Laajalle alueelle

Pagistaanin väki on hajaantunut viikoksi joltisenkin laajalle alueelle, tosin kaikki itään päin viiraten ja luonnonvaroja hävettävän paljon tuhlaten. Siippa hikoilee Mumbain helteessä allekirjoittaneen herätellessä lähityöpäivän jälkeen talvenkoleaa rantasaunaa.

Lunta on paljon viime viikon jäljiltä, huomasin pyörähtäessäni jo tullessani mökillä tavaroita jättämässä. Koirat eivät olisi millään halunneet palata autoon, vaikka vakuuttelin meidän tulevan huomenissa takaisin. Jos vaikka olisivat ymmärtäneet. Huomenna. Takaisin.

Pimeyttä ja hiljaisuutta. Kunpa niitä voisi tankata varastoon. En taida koskaan oppia täysiveriseksi kaupunkilaiseksi tai lähiöasujaksi, en osaa työntää juuriani kuraisen asfaltin rakoihin tai suhtautua tyynesti ihmispaljouksiin, autopaljouksista puhumattakaan. Toivottavasti ei tarvitsekaan, kokonaan tai lopullisesti.

Palapeli

Tiedättehän, miten palapeliä tehdessään paloista kokoaa ensin pieniä yhteenliittymiä: reunasuikaleen, osan jotakin kuviota. Myöhemmin noita saarekkeita voi jo liittää yhteen, reuna valmistuu, kuva alkaa hahmottua ja työ nopeutua kuin itsestään. Pian palapelin äärestä ei malttaisi nousta ollenkaan pois, vaan etsii ja laittaa paikoilleen vielä yhden palan, sitten vielä yhden...

Oikeastaan ensimmäistä kertaa alan uskoa, että tuo väitöskirjaksi kutsuttu Iisakin kirkko todella tulee valmistumaan. Tunne on aika hieno.

Tyypillinen

Muistan lukeneeni jostain, että lapsineroista kasvaa usein suorituksiltaan varsin keskinkertaisia aikuisia.

Taidamme kuulua niihin, jotka saavat unohtaa haaveet nobelistin kasvattamisesta.

Kun yliassistentti Sandylle piilottaa lelua, se tarkistaa - varsin loogisesti - aina ensin paikan, johon lelu oli edellisen kerran laitettu. Jollei se ole siellä, koira käy järjestelmällisesti läpi muut mahdolliset piilopaikat. Nuorempi assistentti Rocky taas... no, sitä leikittänyt kaksijalkainen urosvahvistus laski, ettei ylikierroksilla kohkannut koiranpoika hoksannut vielä kahdennellatoista kerrallakaan, että lelu piilotettiin aina samaan, hyvin näkyvään paikkaan.

Toisaalta, ottaen huomioon, että assistenttia kiinnostavat nykyisellään lähinnä ruoka, tytöt ja touhottaminen pallon perässä, se lienee älyllisessä alisuoriutumisessaan tyypillinen teini-ikäinen. Jollen henkilökohtaisesti vastustaisi sukupuoleen perustuvia, populistisia stereotyypittelyjä, saattaisin viattomasti ehdottaa myös miehistymistä.

Matalaksi

Paluu metsistä kaupunkiin näyttää tällä kertaa olevan tavallistakin tylympi.

Rappukäytävän seinälle on ilmestynyt uusia tiedotteita koskien Rautapihan kaivantohanketta eli tänä keväänä alkavia ykköskehän rakennustöitä. Kyllähän me olemme tienneet, että työmaa tulee ulottumaan lähestulkoon ikkunoidemme alle ja hyväksyneet tilanteen pitkin hampain. Koiraystävällisen, sopivan kokoisen ja edullisen vuokra-asunnon löytyminen kymmenen minuutin pyörämatkan päästä miehen työpaikasta oli kuitenkin onnenkantamoinen, kun asia puolitoista vuotta sitten tuli ajankohtaiseksi.

Mutta.

Tuoreessa tiedotteessa kerrotaan, että projekti alkaa puuston poistolla. Kartan tihrustelu ja maastoon lyödyt merkkikepit paljastivat karmean totuuden: koko pieni pihametsikkömme vedetään matalaksi. Kyllä. Juuri se rastaiden, oravien ja rusakoiden asuttama, kasvistoltaan yllättävän monipuolinen viherläiskä, jota olemme katselleet keittiön ikkunasta joka ainoa päivä huokaisten kerta toisensa jälkeen, miten paljon tuo pihanäkymä antaakaan.

Sitten alkavat räjäytys- ja louhintatyöt.

Entit taitavat olla ainoa toivomme.

Darwin Awards

Voi, kuinka joskus harmittaakaan, kun ei ehdi tai tohdi kaivaa kameraa esiin.

Sunnuntaina iltapäivällä ajelimme lumituprakassa Joensuusta kohti etelää. Pohjoissavolaisten metsien keskellä maantien laitaa käveli mies. Miehellä oli yllään hupullinen ulkoilupuku, jonka camo-henkinen kuviointi sulautui väreiltään ja kuosiltaan täsmälleen tienlaidan harmaan ja valkoisen sävyihin. Vain liike paljasti kulkijan.

Hätkähdyksen ja epäuskoisen tyrskähtelyn jälkeen teki mieli pysäyttää auto ja kysyä mieheltä... no, jotakin.

Keuhkotautisten keväthiihdot

Auringonpaiste ja pakkaslumi pehmensivät vääjäämätöntä paluuta todellisuudesta toiseen. Korppikin ronksutti kevättä kilpaa kehän kohinan kanssa, eikä tiaisia pitele enää mikään.

Nelipäiväinen hiihtoretki Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa (ajallisesti parahultaiseksi havaittu reitti oli jotakuinkin sama kuin viime vuonna) oli taas kaikkea, mitä toivoa saattaa, vaikka teemana olisi voinutkin olla Puolikuntoisena Pallaksella eli Tuperkkeli tunturissa. Miehen kurkkua kutitteli jo junassa virkeä flunssavirus, joka odotetusti perusti siirtokunnan myös allekirjoittaneen nokkaan. Kovin pahaksi ei tauti onneksi kummallakaan äitynyt, eli suunnitelmia ei tarvinnut muuttaa. Päätimme kuitenkin jättää tällä kertaa lumiluolien kaivelut ja muut möyrimiset väliin. Herääminen lumipoterossa neljänkymmenen asteen kuumeessa olisi ollut turhan intensiivinen elämys semminkin, kun edessä oli vielä kohtalainen sujuttelu tuntureiden yli reissun päätepisteeseen.

Sekä tällä että edellisellä kerralla huomasimme, että suosittu Hetta-Pallas-reitti on pääsiäistä edeltävällä viikolla hämmästyttävän vähäväkinen. Nytkin saimme tehdä pitkillä huikosilla omat latumme puhtaaseen hankeen. Kevätaurinko houkuttelee päiväretkeläisiä vasta myöhemmin, eikä kauempana sijaitsevilla autiotuvilla liene ruuhkaa silloinkaan. Hiljaisuus ja rauha on likimain täydellinen.

Riekkojen, kuukkeleiden ja lapintiaisten lisäksi meitä ilahdutti peräti kaksi näköhavaintoa tunturin rinnettä jolkottavista ketuista. Kevättä näytti olevan repolaisenkin karvaisessa rinnassa. Koipi nousi koiramaisesti tunturikoivun kylkeen siinä missä reittiopasteen juureenkin; jälkimmäiset oli merkitty keltaisilla ruikkauksilla kettujen hyödynnettyä moottorikelkan tekemää uraa omiin retkiinsä.

Keuhkotautisten keväthiihdot jatkuivat Ylä-Karjalassa, jossa köhimisen ja suksimisen lisäksi pilkittiin, tarvottiin lumikengillä pitkin metsiä, harjoiteltiin jäärailosta pelastautumista ladon katosta roikkuen (eihän sitä koskaan tiedä), syötiin rovekaupalla mämmiä ja tietysti saunottiin. Pagistaanin vuorikiipeilyjaosto testasi lisäksi omatekoisia ahkionaisojaan ja muita vermeitä tulevaa Alaskan-reissua varten. Viikko huipentui perinteikkäästi luomulampaan viuluun ja pashaan allekirjoittaneen vanhempien pääsiäispöydässä.

Suruttomasta riekkumisesta ja holtittomasta huvittelusta joutuu kai aina maksamaan. Niinpä paluu arkeen näyttää tapahtuvan Painetta poskionteloissa: miksi flunssassa suositellaan lepoa-kertauskurssin merkeissä. Onhan tässä jo kuukauden päivät terveen kirjoissa oltukin.

Mutta oli se taas sen arvoista. Oli, oli.

Hiljaista ja tyhjää

Miten hiljaista ja tyhjää kotona onkaan, kun koirat ovat poissa. Jätin nimittäin karvaiset assistentit Pohjois-Karjalaan vanhempieni hoiviin ensi viikkoon saakka.

Pagistaan kaikkineensa vaikenee joksikin aikaa, kun kaksijalkainen kansanosa karkaa suksineen tunturiin. Luvassa lienee viimevuotiseen tapaan kosmista kaatuilua rinkan kanssa, lumipesän kaivamista, arvaamattomia säitä ja kaikenlaista muuta, mikä ei liity väitöskirjoihin, arkistoihin, tietokoneisiin, palavereihin tai asiapapereihin. Takaisin palataan Itä-Suomen kautta pääsiäisen tienoilla. Siiheksi, nauttikaahan varhaiskeväästä!

Suosittelen

Pölyinen tervehdys Uuden Valamon kirjaston kellarista, jossa allekirjoittanut on viettänyt jälleen tiivistunnelmaista laatuaikaa hauraiden kirjojen ja kellastuneiden paperien parissa. Kohta pannaan kannettava ja muut pillit pussiin ja lähdetään matkaamaan sohjoista tietä pitkin etelään.

Jos muuten joku haluaa saada tehdyksi kunnon rupeaman kirjoitustöitä ilman minkään valtakunnan häiriötekijöitä, suosittelen lämpimästi luostarin vierasmajaa. Ainakin talvisaikaan sesonkien ulkopuolella siellä on aivan hiljaista. Ei ole televisiota tai radiota, eikä langaton yhteyskään ulotu majoitustiloihin (asia, josta ensin harmistuin ja sitten ilahduin). Havahduin eilen koneen äärestä kellon käydessä jo iltayhdeksää, vaikka aikomuksena oli vain lajitella hieman muistiinpanoja.

Kunhan joskus saan väikkärin viimeistelyvaiheeseen, taidan tosiaan sulkeutua luostariin muutamaksi päiväksi pilkkuja viilaamaan.

Näennäistä valinnanvapautta

Jo muutaman vuoden ajan on näyttänyt huolestuttavasti siltä, että Ekströmsin mainio, veteen sekoitettava mustikkakeittojauhe on katoamassa kauppojen hyllyiltä. Kyseinen tuotehan on ollut ennen muuta retkeilijöiden suosiossa: mustikkasopalla on ollut mukava höystää aamupuuro, ja varsinkin kylminä vuodenaikoina siitä on saanut termospulloon hyvän ja energiapitoisen taukojuoman.

Kootessamme muonitusta ensi viikon hiihtovaellukselle jouduimme toteamaan, ettei mustikkakeittojauhetta - eikä aina edes saman valmistajan kiisselijauheita - enää löydy. Tilalle on tullut tölkitettyjä valmiskiisseleitä joka lähtöön eri kokoisissa päniköissä, mutta niistä ei retkeilymielessä ole mitään iloa (kiisselin keittäminen on niin pieni vaiva, että kotiin ei kalliita ja lisäaineilla kyllästettyjä tuotteita tulisi mieleenkään ostella). Sitä paitsi mehukeittojahan on saanut kylmäkaapista tölkeissä jo vuosikaudet.

Sitä tulee taas ihmetelleeksi kuluttajan näennäistä valinnanvapautta: samoja tai samankaltaisia tuotteita myydään jättimarketeissa hyllykaupalla samalla, kun todellinen valikoima pienenee. Valmistajan verkkosivuilla jauheet on edelleen mainittu, mutta jossain vaiheessa ketju tuottajalta käyttäjälle katkeaa.

Edit: Löytyipäs, löytyipäs! Mutta silti - kovin satunnaista kyseisen tuotteen tarjonta on viime aikoina ollut.

