Mikä tökkii

A female demon. Unidentified source. Medieval Macabre.

Pagistaanissa ei ole juuri harrastettu ihmissuhteiden julkipuimista, eikä sitä aiota tämän enempää harrastaa jatkossakaan. Kahden kauppa! Sen kuitenkin totean, että sitkeinkin pääparkansa seinään takoja ja kantapäihinsä kompastelija oppii joskus jotakin. Hitaasti mutta varmasti.

Jos joskus nuorempana olin harmistunut jostakin toisen tekemisestä, sanomisesta tai tekemättä tai sanomatta jättämisestä, onneton harmistuttaja sai sen tuta nahoissaan pitkään ja hyisesti. Melko pian tajusin opetella eroon tuhoisista maratonmurjotuksista, mutten siltikään kyennyt tinkaamatta kertomaan, mikä mieleni oli pahoittanut. Jos toinen ei älynnyt tai viitsinyt tingata, saati käyttäytyi kuin mikään ei olisi vialla, suivaannuin tietysti kahta pahemmin.

Olen osannut loukkaantuessani olla piru naiseksi myrkyllisellä ja sarkastisella tavalla, joka tekee paljon pahempaa jälkeä kuin suora huuto ja muutaman lautasen seinään paiskaaminen. Lepyttyäni olen sitten itkenyt ilkeyttäni ja ripotellut ylleni katumuksen tuhkaa, kun en olisi halunnut toista oikeasti loukata.

Mutta se menneistä. Vuodet ja kompuroinnit ovat paitsi jättäneet omat arpensa, myös taittaneet kielestäni terävimmän kärjen ja opettaneet hieman luovempia tapoja purkaa satunnaiset hiiltymiset. Nykyisin tuntiessani itseni epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi* saatan hönkiä hetken verran jäisiä höyryjä, mutta sisäinen paine kasvaa nopeasti yli sietorajan. Kiertelen, mutisen ja lopulta saan yhteen purtujen hampaiden välistä sihautettua ulos sen, mikä tökkii (ja sehän ei useimmiten ole mikään kummoinen kysymys, mutta sellainen, ettei sitä kannata jättää muhimaan ja kasvamaankaan). Avaukseni ei välttämättä ole erityisen tyylikäs saati objektiivinen, mutta siitä voi yhtä kaikki käynnistää jos ei aina kovin rakentavan, niin ainakin asioita ja näkökantoja selkiyttävän ajatustenvaihdon.

Ei ehkä kuulosta kovin hohdokkaalta, mutta jo tähän, ystävät, on ollut pitkä ja mutkainen matka.

*Yhä useammin sitä muuten huomaa näennäisestä pikkuasiasta suuttumisensa syyksi sen, että onkin itse loukannut itseään toimimalla omien toiveidensa ja periaatteidensa vastaisesti (esimerkiksi taantunut pyytelemään miellyttämistarpeessaan anteeksi jotakin, jossa ei ole mitään anteeksi pyydeltävää). Toista on kuitenkin helpompi syyttää, vaikka hänkin on vain reagoinut tilanteeseen omista lähtökohdistaan ja tuntemuksistaan käsin. Lieneekö tämäkin havainto vähittäistä kasvamista aikuiseksi; sen tajuamista, että ihmiset eivät ole - eikä heidän tarvitse olla - toisilleen ajatuksenlukijoita, saati kaikki toiveet ja odotukset täyttäviä hyviä haltiattaria? Ei minun muille, eikä muiden minulle.