Eilen FST:ltä tuli mielenkiintoinen dokumentti Intian filmiteollisuudesta, tarkemmin sanottuna niin kutsutusta Bollywood-ilmiöstä. Suosituimmat intialaiselokuvat ovat toden totta elämää suurempia tekeleitä, joissa mikään ei ole liian prameaa tai dramaattista. Länsimaisin silmin katsottuna ennen muuta musikaalimaiset tanssi- ja laulukohtaukset ovat riemastuttavan absurdeja, joskin kieltämättä näyttäviä ja omalla tavallaan esteettisiä.
Se, mitä ei näytetä, on vähintään yhtä tärkeää kuin näyttävyys. Elokuvat tihkuvat ihannoivaa vihjailuerotiikkaa, mutta suurin osa jätetään visusti katsojan mielikuvituksen varaan kuin konsanaan vanhojen suomalaisfilmien heinälatokohtauksissa. Ja länsimaiseen tapaan intialaiset elokuvanäyttelijät edesottamuksineen ovat suosittuja puheenaiheita kahviloissa ja parturituoleissa. Kuvaavaa on, että heidän kuviinsa törmää joka paikassa - rinta rinnan värikkäiden jumaltenkuvien kanssa.
Dokumentissa korostettiin kulttuurieroja ja sitä, miten vaikeaa länsimaisen on ymmärtää elokuvien merkitystä intialaisille. Erot ovat toki suuret, mutta kun pintaa raaputtaa, löytyy alta melkoisen yleisinhimillinen nälkä elämää suurempiin tunnekokemuksiin ja arjesta irrottaviin elämyksiin tarkkailijan turvalliselta paikalta koettuina.
H:n ja B:n aatteellinen etäisyys tuntuu kimalluksesta huolimatta varsin näennäiseltä, mitä suuren rahan draamaspektaakkeleihin tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti