On pitkä aika siitä, kun viimeksi luin tenttiin. Kolmisen vuotta, luulen.
Sen sijaan ryhmätöitä ihmisrievun taipaleella näyttää riittävän kehdosta hautaan. Koulussakin askarreltiin harva se päivä haisevilla tusseilla plakaatteja viljakasveista, Guatemalan vientituotteista tai maailmanuskonnoista. Se kirjoitti, jolla oli nätein käsiala, ja työn esittämisen jälkeen aikaansaannokset teipattiin riviin luokan tai käytävän seinälle. Seinäpahvien jälkeen seurasivat opiskelut sekä erilaiset koulutukset ja kurssit, joissa ryhmissä työskentelyn määrä lienee lakisääteinen.
En ole vieläkään onnistunut jäljittämään, mikä varsinkin varttitunnin pikaryhmätöissä on aina ja iankaikkisesti saanut niskakarvani pystyyn. Ei minulla sinällään ole mitään ryhmiä saati ihmisiä vastaan. Osaan olla tarvittaessa sosiaalinen ja joviaali. Ja keskustelemisesta pidän kovasti.
Mutta silti mieleni tekisi perääntyä muristen nurkkaan, kun luennoitsija yllättäen ilmoittaa vuorossa olevan ryhmätyön ja kehottaa muodostamaan ryhmät. Lievää vaivaannusta, tuolien kolinaa, epätietoista harhailua. Sitten hiljaisuus - kuka toisilleen vieraista, pöydänkantta tuijottavista ihmisistä ottaa ohjat käsiinsä ja aloittaa puhumisen? Kenelle lankeaa kirjurin tehtävä? Mikä olikaan toimeksianto? Ööö.
Ja juuri kun kiusallinen alkukankeus on katoamassa ja ideointi pääsemässä vauhtiin, aika loppuu. Tehdäänpä pieni yhteenveto!
Huh. Puistattaa.
(Veikeät tutustumisleikit ovat ryhmätöiden irvokkain muoto. Voisin kuvitella helvetissä leikittävän tutustumisleikkejä ad infinitum.)
5 kommenttia:
Olen samaa mieltä tästä pikaryhmätyöskentelystä.
Ja toinen juttu. Vaihdoit blogia, jotta sinun "oikea henkilöllisyytesi" ei olisi hakuroboteille niin helppoa tavaraa. Kuitenkin profiilissasi linkität www-sivullesi. En nyt ymmärrä, mutta olenkin INTP...
Rakkaudella,
Kauneuden ja viisauden ystävä
Hyvä kysymys. Mutta kyse ei olekaan siitä, että kaipaisin täydellistä anonymiteettiä. Minua ei haittaa, että kävijät halutessaan löytävät ihmisen blogin takaa (muutenhan en olisi linkittänyt kotisivuani). Sen sijaan en halua hakumoottoreiden löytävän nimelläni suoraan blogiini, enkä pitää blogini linkkiä kotisivuillani, jotka puolestaan ovat sähköinen "käyntikorttini" muun muassa työnhakujutuissa.
Eli kyse on niin sanotusti yksisuuntaisista ajokaistoista. Tai siitä, että blogini sijaitsee sivutien varrella, ei pääväylällä. Kuvio tuntuu palvelevan parhaiten omia yksityisyyden- ja julkisuudentarpeitani.
Ryhmätöihinkin tottuu ja niitä lakkaa ottamasta vakavasti. Ideaalitapauksessa ryhmässä kukaan ei jaksa pingottaa, vaan työ tehdään rutiinilla ja kevyesti, niin että tilaa jää huumorille asiasisällön kustannuksella (ja asiaahan ei vartitunnissa työhön saa paljoa ahdettua, varsinkin kun ryhmätöiden aiheet ovat yleensä hölmöjä). Pahimmassa tapauksessa ryhmässä on pari tosikkoa, jotka haluavat kunnianhimokkkaasti tehdä työn "kunnolla". He ovat niitä joita elävät peruskoulua vielä aikuisiälläkin.
Niin. En tiedä. Jokin epämukavuus niihin vain liittyy. Ehkä se on vain tietynlaista mukavuudenhalua tai ärtymystä, kun oma tiedonomaksunta- tai ajatusprosessi katkeaa yht'äkkiä ryhmätyötouhuamiseen paikanvaihtoineen ja tuolinkolisteluineen.
Ja kuten sanoit, aiheet ovat usein typeriä ja keinotekoisia. Eivät aina, mutta silloin juuri turhauttaa tuo lyhyt aika (silloin saattaisi halutakin tehdä työn "kunnolla" ;).
Tietysti jos on aivan tylsistynyt ja puuduksissa, voi ryhmätyö olla tervetullut koipienoikomistauko. Silloin kyllä koko luennon/koulutuksen teema on allekirjoittaneelle enemmän tai vähemmän yhdentekevä.
Kun jäi riittävän monta kertaa pallokentällä valitsematta oppi pelkäämään kaikkia ryhmääntymistilanteita.
Ryhmätyö voi olla hyvä keino keskeyttää monotoninen yksinpuhelu. Laittaa ajatus ja veri kiertämään. Toisaalta se on kouluttajalle kätevä tapa täyttää aikaa silloin kun oma sanottava ei riitä
Harvoin ryhmätöiden aiheiet ovat oppimisprosessin kannalta loppuun asti mietittyjä
Lähetä kommentti