tiistaina, helmikuuta 21, 2006

Mikä tökkii

A female demon. Unidentified source. Medieval Macabre.

Pagistaanissa ei ole juuri harrastettu ihmissuhteiden julkipuimista, eikä sitä aiota tämän enempää harrastaa jatkossakaan. Kahden kauppa! Sen kuitenkin totean, että sitkeinkin pääparkansa seinään takoja ja kantapäihinsä kompastelija oppii joskus jotakin. Hitaasti mutta varmasti.

Jos joskus nuorempana olin harmistunut jostakin toisen tekemisestä, sanomisesta tai tekemättä tai sanomatta jättämisestä, onneton harmistuttaja sai sen tuta nahoissaan pitkään ja hyisesti. Melko pian tajusin opetella eroon tuhoisista maratonmurjotuksista, mutten siltikään kyennyt tinkaamatta kertomaan, mikä mieleni oli pahoittanut. Jos toinen ei älynnyt tai viitsinyt tingata, saati käyttäytyi kuin mikään ei olisi vialla, suivaannuin tietysti kahta pahemmin.

Olen osannut loukkaantuessani olla piru naiseksi myrkyllisellä ja sarkastisella tavalla, joka tekee paljon pahempaa jälkeä kuin suora huuto ja muutaman lautasen seinään paiskaaminen. Lepyttyäni olen sitten itkenyt ilkeyttäni ja ripotellut ylleni katumuksen tuhkaa, kun en olisi halunnut toista oikeasti loukata.

Mutta se menneistä. Vuodet ja kompuroinnit ovat paitsi jättäneet omat arpensa, myös taittaneet kielestäni terävimmän kärjen ja opettaneet hieman luovempia tapoja purkaa satunnaiset hiiltymiset. Nykyisin tuntiessani itseni epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi* saatan hönkiä hetken verran jäisiä höyryjä, mutta sisäinen paine kasvaa nopeasti yli sietorajan. Kiertelen, mutisen ja lopulta saan yhteen purtujen hampaiden välistä sihautettua ulos sen, mikä tökkii (ja sehän ei useimmiten ole mikään kummoinen kysymys, mutta sellainen, ettei sitä kannata jättää muhimaan ja kasvamaankaan). Avaukseni ei välttämättä ole erityisen tyylikäs saati objektiivinen, mutta siitä voi yhtä kaikki käynnistää jos ei aina kovin rakentavan, niin ainakin asioita ja näkökantoja selkiyttävän ajatustenvaihdon.

Ei ehkä kuulosta kovin hohdokkaalta, mutta jo tähän, ystävät, on ollut pitkä ja mutkainen matka.

*Yhä useammin sitä muuten huomaa näennäisestä pikkuasiasta suuttumisensa syyksi sen, että onkin itse loukannut itseään toimimalla omien toiveidensa ja periaatteidensa vastaisesti (esimerkiksi taantunut pyytelemään miellyttämistarpeessaan anteeksi jotakin, jossa ei ole mitään anteeksi pyydeltävää). Toista on kuitenkin helpompi syyttää, vaikka hänkin on vain reagoinut tilanteeseen omista lähtökohdistaan ja tuntemuksistaan käsin. Lieneekö tämäkin havainto vähittäistä kasvamista aikuiseksi; sen tajuamista, että ihmiset eivät ole - eikä heidän tarvitse olla - toisilleen ajatuksenlukijoita, saati kaikki toiveet ja odotukset täyttäviä hyviä haltiattaria? Ei minun muille, eikä muiden minulle.

6 kommenttia:

Peggy G. kirjoitti...

Itsekin olen huomannut vuosien mukanaan tuoman kielenhillinnän. Onkohan se joku kolmekymppisyysjuttu, vai liittyykö vain yleisellä tasolla kypsymiseen?

Sanoilla voi tehdä paljon vahinkoa, joskus sen oppiminen ottaa oman aikansa.

pagisija kirjoitti...

Ehkä se on pysyvää kypsymistä. Toivotaan ainakin niin...

Sanoissa on tosiaan se ikävä puoli, että niitä ei saa takaisin.

marinadi kirjoitti...

Toivon, että minä oppisin yhtä paljon kuin sinä: avaamaan suuni sen sijaan, että vain mököttäisin ja kasvattaisin mustaa pikkumöykkyä valtaisaksi palloksi!

pagisija kirjoitti...

Nähdään niitä palloja yhä täälläkin, valitettavasti ;). Mutta ehkä hieman vähemmän kuin ennen, joten toivoa kai on.

Päivi kirjoitti...

parahin female demon,
esitän pahoitteluni siitä ettei tällaisia paljastuksia ole tulossa lisää. mukava huomata tuttuja juttuja... tai mukava ja mukava... krhm...

pagisija kirjoitti...

Heheh. Lohduksesi kerrottakoon, että eiköhän näitä valittuja tunnustuksia tule edelleenkin pulauteltua ulos itsekritiikin hetkittäin höltyessä ;). Omaa pääkoppaahan tällaiset väännöt lähinnä koskevat, niin ettei niissä kenenkään ulkopuolisen intimiteettisuoja kärsine.