Toimisikohan

Kuten olen tainnut mainita, tapasin pitkään vieroksua orkideoja niiden kekkavuuden ja koreuden vuoksi. Mokomia diivoja! Vuosi sitten hankin kuitenkin Phalaenopsis-hybridin eli perhoskämmekän ja ihastuin kovin. Vielä enemmän ihastuin, kun kasvi asettui tyytyväisenä taloksi, viihtyi silminnähden ja päätti talven pimeimpänä aikana kukkia uudestaan (oikealla).

Ei siis ihme, että alelaarista lähtikin äskettäin matkaan toinen Phalaenopsis, tosin erivärinen (vasemmalla). Kukkakaupan venuksenkenkää (Paphiopedilum) silmäilin niin ikään himoiten, mutta kolmenkymmenen euron hinta tuntui hurjalta.

Nyt haaveilen jo lasisesta kasvikaapista, johon voisi hankkia kosteuden suhteen vaativampiakin orkideoja - sekä Nepenthes-kannukasvin ja muita lihansyöjäkasveja ja...

Toimisikohan parisataalitrainen akvaarioni ensimmäisenä kaappiversiona, jos sen kääntäisi pystyyn? Toisaalta elättelen toivoa, että senkin saisi jossain vaiheessa alkuperäiseen käyttöönsä vaakatasossa. Vaikkapa Malawi- tai Tanganjika-järvien kirjoahvenia, tai Amazonas-biotooppiakvaario, tai...

Päivät taitavat tosiaan pidetä hyvää vauhtia. Kevätmania koputtelee jo ovella.

Keveämpää linjaa

Aika ajoin allekirjoittaneen musiikinkuuntelussa tulee tavallista intensiivisemmän kuulostelun kausia, vaikka keikoille olenkin hävettävän laiska lähtemään. Koska itse ilahdun kovasti uusista löydöistä ja suositteluista, eikä koskaan tiedä, mikä kellekin kolahtaa, taidan tarjota pari maistipalaa uutta kuunneltavaa kärkkyville.

Tänä näennäistalvena ei ole tehnyt mieli synkistellä yhtään enempää kuin on pakko, joten Pagistaanissa on pidetty ehkä tavallista keveämpää, melodisempaa ja duurivoittoisempaa kuuntelulinjaa. Viime aikoina on pyöritetty muun muassa Vilma Timonen Quartetin vinkeää kantelefuusiolevyä. Minäkin kävin yhden kevään Timosen kanteleopissa kymmenkielinen kainalossa sähkökanteleesta haaveillen, mutten muista, kumpi meistä vaihtoi ensin paikkakuntaa, jolloin tunnit jäivät. Ääninäytteitä uudelta levyltä löytyy täältä.

Uudelleenlämmityksessä on ollut puolestaan 90-luvun lopun pikaromanssini viistohkon valkovenäläisen Ljapis Trubetskoj-poppoon kanssa (venäjänkielinen kotisivu löytyy täältä). Luulin koko hippipoppipunkska-yhtyeen lakanneen olemasta aikapäiviä sitten, mutta eipäs vain. Viime vuosien tuotantoa on muun muassa Kapital (Pääoma). Kappaleessa ja videossa irvistellään kapitalismin taluttamille kommunistijohtajille ja lauletaan muun muassa, että "vasemmassa kädessä Snickers, oikeassa Mars - markkinointijohtajani on Karl Marx".

Niitä vanhoja, allekirjoittaneen puhkisoittamia kappaleita edustaa hittiklassikko V platje belom (Valkoisessa puvussa). Yhtyeen filosofian tuntien epäilen sen olevan enemmän tai vähemmän kieli poskessa tehty parodia vaaleanpunaisista, maailmaasyleilevistä rakkausrallatuksista. Ilmeisesti en ole kovasti kyynistynyt kymmenessä vuodessa, koska minusta se on yhä kaikkine klisheineenkin aika söpö luritus. Uudempi Sneznaja koroleva (Lumikuningatar) oli niin ikään tirauttaa sentimentaalisuudessaan tipan linssiin (Youtubessa kappaleeseen on näköjään ympätty pätkiä Moulin Rouge-elokuvasta, siinä missä Zolotom ogni- eli Kultaiset tulet-biisin maallikkovideossa on hyödynnetty venäläistä Päivävahti-elokuvaa).

