta. Soittaessani sinne minua kehotettiin tulemaan paikan päälle, koska kukaan ei ehtisi etsimään lapasiani käsinepaljouden keskeltä.
He eivät liioitelleet. Yksinomaan lähijunista viikon aikana löytyneitä käsineitä oli laatikkotolkulla. Toinen mokoma oli muista joukkoliikennevälineistä talteen poimittuja hanskoja ja lapasia.
Mietin, kuinka moni lähtee vasiten hakemaan muutaman euron ostokäsineitään Itä-Pasilan perukoilta ja maksaa niistä vielä kahden euron lunastusmaksun? Lähes samalla hinnallahan saa jo uudet. En minäkään olisi vaivautunut, jolleivät lapaseni - jotka onneksi löytyivät - olisi olleet minulle erityisen arvokkaat. Muuten kuin rahallisesti.
Tuntuu jotenkin paradoksaaliselta ajatella, että mitä enemmän arvostaisimme olemassaolevaa omaisuuttamme, sitä vähemmän jätettä ja hylättyä roinaa kylväisimme ympärillemme. Sitähän luulisi, että kaikenlainen kiintyminen elottomiin esineisiin olisi jotenkin moraalisesti arveluttavaa ja ekologisen elämäntavan vastaista. Mutta kun miettii, miten helppoa tehdastekoiseen, hataralaatuiseen tavaraan - vaikkapa vinosaumaisiin, ensimmäisessä pesussa löpsähtäviin trendivaatteisiin - on kyllästyä ja hamuta uutta tilalle, ei kerran hankitun omaisuutensa arvostaminen ja siitä huolehtiminen tunnukaan enää niin materialistiselta.
Kyseessä olivat äidin neulomat, variskuvioiset kirjoneulelapaset, joten halusin ne ehdottomasti takaisin. Erinäisten puhelinsoittojen jälkeen selvisi, että voisin kysellä omaisuuttani löytötavarapalvelusta. Soittaessani sinne minua kehotettiin tulemaan paikan päälle, koska kukaan ei ehtisi etsimään lapasiani käsinepaljouden keskeltä.
He eivät liioitelleet. Yksinomaan lähijunista viikon aikana löytyneitä käsineitä oli laatikkotolkulla. Toinen mokoma oli muista joukkoliikennevälineistä talteen poimittuja hanskoja ja lapasia.
Mietin, kuinka moni lähtee vasiten hakemaan muutaman euron ostokäsineitään Itä-Pasilan perukoilta ja maksaa niistä vielä kahden euron lunastusmaksun? Lähes samalla hinnallahan saa jo uudet. En minäkään olisi vaivautunut, jolleivät lapaseni - jotka onneksi löytyivät - olisi olleet minulle erityisen arvokkaat. Muuten kuin rahallisesti.
Tuntuu jotenkin paradoksaaliselta ajatella, että mitä enemmän arvostaisimme olemassaolevaa omaisuuttamme, sitä vähemmän jätettä ja hylättyä roinaa kylväisimme ympärillemme. Sitähän luulisi, että kaikenlainen kiintyminen elottomiin esineisiin olisi jotenkin moraalisesti arveluttavaa ja ekologisen elämäntavan vastaista. Mutta kun miettii, miten helppoa tehdastekoiseen, hataralaatuiseen tavaraan - vaikkapa vinosaumaisiin, ensimmäisessä pesussa löpsähtäviin trendivaatteisiin - on kyllästyä ja hamuta uutta tilalle, ei kerran hankitun omaisuutensa arvostaminen ja siitä huolehtiminen tunnukaan enää niin materialistiselta.
Tunnisteet:
hankinnat,
pohditus,
yhteiskunta,
ympäristö
sunnuntaina, joulukuuta 07, 2008
Piparigeneraattori
Pagistaanin kaksijalkainen urosvahvistus toteutti viikonloppuna monivuotisen aikeensa ja rakensi piparkakkutaikinasta tahtigeneraattorin* pienoismallin lakritsikäämeineen kaikkineen. Insinöörimme aikoo viedä sen töihin joulutervehdykseksi ja leipoa viereen kahvin kanssa syötäväksi joukon ukkoja, akkoja ja possuja (mahdolliset rinnastukset henkilökuntaan ja asiakkaisiin jäävät kuulemma kunkin omalle kontolle).
Minä tosin epäilin, että johtoporras saattaa päätellä miehellä olevan liikaa vapaa-aikaa ja ylimääräistä tarmoa, jonka voisi mieluummin käyttää firman tuloksen kasvattamiseen.
Allekirjoittaneen perinteiset piparilyhdyt tuntuivat hieman kesyiltä jämerän ja miehisen piparkakkugeneraattorin rinnalla. Ehkä ensi jouluna on tormistauduttava ja pistettävä paremmaksi. Pipariluostari (kenties aitoine munkkeineen) tai keskiaikainen taistelutanner voisivat olla sopivan kunnianhimoisia tavoitteita. Joku kun ehätti takavuosina taiteilemaan taikinasta sen kuuluisan surmakohtauksenkin Köyliönjärven jäällä.Joutavilla jottain, sano.
*Kaltaisilleni humanisteille ja muille asiaan perehtymättömille tiedoksi, että tahtigeneraattoreita käytetään sähkön tuottamiseen, ja ne ovat kuulemma luonnossa pienen kantakaupunkilaisyksiön kokoisia.
lauantaina, joulukuuta 06, 2008
Isänmaan lauluja
Hyvää itsenäisyyspäivää! Kuuntelimme aamukahvilla Isänmaan lauluja-kuorolevyä ja pohdiskelimme sinänsä komeiden kappaleiden uhrimieltä ja kansakunnan jaloutta korostavia sanoituksia. Monet niistä olivat tuttuja jo koulun musiikkitunneilta. Muistan, miten verisimmät kohdat - "vainolaisen hurmehella peittää maan" ja "isät, veljet verellään vihki sinut viiriksi vapaan maan" tuntuivat yhtä aikaa hämmentäviltä ja jännittäviltä.Hämmennys ei ole kadonnut vuosien myötä minnekään. Päin vastoin. Metahistorialliseen lähestymistapaan mieltyneenä tutkijanalkuna olen joutunut pohdiskelemaan kansallisia myyttejä sekä isänmaallisuuden juuria ja ilmentymiä näkökulmista, jotka jatkuvasti pakottavat myös eräänlaiseen itsereflektioon ja opitun kyseenalaistamiseen. Tieto lisää tuskaa; puhdasotsaiseen koti, uskonto ja isänmaa-ajatteluun ei ole enää paluuta. En silti pidä itseäni epäisänmaallisena saati suhtaudu vähättelevästi itsenäisyyteen tai sodan läpikäyneiden ihmisten kokemuksiin, vaikka joskus tuntuu, että osoittaakseen asianmukaista kunnioitusta synnyinmaataan ja sotaveteraaneja kohtaan koko paketti pitäisi ottaa vastaan sen kummempia kyselemättä tai kyseenalaistamatta.
Mustavalkoisuus on kuitenkin näistä(kin) asioista kaukana.
Osallistuin kuukausi sitten Nation, Myth and Science-seminaariin, jossa vierailevana puhujana oli professori Patrick J. Geary (UCLA). Hän pohti puheenvuorossaan nationalismia ja historian hyväksikäyttöä nostaen esiin noita minuakin askarruttaneita kysymyksiä.
Professori Geary muistutti, että historiantutkijat ovat jo usean vuosikymmenen ajan tuoneet esille kansallisen historiankirjoituksen poliittista ja ideologista tarkoitushakuisuutta; historiantutkimushan vakiintui tieteenalaksi 1800-luvulla osana kansallisvaltioiden rakennusta. Tuolloin kokoon kehrätyt, vasta luotujen kansakuntien "suuret kertomukset" muodostivat tärkeän peruskiven kansallistunnon luomiselle ja ylläpitämiselle.
Eikä siinä mitään, jollei näennäisen viattomasta kansallisylpeydestä olisi niin petollisen lyhyt matka niiden toisten pitämiseen vähempiarvoisina, mikä puolestaan äärimmillään johtaa vainoamiseen, verisiin sotiin ja mittaamattomaan inhimilliseen kärsimykseen. Esimerkkejä nationalismin synkistä puolista tuskin tarvitsee tässä esittää.
Noita kansallisia, väkivallan siemenen sisältäviä myyttejä tutkijat ovatkin koettaneet osaltaan purkaa - mutta millaisin tuloksin? Ovatko esimerkiksi alan konkareiden Benedict Andersonin ja Eric Hobsbawmin nimet laajalti tuttuja muille kuin akateemiselle yleisölle? Eivät. Sen sijaan myytit ja kertomukset pitävät sitkeästi pintansa nykypäivänäkin. Tunteisiin vetoavissa, kansallista yhteenkuuluvuutta luovissa ja ylläpitävissä sankaritarinoissa on universaalia viehätystä, jota ei kuivalla rationalisoinnilla hevin häivytetä.
Toisaalta, Geary pohti, mitä siitä seuraisi, jos ihmisiltä otettaisiin pois nuo kansallista itsetuntoa pönkittävät tarinat? Mikä on vaihtoehto? Euroopassa patriotismin vaihtoehdoksi on tarjoteltu eurooppalaista identiteettiä, mutta kuten professori totesi, siihen on sisäänrakennettu samat potentiaaliset ongelmat kuin kansallismielisyyteenkin: me vastaan muut, rajojen taakse jäävät toiset ja suhtautuminen heihin.
Kovin houkutteleva ei ole Gearyn mcdonaldisaatioksi kutsuma vaihtoehtokaan, joka häivyttäisi kansalliset ja kulttuuriset erot - vaikka osin keinotekoisesti rakennetut ja ylläpidetyt - markkinatalouden pyörittämän massakulttuurin alle. Siitäkin on saatu jo riittävästi esimakua.
Oliko professorilla vastauksia kuvailemaansa dilemmaan? Ei tietenkään. Mutta on hyvä, että kysymyksiä esitetään ja pohditaan kerta toisensa jälkeen. Ideaalimaailmassa joka ikinen lapsi ja nuori saisikin kotoa ja koulusta eväät samaan kyselemiseen, kyseenalaistamiseen ja oman maailmankäsityksensä tietoiseen rakentamiseen. Omilla aivoilla ajattelu on - niin uskon - jokaisen kynnelle kykenevän ihmisyksilön oikeus ja velvollisuus. Ehkä siitä löytyisi ratkaisu terveeseen kansallistuntoonkin, johon ei liity tarvetta vähätellä tai polkea muita.
perjantaina, joulukuuta 05, 2008
Talven valkohiutaleet
Kävin eilen kaupassa kaupunkiasioilta palatessani. Astuttuani ovesta ulos alkoi sataa. Kovasti. Koska en halunnut laskea painavia kangaskasseja märkään maahan, en saanut vedettyä huppua päähäni. Tarpoessani ylämäkeen kotia kohti nenä alkoi vuotaa - tietysti - joten päädyin niiskuttamaan tauotta. Märästä tukasta tippui vettä silmiin, mutta kolmatta kättä vailla en voinut sillekään mitään. Viime keväänä ostamani kengät ratkeilevat jo saumoista, mikä aiheutti hilpeää litskahtelua varpaanväleissä. Se säesti korvissa soivaa, kaupassa kuultua joululaulua riemuin helkkäilevistä kulkusista ja talven valkohiutaleista.
Tuntia aiemmin olin istunut Oulusta Helsinkiin muuttaneen vanhemman kollegan kanssa lounaalla. Etelärannikon märkää pimeyttä päivitellessämme hän katsahti ulos ja ilahtui aidosti:
- Hei, siellähän sataa räntää!
Se, että minäkin suorastaan riemastuin, kertoo paljon ihmiseläimen sopeutumiskyvystä. Samoin kuin se, että kolmantena espoolaissyksynäni huomasin odottavani suoraan kevättä, en talvea, kuten ennen. Eipähän pety.
Tuntia aiemmin olin istunut Oulusta Helsinkiin muuttaneen vanhemman kollegan kanssa lounaalla. Etelärannikon märkää pimeyttä päivitellessämme hän katsahti ulos ja ilahtui aidosti:
- Hei, siellähän sataa räntää!
Se, että minäkin suorastaan riemastuin, kertoo paljon ihmiseläimen sopeutumiskyvystä. Samoin kuin se, että kolmantena espoolaissyksynäni huomasin odottavani suoraan kevättä, en talvea, kuten ennen. Eipähän pety.
keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008
Taistelu
Kroonisen kaamospöhnän keskeltä havahduin hetkeksi, kun uutisissa mainittiin taas kerran terrorisminvastainen taistelu. Jupisin miehelle, mikseivät ne voi puhua vaikka terrorismin torjunnasta.
- Taistelu kuulostaa niin hyökkäävältä. Ihan kuin ajatuksena olisi tappaa ne, ennen kuin ne ehtivät tappaa meidät. Ja samalla hysteeriseltä - siltä kuin pyörittäisiin ympyrää, hosuttaisiin vähän minne sattuu ja huitaistaisiin siinä hosuessa henki pois niin syyllisiltä kuin syyttömiltäkin.
- Niiiiin?
- No niin... just.
- Taistelu kuulostaa niin hyökkäävältä. Ihan kuin ajatuksena olisi tappaa ne, ennen kuin ne ehtivät tappaa meidät. Ja samalla hysteeriseltä - siltä kuin pyörittäisiin ympyrää, hosuttaisiin vähän minne sattuu ja huitaistaisiin siinä hosuessa henki pois niin syyllisiltä kuin syyttömiltäkin.
- Niiiiin?
- No niin... just.
maanantaina, joulukuuta 01, 2008
Hartiavoimin
Pagistaanissa harrastettiin viikonloppuna hartiavoimin kulttuuria. Osasyynä pimeyttä piristäneeseen taidesumaan oli se, että seniorijaosto tuli Joensuusta atimaan muutamaksi päiväksi.
Niinpä vyötimme kulturellit kupeemme ja kävimme perjantaina Kansallisoopperassa katsomassa ja kuuntelemassa, kuinka koppava keikari Jevgeni Onegin joutui maistamaan omaa lääkettään. Lauantaina seurasimme, miten Heidi Herala tulkitsi Sinikka Nopolan kertomusta kumikanan ostamisesta hilpeässä esityksessä Nainen ja anjovis.
Ja kun EMMA tuossa hollilla sattuu olemaan, poikkesimme sielläkin. Tarjolla oli tuttuun tapaan jos jotakin - Ole Kandelinia, teekannuja ja perusnäyttelyn valokuvat, veistokset ja väkkärät. Paikkahan on erikoismuseoineen niin iso, ettei kertakäynnillä kannata yrittää ahmia likimainkaan kaikkea.
Tänään suuri osa päivästä mennyt sulatellessa hämmästyttävää seikkaa: vuoden viimeinen kuukausi alkoi. Kun tuntuu siltä, ettei kai se mitenkään vielä. Vastahan sitä. Ja tätä ja tuota.
Niinpä vyötimme kulturellit kupeemme ja kävimme perjantaina Kansallisoopperassa katsomassa ja kuuntelemassa, kuinka koppava keikari Jevgeni Onegin joutui maistamaan omaa lääkettään. Lauantaina seurasimme, miten Heidi Herala tulkitsi Sinikka Nopolan kertomusta kumikanan ostamisesta hilpeässä esityksessä Nainen ja anjovis.
Ja kun EMMA tuossa hollilla sattuu olemaan, poikkesimme sielläkin. Tarjolla oli tuttuun tapaan jos jotakin - Ole Kandelinia, teekannuja ja perusnäyttelyn valokuvat, veistokset ja väkkärät. Paikkahan on erikoismuseoineen niin iso, ettei kertakäynnillä kannata yrittää ahmia likimainkaan kaikkea.
Tänään suuri osa päivästä mennyt sulatellessa hämmästyttävää seikkaa: vuoden viimeinen kuukausi alkoi. Kun tuntuu siltä, ettei kai se mitenkään vielä. Vastahan sitä. Ja tätä ja tuota.
perjantaina, marraskuuta 28, 2008
Melnica
Törmäsin taannoin pietarilaisessa levykaupassa Melnica-yhtyeen tuotantoon. Sitä voinee luonnehtia melodiseksi, joltisenkin romanttiseksi ja hivenen mahtipontiseksi folk-rockiksi, jossa innoitusta on haettu muun muassa keskiajalta. Allekirjoittaneeseenhan sellainen uppoaa kuin häkä huiluineen ja jousisoittimineen kaikkineen.Tarjoaisin mielelläni asialliset maistiaiset, mutta virtuaalisesti tarjolla on vain puolivillaisia (ja laittomia) livetaltiointeja ja muita YouTube-kyhäelmiä. Kannattaa kuitenkin käydä kuulostelemassa, jos musiikkigenre kiinnostaa:
Nocnaja kobyla (Yön tamma)
Gospodin gornyh dorog (Vuoriteiden herra)
Oboroten (Ihmissusi)
Dveri Tamerlana (Timur Lenkin ovet)
tiistaina, marraskuuta 25, 2008
Kotoutuvat kuoriaiset
Luulen tehneeni tarpeeksi toimittajan töitä ymmärtääkseni, mitä paineen alla kirjoittaminen voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Kuten arvata saattaa, olen myös tunnollisesti kantanut omat korteni journalististen verbaalimokien kekoon. Kaiken päälle nykypäivän byrokratia tuottaa loputtomasti uudissanoja, joihin säkeytyy sukkelakin sanankäyttäjä.
Jos siis kirjoittajakollegoiden sanankäyttöön puutunkin - kiusaus käy usein liian suureksi - teen sen ehdottoman empaattisessa ja solidaarisessa hengessä, en ivaten, pilkaten tahi ylemmyydentuntoisesti irvistellen. Ei ole varaa.
Muttei sille mitään voi, että maakuntalehden tämänaamuinen otsikko Koloradonkuoriaiset voivat kotoutua Suomeen nosti mieleen hämmentäviä kuvia pulpeteissa istuvista, raidallisista kuoriaisista opettelemassa suomen kielen sijapäätteitä ja maamme lainsäädäntöä.
Jos siis kirjoittajakollegoiden sanankäyttöön puutunkin - kiusaus käy usein liian suureksi - teen sen ehdottoman empaattisessa ja solidaarisessa hengessä, en ivaten, pilkaten tahi ylemmyydentuntoisesti irvistellen. Ei ole varaa.
Muttei sille mitään voi, että maakuntalehden tämänaamuinen otsikko Koloradonkuoriaiset voivat kotoutua Suomeen nosti mieleen hämmentäviä kuvia pulpeteissa istuvista, raidallisista kuoriaisista opettelemassa suomen kielen sijapäätteitä ja maamme lainsäädäntöä.
torstaina, marraskuuta 20, 2008
Tuhti kerros
Yle kertoo talotehtaiden kritisoivan uusia energiamääräyksiä, etenkin vaatimuksia seinien paksuntamisesta:
"Teollisuus esittää, että alkuvaiheessa riittäisi tuhti eritekerroksen lisäys lattioihin ja kattoihin."
"Teollisuus esittää, että alkuvaiheessa riittäisi tuhti eritekerroksen lisäys lattioihin ja kattoihin."
keskiviikkona, marraskuuta 19, 2008
Oma taikansa
Päivä ei valjennut Joensuussa tänään, mutta maa valkeni siitäkin edestä. Huomisiltana nähdään, mikä on tilanne Ylä-Karjalassa. Jo eilen mökille mennyt anoppikokelas on lämmittänyt tuvan valmiiksi ja luvannut virittää saunan tulille tulemiksemme, joten mikäpä on valmiille mennessä.
Kun olin pieni, vietimme äidin kanssa myöhäissyksyn viikonloput kahdestaan mökillä isän ollessa hirvimetsällä. Luimme ja kokosimme palapelejä, minä piirtelin. Mies taas kertoi, että näihin aikoihin ukki ja muut sukulaismiehet tapasivat lähteä muikunkudulle. Harmaassa, jääkantta odottavassa järvenselässä ja koko touhussa oli pikkupojan mielestä erityistä hohtoa. ´
Tuumasimme, että kaamosajassa ennen lumen tuloa on oma taikansa varsinkin siellä, missä pimeällä on lupa olla sitä mitä se on.
Kun olin pieni, vietimme äidin kanssa myöhäissyksyn viikonloput kahdestaan mökillä isän ollessa hirvimetsällä. Luimme ja kokosimme palapelejä, minä piirtelin. Mies taas kertoi, että näihin aikoihin ukki ja muut sukulaismiehet tapasivat lähteä muikunkudulle. Harmaassa, jääkantta odottavassa järvenselässä ja koko touhussa oli pikkupojan mielestä erityistä hohtoa. ´
Tuumasimme, että kaamosajassa ennen lumen tuloa on oma taikansa varsinkin siellä, missä pimeällä on lupa olla sitä mitä se on.
sunnuntaina, marraskuuta 16, 2008
Muutakin kuin tuuli
Jostain muistan lukeneeni luonnehdinnan, että "bedlingtoninterrierissä on älykkyyttä, joka voi yllättää kokeneenkin omistajan". Kaikkihan omiaan kehuvat, mutta tänään karvaiset einsteinimme antoivat selviä viitteitä siitä, että korvien välissä liikkuu muutakin kuin tuuli (ystäväni kuolematon teoria läppäkorvien tarkoituksesta on, että ne estävät läpivedon).Malttamattoman koiranpojan kanssa olemme opetelleet pitkään ja hartaasti asiallista remmikäytöstä, johon ei kuulu vetäminen. Tänään aamulenkillä kaksikko alkoi kohkata edellä kulkevan koiran perään, jolloin pysäytin koko karavaanin pieneen kärsivällisyysharjoitukseen. Unohduin siinä seistessämme miettimään omia asioitani, kun tunsin napakan tuuppauksen polvitaipeissani. Rocky - joka siis tietää, että kiskominen on hyödytöntä, vaikka miten olisi kiire eteenpäin - oli kiertänyt taakseni ja hypännyt minua vasten takaapäin kuin sanoakseen, että olisi aika lopettaa seisoskelu ja lähteä jatkamaan matkaa.
Illansuussa istuimme siipan kanssa keittiössä nauttimassa syksyn ensimmäisistä glögimukillisista. Sandy tuli keittiöön ja alkoi tuijottaa meitä tiiviisti. Kun kysyimme, mitä asiaa sillä oli, se meni ja tökkäsi ruokakuppia kuonollaan. Yleensä olemme koirien ruoka-aikaan jossain toisessa huoneessa, jolloin Sandy asiaa kysyttäessä juoksee keittiöön. Koska olimme valmiiksi keittiössä, se ratkaisi ongelman omalla tavallaan.
Tehdessämme jatkokysymyksen, missä ruoka on, Sandy meni koskettamaan jääkaapin ovea. Ei siinä muuten mitään, mutta kysymykseen "missä ruoka" Sandy on jo nuorena oppinut vastaamaan tökkäämällä sen kaapin ovea, jossa koiranraksuja säilytetään. Viime aikoina olemme kuitenkin antaneet raksuja vain aamuisin, kun taas iltaruoka otetaan yleensä jääkaapista.
Koirat tosiaan osaavat soveltaa oppimaansa, eivätkä vain toistele mekaanisesti kerran omaksumiaan eleitä ja liikkeitä.
Joskus on myös suorastaan aavemaista, miten paljon koirat kuuntelevat ihmisten puheita ja oppivat omia aikojaan yhdistämään sanoja ja asioita. Äitini sanoi, että joskus häntä hermostutti, kun vanhat uroskoiramme kuuntelivat intensiivisesti jopa hänen puhelinkeskustelunsa.
torstaina, marraskuuta 13, 2008
Menshikovin kaakeleita katsomassa
Edelliseen tekstiin ja sen kommentteihin viitaten: kyllä täkäläinen merikaali taitaa sittenkin olla ehtaa merilevää - salaattipurkin pohjasta löytyi kuin löytyikin pikkuisella printillä Okean Treidin Kompanin osoite, josta asia vahvistui.
Vietin eilen vähän löysemmän päivän, koska arkisto on keskiviikkoisin kiinni. En ole mikään kokenut Pietarin-kävijä, mutta sen verran olen kaupungissa ehtinyt aikaani viettää, että tärkeimmät nähtävyydet (nähtävyyden käsite on muuten mahdottoman mielenkiintoinen; mistä muodostuvat ne normit, mitkä missäkin paikassa ovat virallisia nähtävyyksiä) on ehditty katsastaa jo muutamaan kertaan. Olen myös ehtinyt oppia, että Eremitaasiin pitää tehdä täsmäiskuja sen mukaan, mitä kulloinkin haluaa nähdä, jos ylipäänsä haluaa. Sinne ei oikein kannata mennä haahuamaan pariksi tunniksi, koska lopputuloksena on totaalinen uupumus ja pöllähtäneisyys paikan koon ja ylettömyyden myötä.
Mielenkiintoisia ja vielä koluamattomia museoita kaupungissa on valtavasti, mutta aina ei ole museotuulella. Nytkin halusin olla ulkona, joten lähdin joutessani kuljeksimaan Vasilin saarelle, kauemmas keskustan hälinästä ja luksusliikkeiden reunustamasta pääkadusta. Pistäydyin yliopiston kirjakaupassa, kauppahallissa ja pyrkiydyin kirkkoon, joka oli remontin takia kiinni. Palatessani takaisin pitkin rantakatua osuin Menshikovin palatsille, joka tuntui juuri sopivalta kulttuurisuupalalta laiskalle iltapäivälle. Palatsiksi tuo 1700-luvun rakennus oli suorastaan sympaattinen. Sinivalkoisilla koristekaakeleilla kauttaaltaan vuoratut huoneet toivat oudosti mieleen jättiläiskylpyhuoneet.
Mukavaa oli myös se, että jatko-opiskelijakorttia vilauttamalla sisään pääsi ilmaiseksi ja sadalla ruplalla saattoi lunastaa valokuvausoikeuden. Kannattaa pistäytyä!
Pagistaanin muita suosikkeja luiden päälle rakennetussa kaupungissa ovat eläintieteellinen museo - jonka topattu mammutti (oppaan mainio käännös) teki aikoinaan kahdeksanvuotiaaseen valtavan vaikutuksen - ja Pietari Suuren moniaita ja outoja kiinnostuksenkohteita esittelevä Kunstkamera, joka on yksi maailman vanhimmista museoista. Venäläisen taiteen museo on upea paikka, joka ei vyöry hengästyttävästi päälle Eremitaasin tavoin. Jos palatsien loistoa ja kultauksia haluaa nähdä, Moika-joen rannalla sijaitseva Jusupovin palatsi - se, jossa Rasputin pääsi hengestään - on sopivan kokoinen kermaleivos, jolla visuaalinen makeannälkä lähtee loppupäiväksi.
Mutta huomenna iltajunalla kotiin ja tammikuussa taas takaisin.
Vietin eilen vähän löysemmän päivän, koska arkisto on keskiviikkoisin kiinni. En ole mikään kokenut Pietarin-kävijä, mutta sen verran olen kaupungissa ehtinyt aikaani viettää, että tärkeimmät nähtävyydet (nähtävyyden käsite on muuten mahdottoman mielenkiintoinen; mistä muodostuvat ne normit, mitkä missäkin paikassa ovat virallisia nähtävyyksiä) on ehditty katsastaa jo muutamaan kertaan. Olen myös ehtinyt oppia, että Eremitaasiin pitää tehdä täsmäiskuja sen mukaan, mitä kulloinkin haluaa nähdä, jos ylipäänsä haluaa. Sinne ei oikein kannata mennä haahuamaan pariksi tunniksi, koska lopputuloksena on totaalinen uupumus ja pöllähtäneisyys paikan koon ja ylettömyyden myötä.
Mielenkiintoisia ja vielä koluamattomia museoita kaupungissa on valtavasti, mutta aina ei ole museotuulella. Nytkin halusin olla ulkona, joten lähdin joutessani kuljeksimaan Vasilin saarelle, kauemmas keskustan hälinästä ja luksusliikkeiden reunustamasta pääkadusta. Pistäydyin yliopiston kirjakaupassa, kauppahallissa ja pyrkiydyin kirkkoon, joka oli remontin takia kiinni. Palatessani takaisin pitkin rantakatua osuin Menshikovin palatsille, joka tuntui juuri sopivalta kulttuurisuupalalta laiskalle iltapäivälle. Palatsiksi tuo 1700-luvun rakennus oli suorastaan sympaattinen. Sinivalkoisilla koristekaakeleilla kauttaaltaan vuoratut huoneet toivat oudosti mieleen jättiläiskylpyhuoneet.
Mukavaa oli myös se, että jatko-opiskelijakorttia vilauttamalla sisään pääsi ilmaiseksi ja sadalla ruplalla saattoi lunastaa valokuvausoikeuden. Kannattaa pistäytyä!
Pagistaanin muita suosikkeja luiden päälle rakennetussa kaupungissa ovat eläintieteellinen museo - jonka topattu mammutti (oppaan mainio käännös) teki aikoinaan kahdeksanvuotiaaseen valtavan vaikutuksen - ja Pietari Suuren moniaita ja outoja kiinnostuksenkohteita esittelevä Kunstkamera, joka on yksi maailman vanhimmista museoista. Venäläisen taiteen museo on upea paikka, joka ei vyöry hengästyttävästi päälle Eremitaasin tavoin. Jos palatsien loistoa ja kultauksia haluaa nähdä, Moika-joen rannalla sijaitseva Jusupovin palatsi - se, jossa Rasputin pääsi hengestään - on sopivan kokoinen kermaleivos, jolla visuaalinen makeannälkä lähtee loppupäiväksi.
Mutta huomenna iltajunalla kotiin ja tammikuussa taas takaisin.
tiistaina, marraskuuta 11, 2008
Morskaja kapusta
Allekirjoittaneella on taipumus tykästyä uusiin asioihin vimmalla, jota voisi kutsua vaikkapa mössykkäsyndroomaksi Vaahteramäen Eemelin tunnetun lakkifiksaation mukaan. Jos hankin uuden vaatteen, en malttaisi laittaa päälleni mitään muuta. Saatan käyttää hankintani heti kättelyssä lähes puhki.
Sama pätee ruokaan. Keksittyäni jotain erityisen hyvää syön sitä kyllästymiseen asti (paitsi kaurapuuroon ja puolukkarahkaan en kyllästy ikinä). Esimerkiksi hummus-tahnaa lapioin päivittäin leivälleni noin vuoden, kunnes hinku vaihtui peston kautta vuohenjuustoon. Jossain vaiheessa sykli alkaa taas alusta.
Reissussa piirre tapaa vahvistua lähes pakkomielteenomaiseksi mieltymykseksi johonkin paikalliseen herkkuun. Esimerkiksi viime kesänä Italiassa olisin voinut elää päiväkaudet vastapaistetuilla, eri tavoin maustetuilla ja täytetyillä focaccialeivillä. Lokakuussa Berliinissä himoitsin jostain syystä falafelia lähes tauotta, vaikken koskaan tule syöneeksi sitä Suomessa.
Venäjällä kestosuosikkejani ovat olleet se perinteinen tumma suorakulmiolimppu ja piimää muistuttava kefiiri. Limppu näyttää kokeneen suomalaisleivän surullisen kohtalon: yhä useammin se myydään valmiiksi viipaloituna ja muovipussiin tukehdutettuna. Kefiiriä taas ei viitsi ostaa, jos tölkkiä ei saa kylmään.
Mutta tavoilleni uskollisena olen kahdessa päivässä ehtinyt kehittää uuden fiksaation. Sen nimi on morskaja kapusta. Tuo merikaaliksi kutsuttu, terveysruoaksi tituleerattu herkku näyttäisi olevan Porphyra-sukuun kuuluvaa merilevää, josta valmistetaan muun muassa sushin käärimiseen käytettäviä norilevyjä. Sitä saa näemmä nykyisin venäläisistä ruokakaupoista valmissalaatin muodossa höystettynä esimerkiksi sipulilla, punajuurella, munakoisolla, tomaateilla tai sienillä. Ah, lisää!
Mietin jo vimmaisesti, miten saisin kuljetettua mahdollisimman paljon morskaja kapustaa Suomeen, tai löytyisikö sitä suomalaiskaupoista (saa vinkata, jos kellot soivat). Toisaalta näille kulinaarisille salamarakkauksille on tyypillistä, että ne unohtuvat heti kotiin päästyä aktivoituakseen vasta uuden altistuksen myötä.
Ja odottaahan kotona se vuohenjuustopurkki.
Sama pätee ruokaan. Keksittyäni jotain erityisen hyvää syön sitä kyllästymiseen asti (paitsi kaurapuuroon ja puolukkarahkaan en kyllästy ikinä). Esimerkiksi hummus-tahnaa lapioin päivittäin leivälleni noin vuoden, kunnes hinku vaihtui peston kautta vuohenjuustoon. Jossain vaiheessa sykli alkaa taas alusta.
Reissussa piirre tapaa vahvistua lähes pakkomielteenomaiseksi mieltymykseksi johonkin paikalliseen herkkuun. Esimerkiksi viime kesänä Italiassa olisin voinut elää päiväkaudet vastapaistetuilla, eri tavoin maustetuilla ja täytetyillä focaccialeivillä. Lokakuussa Berliinissä himoitsin jostain syystä falafelia lähes tauotta, vaikken koskaan tule syöneeksi sitä Suomessa.
Venäjällä kestosuosikkejani ovat olleet se perinteinen tumma suorakulmiolimppu ja piimää muistuttava kefiiri. Limppu näyttää kokeneen suomalaisleivän surullisen kohtalon: yhä useammin se myydään valmiiksi viipaloituna ja muovipussiin tukehdutettuna. Kefiiriä taas ei viitsi ostaa, jos tölkkiä ei saa kylmään.
Mutta tavoilleni uskollisena olen kahdessa päivässä ehtinyt kehittää uuden fiksaation. Sen nimi on morskaja kapusta. Tuo merikaaliksi kutsuttu, terveysruoaksi tituleerattu herkku näyttäisi olevan Porphyra-sukuun kuuluvaa merilevää, josta valmistetaan muun muassa sushin käärimiseen käytettäviä norilevyjä. Sitä saa näemmä nykyisin venäläisistä ruokakaupoista valmissalaatin muodossa höystettynä esimerkiksi sipulilla, punajuurella, munakoisolla, tomaateilla tai sienillä. Ah, lisää!
Mietin jo vimmaisesti, miten saisin kuljetettua mahdollisimman paljon morskaja kapustaa Suomeen, tai löytyisikö sitä suomalaiskaupoista (saa vinkata, jos kellot soivat). Toisaalta näille kulinaarisille salamarakkauksille on tyypillistä, että ne unohtuvat heti kotiin päästyä aktivoituakseen vasta uuden altistuksen myötä.
Ja odottaahan kotona se vuohenjuustopurkki.
maanantaina, marraskuuta 10, 2008
Rajan takaa
Tervehdys rajan takaa eli Pietarista, jonne suuntasin aamujunalla kera repun ja Sputnikiksi* nimetyn kullanmurun (edelliseen viestiin viitaten päädyin kuin päädyinkin sekä parjattuun että kiitettyyn Acerin pikkukannettavaan). Arkistokammosta ja vakavasta byrokratiarajoittuneisuudesta kärsivä historioitsijantekelekin joutuu joskus ottamaan lusikan - tai kynän - kauniiseen käteen, hankkimaan tarpeelliset proopuskat ja leimat ja kohtaamaan ammatillisten painajaistensa synkimmän ilmentymän: venäläisen arkiston.
Noh, eipäs liioitella. Onneksi tiedän suunnilleen, mitä kyseisestä instanssista etsin, joten työsarka ei ehkä ole aivan mahdoton. Eikä tutkijoilla ole asiaa itse arkistoon - asiakirjatilaukset tuodaan lukusaliin kahdesti viikossa - joten liukuhyllyjen väliin jäämisestä ei ole tällä kertaa pelkoa. Suurempi vaara lienee päätyä katumaasturin litistämäksi matkalla arkistoon. Venäläisessä liikennekulttuurissahan suojatietkin tuntuvat olevan olemassa lähinnä tähtäyksen helpottamiseksi.
Painajaisista ja rajantakaisuuksista puheen ollen, eilen illalla pistäydyimme Saunassa toteamassa saman kuin monet arvostelijat: suomalaisen kauhugenren uusin tulokas oli visuaalisesti hieno, mutta juoneltaan sekava ja keskeneräisen oloinen. Oikein harmitti, kun niin maukkaista aineksista keitettyä soppaa ei oltu maltettu haudutella vielä hiukan. Näyttelijät, puitteet ja taustatarina - myöhäiskeskiajan rajankäyntihän on mitä herkullisin aihealue - olisivat kyllä antaneet aihetta enempäänkin.
Itse asiassa Pagistaanin arvovaltainen raati totesi yksissä tuumin, että leikkaamalla kaksi viimeistä minuuttia elokuvan lopusta pois se paranisi jo huomattavasti. Se, mikä ilman noita minuutteja olisi voinut olla lynchmäisen surrealistinen ja katsojan omaa mielikuvitusta kiihdyttävä teos, latistui jotenkin amatöörimäisen lopun myötä aika tavanomaiseksi säikyttelypätkäksi.
Kansa - joka kyllä tietää - vaatii siis parannusta asiaan! Ennen kansainväliseen levitykseen tarjoamista Saunaa on lyhennettävä lopusta kahdella minuutilla! Löytyisiköhän adressiin allekirjoittajia?
*Venäjäksi "matkatoveri".
Noh, eipäs liioitella. Onneksi tiedän suunnilleen, mitä kyseisestä instanssista etsin, joten työsarka ei ehkä ole aivan mahdoton. Eikä tutkijoilla ole asiaa itse arkistoon - asiakirjatilaukset tuodaan lukusaliin kahdesti viikossa - joten liukuhyllyjen väliin jäämisestä ei ole tällä kertaa pelkoa. Suurempi vaara lienee päätyä katumaasturin litistämäksi matkalla arkistoon. Venäläisessä liikennekulttuurissahan suojatietkin tuntuvat olevan olemassa lähinnä tähtäyksen helpottamiseksi.
Painajaisista ja rajantakaisuuksista puheen ollen, eilen illalla pistäydyimme Saunassa toteamassa saman kuin monet arvostelijat: suomalaisen kauhugenren uusin tulokas oli visuaalisesti hieno, mutta juoneltaan sekava ja keskeneräisen oloinen. Oikein harmitti, kun niin maukkaista aineksista keitettyä soppaa ei oltu maltettu haudutella vielä hiukan. Näyttelijät, puitteet ja taustatarina - myöhäiskeskiajan rajankäyntihän on mitä herkullisin aihealue - olisivat kyllä antaneet aihetta enempäänkin.
Itse asiassa Pagistaanin arvovaltainen raati totesi yksissä tuumin, että leikkaamalla kaksi viimeistä minuuttia elokuvan lopusta pois se paranisi jo huomattavasti. Se, mikä ilman noita minuutteja olisi voinut olla lynchmäisen surrealistinen ja katsojan omaa mielikuvitusta kiihdyttävä teos, latistui jotenkin amatöörimäisen lopun myötä aika tavanomaiseksi säikyttelypätkäksi.
Kansa - joka kyllä tietää - vaatii siis parannusta asiaan! Ennen kansainväliseen levitykseen tarjoamista Saunaa on lyhennettävä lopusta kahdella minuutilla! Löytyisiköhän adressiin allekirjoittajia?
*Venäjäksi "matkatoveri".
torstaina, marraskuuta 06, 2008
Luotu vai oikea tarve
Mies kertoi huvittuneena, miten kaksi nuorta naista oli marketissa katsellut Taika-astioita peittelemätöntä inhoa osoittaen.
- Jos joku meille tuollaisia toisi, niin seinään heittäisin, oli toinen uhonnut.
Pitää toivoa, että naisella on yhtä herkkävainuisia ystäviä kuin Pagistaanin väellä. Ettei tuomisia sentään seinään tarvitse heittää.
Kun nyt materian haalimiseen päästiin, niin kerrottakoon allekirjoittaneen viimeisimmän päkätin liittyvän minikokoiseen kannettavaan tietokoneeseen. Itse asiassa olen jo päättänyt sijoittaa veronpalautukseni sellaiseen (jos hyvin käy, saan hankinnan vieläpä verovähennykseen). Olen tähän saakka raahannut täysimittaista, painavaa Aceriani ympäri maailmaa peläten, että ainokaiseni korvaamattomine sisältöineen varastetaan tai kovalevy kyllästyy retuutukseen ja sanoo sopimuksen irti.
Esimerkiksi ensi viikoksi lähden Pietariin arkistoreissulle, ja vaikka muistiinpanot voisikin tehdä perinteisesti kynällä ruutuvihkoon tai vähemmän perinteisesti digikameralla, muiden töiden takia joudun ottamaan koneen matkaan. Koska tarvitsen vain nettiyhteyttä ja kirjoitusmahdollisuutta, tuntuu työläältä ja kovin riskialttiilta raahata jälleen kerran koko kotitoimisto mukaan.
Olen kyllä miettinyt, onko kyseessä taas yksi luotu tarve. Jos markkinoille ei olisi tullut minikannettavia, en sellaista osaisi kaivatakaan. Eihän kannettavia koneitakaan ole ollut saatavilla kovin pitkään. Tai kotitietokoneita ylipäänsä, jos niikseen tulee. Tarvitsenko siis miniläppäriä oikeasti, vai olisiko se vain kiva olemassa?
Olen vakuutellut itselleni, että niin nyt kuin toivon mukaan tulevaisuudessakin tienaan elantoni pitkälti kirjoittamisella, joka taas ei ole paikkaan sidottua työtä. Kätevästi mukana kulkeva työväline haukkunee siis hintansa mennen tullen. Kaikkiin uusiin villityksiin ei tarvitse lähteä mukaan, mutta holtitonta kuluttamista tuskin lienee, jos hyödyntää uutuuksia harkiten silloin, kun ne todella helpottavat elämää.
Kun päkätti on täten julkisesti perusteltu ja oikeutetuksi päätetty, kaikenlaisia vinkkejä tai kokemuksia minikannettavista otetaan kiitollisuudella vastaan. Onko esimerkiksi Acer Aspire One ollut hintansa väärti, jos joku on sellaisen hankkinut?
- Jos joku meille tuollaisia toisi, niin seinään heittäisin, oli toinen uhonnut.
Pitää toivoa, että naisella on yhtä herkkävainuisia ystäviä kuin Pagistaanin väellä. Ettei tuomisia sentään seinään tarvitse heittää.
Kun nyt materian haalimiseen päästiin, niin kerrottakoon allekirjoittaneen viimeisimmän päkätin liittyvän minikokoiseen kannettavaan tietokoneeseen. Itse asiassa olen jo päättänyt sijoittaa veronpalautukseni sellaiseen (jos hyvin käy, saan hankinnan vieläpä verovähennykseen). Olen tähän saakka raahannut täysimittaista, painavaa Aceriani ympäri maailmaa peläten, että ainokaiseni korvaamattomine sisältöineen varastetaan tai kovalevy kyllästyy retuutukseen ja sanoo sopimuksen irti.
Esimerkiksi ensi viikoksi lähden Pietariin arkistoreissulle, ja vaikka muistiinpanot voisikin tehdä perinteisesti kynällä ruutuvihkoon tai vähemmän perinteisesti digikameralla, muiden töiden takia joudun ottamaan koneen matkaan. Koska tarvitsen vain nettiyhteyttä ja kirjoitusmahdollisuutta, tuntuu työläältä ja kovin riskialttiilta raahata jälleen kerran koko kotitoimisto mukaan.
Olen kyllä miettinyt, onko kyseessä taas yksi luotu tarve. Jos markkinoille ei olisi tullut minikannettavia, en sellaista osaisi kaivatakaan. Eihän kannettavia koneitakaan ole ollut saatavilla kovin pitkään. Tai kotitietokoneita ylipäänsä, jos niikseen tulee. Tarvitsenko siis miniläppäriä oikeasti, vai olisiko se vain kiva olemassa?
Olen vakuutellut itselleni, että niin nyt kuin toivon mukaan tulevaisuudessakin tienaan elantoni pitkälti kirjoittamisella, joka taas ei ole paikkaan sidottua työtä. Kätevästi mukana kulkeva työväline haukkunee siis hintansa mennen tullen. Kaikkiin uusiin villityksiin ei tarvitse lähteä mukaan, mutta holtitonta kuluttamista tuskin lienee, jos hyödyntää uutuuksia harkiten silloin, kun ne todella helpottavat elämää.
Kun päkätti on täten julkisesti perusteltu ja oikeutetuksi päätetty, kaikenlaisia vinkkejä tai kokemuksia minikannettavista otetaan kiitollisuudella vastaan. Onko esimerkiksi Acer Aspire One ollut hintansa väärti, jos joku on sellaisen hankkinut?
maanantaina, marraskuuta 03, 2008
Turvesavun maku
Marrashorrostamisen lomassa mainittakoon, että haju- ja makuaisti ovat uskomattomia muistosäilömöitä. Sen klassisen lehmuksenkukkateen sijaan allekirjoittanut koki lauantaina tajunnan räjäyttävän hetken kaapin perukoilta kaivetun Laphroaig-skottiviskitilkan myötä (suuri osa oudosta pullokokoelmastamme lienee peräisin siipan kaukaisilta teekkariajoilta - Pagistaanin viinakaappia ei tosiaan turhan usein auota). Turvesavun maku heitti minut suoraan talvisenkosteaan Irlantiin - etenkin maaseudullahan savun haju tuntuu kaikkialla - vaikka kyseisestä visiitistä on jo yhdeksän vuotta. Aromin nostattamien muistikuvien kokonaisvaltaisuus ja voimakkuus oli hurja kokemus.
