Rannan koivut ovat vielä lehdettömiä, kirkasvetinen järvi hohkaa toukokuista kylmyyttä. Ruokonippua kuljettava piisami vaihtaa uintisuuntaansa huomatessaan kömpelön kädellisen oransseine sankoineen, vaikka yritän liikkua laiturilla hiljaa.
Vanhemmat ovat käydessään tuoneet halkoja ja syttyjä valmiiksi sisälle. Pari kesää sitten uusittu kiuas on ensimmäisestä tikusta ajan tasalla, vanha muuripata tarjoaa tutut oikkunsa. Annan savun leijua ulos, ennen kuin suljen oven.
Talven jälkiä siivotessani seuraan sivusilmällä neljän koiran puuhia rantavarvikossa. Vastahakoisesti myönnän, että Otosta on talven aikana tullut vanha. En halunnut uskoa, ennen kuin näen. Lennokas askel on käynyt huteraksi, kaihi sumentaa silmiä, eikä sitkeään yskään tunnu löytyvän syytä saati lääkettä. Lauman vanhin ei kuule enää edes kutsuani, vaan nolostuu silminnähden joutuessani hakemaan sen metsästä kuin laitoksesta karanneen dementikkopapan.
Häntä sentään heiluu entiseen tapaan.
Koiravanhukseni näki ensimmäisen kesänsä neljätoista vuotta sitten ja aavistelen, että tämä saattaa olla sen viimeinen. Hyvästeihin tottuminen tuntuu kovin vaikealta, vaikka maailma opettajana parhaansa tekeekin.
- - -
Ilta-aurinko paistaa lauteille samassa kulmassa, josta muistan sen paistaneen kolmenkymmenen vuoden ajan. Vain saunaa ympäröivät pihlajat ovat vahvistuneet ja männyt saaneet lisää mittaa. Nojaan kuumaan seinään ja suljen silmäni. Kiuas napsahtelee, ulkoa kuuluu vaimea käen kukunta.
Hetken ajan saan olla kyselemättä, missä on paikkani ja minne kuulun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti