Joskus tekee hyvää oikoa siipiään ja hakea hakemalla uusia näkökulmia asioihin, joiden luulee olevan jo tuttua kauraa. Sitä saattaa yllättyä perinpohjaisesti.Tahmeiden jatko-opintojen ja satunnaisten lehtikeikkojen rämeessä räpiköivä, näköalattomaksi taantunut sekatyöläishumanisti päätti lopettaa vollotuksen, keräsi rohkeutensa ja uskaltautui vaivaamaan Tampereen yliopiston ura- ja rekrytointipalveluita. Pelokkaassa mielessä kelasivat kauhuvisiot pakolla tuputettavasta opettajankoulutuksesta ja namipositiivisesta yrittäjyysaivopesusta. Adrenaliini suonissa kohisten humanisti valmistautui silmittömään pakolaukkaan koputtaessaan sovittuna aikana ammatinvalintapsykologin ovelle.
Ystävällinen täti kätteli tulokkaan ja pyysi istumaan. Kertoi lukeneensa sähköpostiviestin ja kyseli tarkempia tietoja. Jutteli niitä näitä, esitti kelloa vilkuilematta hyviä kysymyksiä, joihin sanavalmiilla humanistilla ei ollutkaan apteekinhyllyvastauksia. Hengitys alkoi hiljalleen tasaantua huomion keskittyessä aivojen rattaistossa risahteleviin kysymysmerkkeihin.
Häpeillen repusta kaivettua ansioluetteloa täti tutki hartaasti ja pitkään.
- Tämähän on hyvä. On työkokemusta, hyvin sujuneet opinnot, kielitaitoa ja asumista ulkomailla. Tietokoneosaamista ja valmiutta oppia uutta. Paljon sellaista, mitä työnantajat hakevat. Ehkä sinun pitäisikin aloittaa siitä, mitä todella haluat osaamisellasi tehdä?
Paperin laatija hämmästyi suuresti. Olihan hän kuvitellut tietävänsä mitä haluaa, mutta niin kutsutun osaamisensa olevan kolmekymppiseksi kovin vajavaista. Nyt asetelma kääntyikin päinvastaiseksi (katsoiko se varmasti oikeaa paperia?).
Hämmentyneen humanistin mutistua jotakin kirjoittamisesta, liian monista kiinnostuksen kohteistaan ja tärkeinä pitämistään elämänarvoista kiperät kysymykset jatkuivat.
- Mistä haaveilet? Millaisessa elämäntilanteessa haluaisit nähdä itsesi viiden vuoden kuluttua?
Viiden vuoden kuluttua? Eihän sellaista uskaltanut ajatella. Piti keskittyä nykyhetkeen! Tai vielä mieluummin menneeseen, kuolleisiin teksteihin.
Yht'äkkiä humanisti tajusi lopettaneensa unelmoinnin ja elämänsä toiveikkaan suunnittelun lähes tyystin opittuaan, miten helposti haaveista kudottu matto lähtee alta. On parempi pitää lattiat paljaina, laatikot pakattuina ja olla aina valmiina lähtöön. Kun ei toivo mitään, ei pety. Kun pysyy omissa oloissaan, ei aiheuta pettymystä muillekaan.
Siinäkö olikin ongelman ydin?
Ontuva pakolaukka keskiajan uumenissa taisi olla jatkunut jo pidempään. Se kai selittäisi merkillisen tunteen maitohapoilla ähkivistä aivosoluista.
- Älä vaadi itseltäsi liikaa. Olet pärjännyt hienosti ja saanut paljon aikaan elämänmuutoksista huolimatta. Ei ihme, jos nyt väsyttää.
Miten oudolta tuntui kuulla jonkun sanovan moista ääneen. Minäkö väsynyt, minä ikilaiskuri ja kestovetelys? Millä oikeudella?
Kesäevääksi humanisti sai lisää pohdittavaa, liudan nettiosoitteita ja uuden ajan elokuulle. Oudosti keventyneenä hän astui ulko-ovesta helteiselle kadulle. Aivan kuin joku olisi taputtanut selkään ja tarjonnut ansaitsemattomalta tuntuvan leivoksen, kun itse odotti ruoskimista.
7 kommenttia:
Kävin itse ei niin kovin pitkä aika sitten ammatinvalintapsykologilla tahmastellessani silloisessa työpaikassani, ja koin aika lailla samankaltaisia tuntemuksia. En saanut valmiita vastauksia, mutta kosolti uutta ajateltavaa, joka osaltaan johti siihen, missä nyt olen. Asiat ovat vähän paremmin, mutta mistähän saisi ne unelmat takaisin? Vai onko niin, ettei unelmilla ole (ontuvassa) uraputkessa sijaa?
Hyvä kysymys. Ehkä ne tulevat takaisin sitten, kun niille on tilaa? Ehkä aivoilleen pitäisi yrittää antaa aikaa työstää ja kypsytellä asioita rauhassa?
Jopa siellä uraputkessa ;).
Eräs toimittajaystäväni haudutteli freelanceriksi lähtöään hiljalleen vuosikaudet. Ja lähtikin, kun aika oli kypsä.
Sitä muuttuu helposti vauhtisokeaksi, eikä enää osaa arvioida oman osaamisensa määrää. Paitsi alakanttiin.
Onnea sille mitä ikinä alatkin tehdä!
Niin kai se on. Ja helposti omat ajatukset juuttuvat kiertämään aina samaa kehää, jolloin ulkopuolisen näkökulma voi olla arvaamattoman arvokas.
Kiitos kaunis kannustuksesta!
Pagisija, sinun kirjoitustesi lukeminen ainakin on vakuuttanut minut siitä, että sinulla on riittävästi näkökulmaa vaikka mihin. Jos joskus keksit haluta kirjoittaa vaikka teoksen jostain mielenkiintoisesta, etkä halua puurtaa yksin, tiedät, mistä minut löytää.
Luultavasti unelmat tarvitsevat tukirinkejä. Muiden unelmien toteutumista katsellessani olen tullut siihen tulokseen. Mekin huopahattuhumanistit, jotka olemme kotonamme metsässä enemmän kuin kirjastossa, tarvitsisimme omamme.
Kiitos samoin, Veloena. En noista omista näkökulmistani tiedä, mutta intoa löytyy inspiraation iskiessä vaikka mihin :). Laitetaan ideat hautumaan...
Itse asiassa noista tukiringeistä ja "terveestä" verkostoitumisesta esimerkiksi järjestöjen kautta puhui tuo eilinen ammatinvalintapsykologikin. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta - sitä on vain hampaat irvessä kironnut, että yksin on suomalaisen pärjättävä, ...kele. Siitäkin huolimatta, että olen kyllä puuhannut erinäisissä yhdistyksissä ja todennut itse joukossa olevan voimaa.
Yhdenlainen tukirinkihän tämä bloggailukin on, eikä ihan vähäpätöinen olekaan.
Olipas ilahduttava kirjoitus! En ole yllättynyt psykologin näkemyksistä minäkään :-)
Lähetä kommentti