En juuri väkevistä välitä, mutta jos pitää valita, viski menee vaikkapa konjakin edelle. Laphroaigin jälkeen en taida enää välittää muista viskeistäkään, ellei jokin ihmeliemi pistä vielä paremmaksi.Kuva ei liity aiheeseen. Vaikka voisi se liittyäkin, jos niikseen tulee.
sunnuntaina, marraskuuta 02, 2008
Palak paneer
Intialaisista ruoista allekirjoittanut on erityisen tykästynyt palak paneer-pinaattikastikkeeseen. Törmättyäni sattumalta suomalaiskeittiöön sovellettuun ohjeeseen innostuin oitis, enkä suotta. Kokeilu kirvoitti vuolaita kehuja myös pöydän toiselta puolelta. Alla oleva ohje on sovellettu Uneliaan kokin versiosta, joka puolestaan on sovellus Vegusafkan ohjeesta, joka... Hakemalla löytyy vielä lisää vaihtoehtoja, jos niitä kaipaa. Itse en erityisemmin pidä tuoreesta korianterista tai kovin voimakkaasta jeeran mausta, mikä näkyy Pagistaanin version maustemäärissä. Muutenkin tein ruoan sen mukaan, mitä kaapista ja maustehyllystä löytyi.
Tätä pohjoisintialaista, lempeän makuista herkkukastiketta kannattaa muuten kokeilla niidenkin, jotka eivät curryruoista erityisemmin pidä.
Palak paneer (3-4 annosta)
450g pakastepinaattia
2 sipulia
6 valkosipulin kynttä
200-250 g kikherneitä (käyttövalmiina esimerkiksi Go Greenin pahvitölkissä)
puoli tuubia tai pari pikkutölkkiä tomaattipyreetä
1 tl jeeraa eli juustokuminaa
1 tl mustapippuria
1 tl chilijauhetta
1 tl jauhettua korianteria
3 tl garam masala-mausteseosta
2 tl jauhettua inkivääriä
suolaa maun mukaan
200g tuorejuustoa (Valion kotijuusto on hyvää, leipäjuusto tai tofu toiminevat myös - tosin jälkimmäisen maustaisin ja paistaisin ehkä ensin)
0,5 dl oliiviöljyä, gheetä (kirkastettua voita) tai juoksevaa margariinia, jota itse käytin
Kuullota pilkottu sipuli, valkosipuli ja garam masala miedolla lämmöllä pannulla tilkassa rasvaa. Lisää kikherneet, pakastepinaatti, noin puoli tuubia tomaattipyreetä ja sekoittele. Lisää mausteet ja rasva ja anna hautua vartin verran välillä hämmentäen. Kuutioi tuorejuusto ja lisää kastikkeeseen varovasti sekoittaen. Itse kaadoin mukaan myös hieman juuston heralientä. Anna hautua vielä kymmenisen minuuttia, maistele ja säädä makua tarvittaessa. Tarjoa riisin ja jogurttiraidan (vai -raitan?) kanssa.
Mintulla höystetty jogurttiraita
200 g bulgarianjogurttia tai muuta hieman paksumpaa maustamatonta jogurttia
kämmenpohjallinen kuivattua minttua
ripaus mustapippuria ja suolaa
Sekoita ainekset ja anna vetäytyä jääkaapissa sillä aikaa kun valmistat muun ruoan.
Pinaatin kuva on lainattu täältä.
lauantaina, marraskuuta 01, 2008
Levottomuutta herättäviksi
Tänään tajusin, että koen kovin valmiinoloisella maailmankuvalla ja varmoilla mielipiteillä varustetut ihmiset jotenkin levottomuutta herättäviksi. En päässyt perille, johtuuko se siitä, että jollain tasolla toivoisin itsekin olevani sellainen vai siitä, että heidän asenteensa elämään tuntuu usein niin vieraalta ja sellaiselta, johon on vaikea samaistua.
Toki minullakin on omat arvoni ja käsitykseni, mutta on valtavasti yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita, joista en tunne tietäväni tarpeeksi tohtiakseni esittää niistä minkään valtakunnan mielipiteitä tai edes ajatuksia. Eihän minulla ole varmaa kuvaa omista tekemisistäni ja tavoitteistanikaan.
Suoraan sanottuna taidan olla enimmäkseen aika pihalla. Enkä ymmärrä edes hävetä!
Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, että päättäjienkin osalta allekirjoittaneessa herättävät turvallisuudentunteen ne uteliaat ihmettelijät ja kyselijät, jotka uskaltavat avoimesti myöntää, ettei heillä ole vastausta johonkin kysymykseen. Moni käynnistää rutiininomaisesti puhemyllynsä joko vakuuttaakseen muut oman näkökantansa oikeellisuudesta tai peittääkseen sen, ettei hänellä ole valmista näkemystä asiaan.
Joskus konkaripoliitikkojen sujuvia lausuntoja kuunnellessa käy mielessä, miksi pitää yrittää luoda ja ylläpitää kuvaa, että maailma on järjestyksessä ja hallinnassa, kun se ei kuitenkaan sitä ole?
Toki minullakin on omat arvoni ja käsitykseni, mutta on valtavasti yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita, joista en tunne tietäväni tarpeeksi tohtiakseni esittää niistä minkään valtakunnan mielipiteitä tai edes ajatuksia. Eihän minulla ole varmaa kuvaa omista tekemisistäni ja tavoitteistanikaan.
Suoraan sanottuna taidan olla enimmäkseen aika pihalla. Enkä ymmärrä edes hävetä!
Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, että päättäjienkin osalta allekirjoittaneessa herättävät turvallisuudentunteen ne uteliaat ihmettelijät ja kyselijät, jotka uskaltavat avoimesti myöntää, ettei heillä ole vastausta johonkin kysymykseen. Moni käynnistää rutiininomaisesti puhemyllynsä joko vakuuttaakseen muut oman näkökantansa oikeellisuudesta tai peittääkseen sen, ettei hänellä ole valmista näkemystä asiaan.
Joskus konkaripoliitikkojen sujuvia lausuntoja kuunnellessa käy mielessä, miksi pitää yrittää luoda ja ylläpitää kuvaa, että maailma on järjestyksessä ja hallinnassa, kun se ei kuitenkaan sitä ole?
Tunnisteet:
aatteet,
ihmiset,
olot,
pohditus,
yhteiskunta
torstaina, lokakuuta 30, 2008
Pitkään pimeään
Joka ainoa syksy luulen viikon verran olevani sairastumassa, kun olo käy niin uneliaaksi, raihnaiseksi ja piestyksi ilman selvää syytä. Sitten tajuan kalenterin näyttävän jo lokakuun loppua ja pimeyden ahmivan päivää lyhyemmäksi molemmista päistä.Huomaan, että vuosi vuodelta suhtaudun jotenkin ymmärtäväisemmin pitkään pimeään ja omaan - näköjään väistämättömään - hidastumiseeni sen myötä. Olen vain eläin, joka hakeutuu pohjoisen luonnon ikiaikaiseen rytmiin kvartaalitaloudesta piittaamatta. Ja kevät tulee yhtä vääjäämättä kuin syksykin.
Tosin täällä etelärannikolla syksy ja talvi tuntuvat vielä vähän raskaammilta, kun pimeys yhdistyy märkyyteen ja lumettomuuteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)