Jos olisi viisas

Juhlallisesti ilmoitettakoon, että Pagistaanissa on tänään avattu talven hiihtokausi lähijärven jäällä lykkien. Hyvin luisti ja mukavaa oli. Sitä löysi itsensä ihmettelemästä jälleen kerran, että miksei jo joulukuussa. Miksi vasta nyt, kun kevät kopistelee jo ovella?

Siksi.

Marraskuussa alan puhua kaihoisasti hiihtämisestä. Sukset saan kaivettua varastosta joskus tammikuun alussa. Seuraava kuukausi menee miettiessä, minne olen haudannut voidearsenaalin (jonka nykyisin korvaa pitoteippi). Sitten aiotaan vielä jokunen viikko. Kynnys suksien laittamiseen on korkea paitsi yleisen laiskuuden vuoksi, myös siksi, että se on keljua puuhaa. Sitä paitsi se on tehtävä sisällä lämpimässä asunnossa, jossa sitten lemuaa voiteenpoistoaineelle seuraavan vuorokauden.

Nyt lemuaa varmaan pidempäänkin, koska onnistuin tönäisemään avonaisen pullon nurin turatessani siiklin ja rättien kanssa viimevuotisten teippien kimpussa. Oma askartelunsa oli saada sitkeä, rullaantunut tahma irti paitsi suksista, myös muun muassa siiklistä, talouspaperitelineestä, ovenpielestä sekä omista sormista. Etenkin, kun viimeinen tilkka voiteenpoistoainetta oli juuri imeytynyt sanomalehteen ja siitä edelleen eteisen mattoon.

Pitoteippi on harvinaisen osuva sana.

Jos olisi viisas, sitä poistaisi tänä keväänä teipit jo ennen suksien viemistä varastoon. Vaan kun ei ole. Näiden liuotinhöyryjen haistelun jälkeen tuskin sitäkään vähää kuin ennen.