Tänään todettiin, että näen vuosi sitten operoiduilla silmilläni paremmin kuin silmälaseilla koskaan. Niinpä riskinotto ei ole kaduttanut etenkään, kun piilolinssejä en enää pystynyt käyttämään silmien ärtymättä kauhuelokuvan tehosteiksi.
Yhä tulee eteen tilanteita, joissa muistan iloita silmälasittomuudestani. Juoksulenkillä sateessa. Hiihtäessä. Uidessa. Metsäretkillä. Valokuvatessa. Tullessani pakkasella ulkoa sisälle.
- - -
Ja sitten hieman yleistä kitinää.
Wilhelmiina kirjoitti lasten ja nuorten ongelmista ja siitä, millaisia eväitä he saavat kasvuunsa esimerkiksi tiedotusvälineistä. Viime aikoina olen parinkin ihmisen kanssa pohtinut TV:n "pudotusohjelmien" huimaa lisääntymistä. Millaista mallia ne antavat nuorille, kun hieman vanhempaakin hirvittää ja ahdistaa? Milloin kilpaillaan veren maku suussa painonpudotuksessa, milloin talonrakennuksessa, nippelitiedossa tai metsässä selviytymisessä.
Niin, tiedetään. Sehän on vain peliä, viatonta viihdettä. Vai onko? Mitä viihdettä on itkua pidättelevien pudokkaiden pettyneissä naamoissa, joihin kamera säästelemättä zoomaa?
Ehkä touhussa kammottaakin se, ettei se ole pelkkää leikkiä. Tosielämän heikko lenkki-kilpailu on armotonta, kun kyse on elannosta, työpaikan saamisesta tai säilyttämisestä. Pitäisi pystyä tauotta päivittämään osaamistaan, tehdä parempaa tulosta, olla monipuolisemmin koulutettu, kokeneempi työntekijä, esittää pidempi julkaisuluettelo, laatia vetävämpi työ- tai rahoitushakemus. Eikä ansioluettelossa saisi olla epäilyttäviä aukkoja, jotka saattaisivat juoruta uupumuksesta, mielenterveysongelmista, aikaansaamattomuudesta, epätietoisuudesta, sanalla sanoen b-luokan suorittajuudesta.
Myönnän, etten ainakaan minä aina jaksaisi. En jaksaisi jatkuvasti todistella paremmuuttani, markkinoida itseäni yrityshenkisesti, käyttää kyynärpäitäni, toivoa kerta toisensa jälkeen päihittäväni kilpajuoksussa muut yhtä epätoivoiset yrittäjät. Tahtoisin vain tienata mielekkäällä tavalla leiviskäni, kantaa oman korteni yhteiseen kekoon ja viettää sitten ansaittua vapaa-aikaa miettimättä, pitäisikö silloinkin tehdä jotakin, joka lihottaisi aina vain liian laihalta tuntuvalta curriculum vitaeta - opiskella, kirjoittaa artikkeleita, kurssittautua, luoda suhteita, olla tehokas.
Enkä varsinkaan jaksaisi koko ajan optimoida ajankäyttöäni ja maksimoida aikaansaapuuttani. Tai pikemminkin kantaa huonoa omaatuntoa siitä, etten osaa sitä tehdä, että unohdun aina miettimään, haaveilemaan, pohtimaan, kirjoittamaan epäolennaisuuksia, lukemaan kirjoja, jotka eivät millään tavoin nosta välitöntä markkina-arvoani - inhimillisen ymmärryksen lisääntymistä kun ei oikein voi ansioluetteloonsa merkitä.
Mutta tästä - osin itse valitusta - juoksumatosta näyttää puuttuvan pysäytysnappula. Joko juokset tai kupsahdat heikkona lenkkinä turvallesi. Se on pelin henki, eikä markkinoilla auta itku tai samoista asioista valittaminen sadatta kertaa.
Uusi ei liene vertaus tosi-TV:stä jonkinlaisena psykologisena colosseumina, yhteisten pelkojen projisointina. Kun ahdistuksesta ja peloista tehdään viihdettä, ne saattavat kutistua ja jopa kadota. Kun raatelua katsoo tarpeeksi usein, se ei arvan osuessa omalle kohdalle ehkä tunnu enää miltään. Kun osoittaa sormella muita, huomio kiinnittyy heihin ja itse voi säästyä joutumasta osoittamisen kohteeksi.
Ja mikä merkillisintä: pudotusohjelmiin on jatkuva tunku. Halukkaita gladiaattoreita löytyy aina, eikä heidän osoittelunsa tunnu pahalta - itsehän he ovat narrinosansa valinneet, moni kai toivoen sillä saavansa etumatkaa tosielämän eloonjäämistaistelussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti