Viikon iltapalavinkki sopii eksotiikasta pitäville. Otetaan tavalliseen tapaan purkillinen maitorahkaa, raastetaan siihen omena. Makeutetaan ja lisätään vähän rusinoita. Mietitään muita asioita ja otetaan hyllyltä katsomatta inkivääripurkki, joka on aina kalamaustepurkin (samannäköisen) oikealla puolella. Ripotellaan mainittua inkivääriä rahkaan reilulla kädellä ja sekoitetaan.
Maistetaan ja ilmehditään oudosti. Viimeistellään kulinaarinen elämys suomalaiskansallisella voimasanalla.
- - -
Aika ajoin törmää ihmisten pohdintoihin ikuisuuskysymyksestä, ottaako nettikirjoittelu enemmän kuin antaa. Samaa sitä pähkäilee itsekin kevytmielisesti kelkkaan hypättyään. Kun se pieni, sisäinen journalisti kaipaa häpeämättömästi teksteilleen lukijoita ja palautetta, mutta toisaalta ajatus elämänsä kirjoittamisesta julki ahdistaa. Ahdistaa, vaikkei niitä lukijoitakaan olisi muutamaa kymmentä enempää, ja vaikka helposti mielessään liioittelee omien kirjoitustensa merkitystä. Itselle isot asiat ovat muille usein mitättömiä.
Joskus näistä omista virtuaaliväännöistä on tullut mieleen koululainen, joka innokkaana ilmoittautuu vapaaehtoiseksi esittämään tonttulaulun koulun joulujuhlassa. Yksin. Harjoitukset menevät hyvin, kun kuulijoina ovat vain oma opettaja ja luokkatoverit. Mutta kaamea todellisuus valkenee itse juhlassa, kun on aika astua näyttämölle, vetää henkeä ja aloittaa laulaminen. Sali onkin täynnä ihmisiä omista ja kavereiden vanhemmista ylempiluokkalaisiin. Ja siellä lavalla on niin kovin yksin ja - esillä.
Siinähän seisot. Ja itsepä sitä huomiota kerjäsit ilmoittautumalla esiintyjäksi. Ei ahdingostaan voi syyttää yleisöä, joka odottaa kuulevansa sen luvatun tonttulaulun. Tärkeilijä!
Mutta onneksi tämäkin on vain pieni osa koko elämää.