Mitäs muuta? Juoksulenkeillä on kuulokkeissa soinut La Oreja de Van Gogh-porukan espanjalaispop (virallinen kotisivu on täällä, mutta ainakin allekirjoittaneesta se on varsin epäkäytettävä ja automainoksineen suorastaan ärsyttävä). Yleensä en ole tavannut kuunnella musiikkia juostessani, mutta nyt töppöstä siivittämään on kyllä tarvinnut jotakin auringonkeltaista ja kuulaankepeää harmaan tuhruisuuden vastapainoksi. Täältä löytyy muutama maistiainen. Keväällä siirrytäänkin taas lintujen ääniin.

Mainittakoon nyt vielä sekin, että allekirjoittaneen YUP-kokoelmaa on vihdoin täydennetty nettidivarissa runsaalla kädellä. Se olikin kärsinyt pahoja menetyksiä reilun puolen vuosikymmenen takaisen avioeron ja lainalevyiltä äänitettyjen kasettien hiipumisen myötä (maallinen omaisuushan on kaikkinensa sivuseikka, mutta kyllä lusikoiden jakamista traumaattisempi kokemus on kirjojen ja levyjen jakaminen; niinpä reagoinkin ensin vaistonvaraisella hätkähdyksellä, kun elämäni valo oli taannoin omatoimisesti yhdistänyt molempien levykokoelmat - teko, joka toki sai oitis hyväksyntäni).

Tofukatkarapu ja lapinharakka

"The Force is strong with him" (kuvasta kunnia urosvahvistukselle).

Alkoi maaliskuu ja tuli lunta. Tulivat myös Venäjän presidentinvaalit. Luin taannoin riemastuttavan sitaatin - en kuolemaksenikaan muista, kenen se oli - jossa kyseisiä vaaleja verrattiin tofusta valmistettuun katkarapuun: se näyttää katkaravulta ja maistuu katkaravulta, muttei ole katkarapu.

Pagistaanin keittiönpöydän ääressä arvottiin, mitä tapahtuisi, jos Venäjän kansa tekisi sittenkin kollektiivisen kepposen ja äänestäisi presidentiksi vaikkapa Zjuganovin. Vahingoniloinen naurunremakka vain kaikuisi läpi Venäjänmaan Pietarista Vladivostokiin.
- Vaalit vaadittaisiin tietysti uusittavaksi sillä perusteella, että tulos on väärä ja vaarantaa Venäjän demokratian kehityksen, päätteli mies.

Tänään muuten bongasimme Leppävaarasta isolepinkäisen eli lapinharakan. Eipä ole moista ennen täälläpäin silmiin sattunut, vaikka ne etelässä talvehtivatkin. Myös palokärjen olen ihmeekseni nähnyt parikin kertaa kerrostaloaluetta halkovassa puistometsänsuikaleessa perkaamassa kuivuneiden kuusten kaarnaa. Lintukirja tiesi kertoa, että ne tosiaan saattavat hakeutua talvisaikaan ihmisasutuksen tuntumaan.

Leppävaaran Lasarus

Kun lähdin aamulenkille koirien kanssa, pihassa nuupotti lippu puolitangossa. Mietin ohimennen, kenelle naapureista oli mahtanut tulla lähtö.

Kun tulimme puolentoista tunnin päästä takaisin, niin katso: lippu liehuikin iloisesti korkealla tangon päässä.

Se, että hämmästelen asiaa ja vieläpä kirjoitan siitä, kertoo ennen muuta sen, ettei mitään muuta hämmästeltävää tai kirjoitettavaa ole. Lukuunottamatta sitä, että epäilen kosmisten vieraiden vieneen aivoni ja korvanneen ne sammaleella.

Luulen niiden kyllä hävinneen vaihdossa.

Luunappi

Ottamatta aiheeseen tämän enempää kantaa: ehdottaisin, että ne, joiden mielestä Muhammedin esittäminen pommi päässä on täysin asiallista, mutta Mannerheimin näyttäminen korsetissa ei, menevät peilin eteen ja antavat itselleen napakan luunapin epäjohdonmukaisuudesta.

Toinen vaihtoehto on, että sallii muille saman, tunteenomaisen suhtautumisen tärkeiksi kokemiinsa asioihin kuin itselleenkin (tappouhkaukset ja muu väkivallalla kohkaaminen noiden asioiden nimissä ovat asia erikseen).

Hyiseksi jäähdytettynä

Jos pitää viiston tyylikkäistä, fantasiaa ja realismia yhdistelevistä kauhuelokuvista, pitää luultavasti myös Orpokodista (El Orfanato). Allekirjoittanuthan oli viime vuonna kovin vaikuttunut Orpokodin tuottajan Guillermo del Toron ohjaamasta Pan's Labyrinth-elokuvasta, joten hinku oli kova päästä näkemään tämäkin tuotos. Eikä sen suhteen tarvinnut pettyä. Genren klassisista aineksista oli keitetty kokoon maistuva soppa, joka tarjoiltiin asianmukaisen hyiseksi jäähdytettynä.

Eurooppalaisissa elokuvissahan on se vinkeä puoli, ettei katsojaa ja tämän tunteita oletusarvoisesti säästellä, toisin kuin useimmissa Hollywoodin keskivertokassamagneeteissa. Aito yllätyksellisyys säilyy, eikä loppuratkaisu ole välttämättä konventionaalisen onnellinen. Jo sen tiedostaminen tuo oman vipinänsä penkin reunalla kynsiään pureksivan katsojan selkäpiihin.

Pagistaanin koeyleisö tosin koki lieviä hytkähdyksiä aiheuttaneen comic reliefin, kun kollektiivista sätkyä seuranneen hiljaisuuden aikana takaa kuului miehen kuiskaus:
- Oliko ihan pakko huutaa?
- No anteeksi nyt, kuului naisen närkästynyt vastaus.

Nuori mies olisi kyllä voinut niellä kritiikkinsä. Eihän sille voi mitään, jos suusta karkaa kauhunrääkäisy. Karkasi se monilta muiltakin. Ja jos elokuvassa olisi näytetty eloon herääviä nukkeja, jotain olisi karannut koko salista (paljon siedän, mutta nukeissa menee raja).

Aurinkokakkuja

Kustodiev, B. M.: Maslenitsa, 1916.

- Porvari ehkä nukkuu huonosti, mutta syö sitä paremmin, virnisteli urosvahvistus kasatessaan kuuman blinin päälle dekadenttia mädin, smetanan ja sipulisilpun yhdistelmää.

Pagistaanin ruokamatkailua siis jatkettiin blinien merkeissä sushikokeilun kasvatettua sekä näpräysintoa että hybristä. Blinejä on toki tullut syötyä muun muassa lankomiehen taitavasti paistamina, mutta kotikeittiössä kerta oli ensimmäinen. Sushien tavoin myös blinien väsääminen osoittautui kaikkea muuta kuin salatieteeksi: ilman oikeaoppista valurautapannuakin toimitus arvioitiin yksimielisesti helpoksi ja lopputulos erinomaiseksi. Lisäksi keittelimme kala-sieniseljankaa seistä ja kuivatuista herkkutateista sekä sulatimme muutaman pakastepelmenin*.

Blinithän liittyvät venäläiseen laskiaisviikkoon eli maslenitsaan, jota on vietetty ennen pääsiäistä edeltävän paaston alkamista. Sillä on kuitenkin kristinuskon leviämistä vanhemmat juuret slaavien aurinkojuhlana, joka päättää talven. Pyöreitä, kullankeltaisia blinejä on niin ikään pidetty auringon symboleina. Niiden läntiset vastineet pannukakut ovat puolestaan kuuluneet katoliseen laskiaisperinteeseen; sekä niihin että blineihin on saatu upotettua maitoa, voita ja munia, joita paaston aikana ei sopinut syödä. Maslenitsan nimi onkin johdannainen voita merkitsevästä sanasta maslo.

Blinireseptejähän löytyy joka lähtöön. Jos olen oikein ymmärtänyt, tärkeimmät erot läntisiin lettuihin tai pannukakkuihin löytyvät kuitenkin tattarijauhoista ja hiivan käyttämisestä kohotusaineena.

Pagistaanin blinitaikina tehtiin sen mukaan, mitä kotoa lauantaiaamuna ennen kauppareissua löytyi. Aineksiin sopivan ohjeistuksen tarjosi Maku-lehden reseptiarkisto. Alla olevan ohjeen määrät puolitettiin, jolloin saatiin kahdelle hengelle yhteensä kaksikymmentä lettupannulla paistettua pikkubliniä. Pääruokanakin kymmenen pientä bliniä syöjää kohden on vähintään riittävästi. Lettupannulla paistaminen puolsi paikkaansa sikäli, että molemmat saivat kaksi bliniä kerrallaan kuumina lautasilleen.

2 munaa
5 dl maitoa
20 g hiivaa (tai vastaava määrä kuivahiivaa)
2 1/2 dl vehnäjauhoja
2 dl tattarijauhoja
1 rkl voisulaa
1 tl suolaa
voita paistamiseen

Erottele munista keltuaiset ja valkuaiset. Lämmitä puolet maidosta kädenlämpöiseksi. Liuota joukkoon hiiva. Sekoita taikinaan jauhot, keltuaiset ja voisula. Jätä taikina kohoamaan huoneenlämpöön yön yli tai vähintään kuudeksi tunniksi. Hyvissä ajoin ennen paistamista kiehauta loput maidosta ja lisää se lämpöisenä taikinajuureen. Vaahdota valkuaiset kovaksi ja lisää vaahto taikinaan juuri ennen paistamista.

Paista blinit runsaassa voissa. Käännä blini, kun sen pinta kuplii. Kannattaa olla tarkkana, kakkarat paistuvat yllättävän nopeasti. Tarjoa kuumana.

Kahdelle hengelle lisukkeina oli yksi silputtu punasipuli, 120 grammaa smetanaa (ei mitään kevyttavaraa, vaan täyttä ainetta) ja 100 grammaa kirjolohen mätiä. Osaan smetanasta oli sekoitettu sipulia ja purkillinen silputtua anjovista - ilman sitä mätiä olisi ollut syytä olla hieman enemmän.

*Jälkimmäisten tekeminenhän olisi niin ikään helppoa, mutta allekirjoittaneelta puuttuu touhua nopeuttava pelmenirauta. Toin tuon mainion vempeleen siskolleni Venäjältä vuonna 1994, mutten älynnyt ostaa samanlaista itselleni. Sen koommin niitä ei ole löytynytkään. Kuulemma ihmiset noutavat nykyisin pelmeninsä valmiina pakastealtaasta, joten rautoja ei kannata pitää enää valikoimissa.

Kiekuva

Ostetaan jääkaappi ja kiekuva kukko.

Joskus maakuntalehden sivuilla tiivistyy muutamaan sanaan se, miksi tämä maailmankolkka - hyvässä ja pahassa - taitaa aina pysyä henkisenä kotinani, asuinpa täällä tai en.

Narskuntaa

Miten olenkaan kaivannut lumen narskuntaa! Täällä Pohjois-Karjalassa senkin pääsi vielä kokemaan, äänen ja tuntuman jalan alla. Aurinkoinen pakkasaamu ja lumiset pientareet tuntuivat yllätyslahjalta kuukausia kestäneen kurassa kahlaamisen jälkeen.

Tähän aikaanhan kuuluisi jo odottaa kokopäiväisesti kevään tuloa ja iloita jokaisesta päivää pidentävästä minuutista. Ainakin Pagistaanin vuodenkierron mukaan. Nyt ei vain osaa, kun ei ole vielä lakannut odottamasta talveakaan. Huomasin sen taannoin kaupassa, jossa oli laitettu esille kukkamultia ja ruukkuja. Menin hämilleni: nytkö jo, ei kai sentään vielä? Mullanvaihto kun on tavannut olla toimitus, josta joudun pidättelemään itseäni, kun innoissani ja kevätkuumeissani tekisin sen aina liian aikaisin.

Nyt sitä katselee epävarmana taakseen ja ihmettelee, milloin se marraskuu muka loppui.

Pagistaanilainen karvahattusushi

Eilen Pagistaanin koekeittiössä käärittiin hihat, rohkaistiin mielet ja tehtiin urakalla sushia. Ohjeistusta ja osviittaa haettiin useammasta paikasta - kiitos ja kumarrus kaikille hanketta avustaneille!

Kahden hengen pöytään päätyi kahdenlaisia makisushirullia - surimilla ja lohella täytettyjä, molemmissa lisäksi kurkkua - sekä nigirisushia lohella. Alkupalana oli misokeittoa* ja sushin lisäkkeinä tamagoyaki-munakasta, garia (etikassa marinoitua inkivääriä), wasabia (japanilaista piparjuuritahnaa) ja soijakastiketta. Makisushista yli jääneet kurkkutikut, surimin ja lohen laitoimme niin ikään tarjolle suikaloiden mukaan myös porkkanaa - kerettiläistä ehkä, mutta mukavan raikas lisä yhtä kaikki. Juomana oli sakea ja kiinalaista olutta (Pagistaanissa kannatetaan käytännön rauhantyötä ja kulttuurien rauhanomaista rinnakkaiseloa).

Itsekehun uhallakin on todettava, että kokonaisuus toimi loistavasti ja sen kokoaminen oli helppoa, kiitos hyvien ohjeiden. Sushin - ainakaan pagistaanilaisen karvahattusushin - väsääminen ei ollut lainkaan niin työlästä ja aikaaviepää, kuin ennalta arvelimme. Kun toinen pyöritteli nigiripalloja ja toinen rullasi makisusheja, aikaa riisin jäähdyttelyineen meni noin tunti. Munakas syntyi kätevästi jo riisin kiehuessa, ja misokeittohan on mitä nopeatekoisin eväs.

Kokeiluille lienee luvassa jatkoa, kun pää on nyt niin sanotusti avattu.

Muutamia huomioita aloittelijoilta:
- bambumatto on ehdoton; makisushin rullausta ei tee mieli edes kokeilla ilman sitä
- makeahko tamagoyaki-munakas on kerrassaan mainio lisäke
- kupillinen kuumaa misokeittoa herättää makuhermot mukavasti
- jos haluaa meidän tapaamme pöytään myös vihanneksia, ne kannattaa kuutioida mieluummin kuin suikaloida, koska vihannestikkujen syöminen puikoilla on hieman hankalaa
- 250 g riisiä on kahdelle hengelle melko passeli määrä, mutta jos pöydässä on muutakin kuin sushia, siitä riittänee hyvin kolmellekin
- täytteitä voisi tässäkin määrässä vaihdella; lohen ja surimin/katkarapujen rinnalla esimerkiksi monien käyttämä graavisiika antaisi mukavan lisän


*Misotahnaa ei lähikaupoista löytynyt, mutta onneksi kilometrin päässä sijaitsevassa kauppakeskuksessa on mainio itämainen kauppa. Mison lisäksi olen löytänyt sieltä muun muassa Keski-Idän keittiöissä käytettävää sumak-maustetta, jonka makuun pääsin takavuosina, mutta johon en ole aiemmin kaupoissa törmännyt. Mainitusta puodista tulee kannettua kotiin myös kuivattuja linssejä ja papuja sekä tofua, jonka kilohinta on kolmen euron kieppeillä.

Hyvää päivää

Pagistaanissa ei ole tavattu juuri juhlistaa ystävänpäivää. Tänään se kävi sattumalta parhaalla mahdollisella tavalla: aurinkoinen kävelylenkki, teetä ja kasvispiirakkaa, jaettu leivos ja viisi tuntia ajatusvirtaa kouluaikaisen ystävän kanssa, sellaisen, jota näkee aivan liian harvoin.

Jälleen kerran harmittelimme, kun keskustelu jäi nauhoittamatta. Tallenteen kun olisi voinut lähettää päättäjille ohjeistuksena siitä, miten asiat tulisi oikeasti hoitaa terveydenhuollosta työttömyysturvaan ja yliopistouudistuksesta koulujärjestelmään ja lastenkasvatukseen (asiaan kuulunee, ettei kummallakaan ole lapsia).

Hyvää päivää ystäville lähellä ja kaukana!