Ahneus

Ajattelin kirjoittaa taas kerran kaukokaipuun muodon ottavasta eksistentiaalisesta ahneudesta; kyltymättömän lapsen pelosta, että elämä on liian lyhyt kaiken sen näkemiseen ja kokemiseen, mitä vielä haluaisi nähdä ja kokea, vaikkei osaakaan laatia haluistaan toivelistoja tai edes nimetä niitä.

Aioin kirjoittaa absurdista tunteesta, kun iltayöstä omassa sängyssä mieleen nousee ilman mitään syytä muisto sormien uittamisesta savenvärisessä, hitaasti virtaavassa Rio Grandessa. Sitä seuraavat Skyen saaren omituinen, läpikuultava valo, Virginia Woolfin sanoin "hardly embodied; semi-transparent; like living in a jelly fish lit up with green light", marraskuinen Volga ja nizhninovgorodilaisen mummon lämmin keittiö, pimeään telttaan kantautuva Tyynenmeren nousuveden jyminä. Lukemattomat pienet tuokiot, joita eräänä helmikuisena yönä havahtuu laskemaan ja lajittelemaan, kääntelemään yksi kerrallaan kuin kauniita kiviä (minkähän vuoksi muistojani hallitsee juuri vesi; joet, järvet ja meret?)

Miten kuvailla sitä epäuskoista kiitollisuutta, kun ymmärtää, miten paljon on saanut jo nähdä? Lähes pyörryttävää voimattomuutta, kun jälleen kerran luulee tajuavansa, miten paljon maailma on, koko ajan ja kaikkialla? Levotonta ihmetystä - mitä tehdä, mistä aloittaa? Mitä odotan? On mentävä, nyt. Haluan lisää!

Mutta pilvinen aamu vie mahtipontiset mietteet mennessään, tuo tilalle lautasellisen kaurapuuroa, pukee päälle hikiset lenkkivaatteet, näyttää tutut rantakoivut ikkunan takana. Aloittaa jälleen yhden tekstin täyttämän hiljaisen päivän, joka venyy ensin viikoksi, sitten toiseksi, viikot kuukausiksi. Annan periksi. Hengitän syvään, yritän opetella tyytymään, malttamaan, keskittymään, luottamaan siihen, ettei maailma katoa sillä aikaa minnekään.

On aika mennä ja aika jäädä.