perjantaina, helmikuuta 10, 2006

Jäljittelemätön

Marc Chagall. I and the Village, 1911. Lainattu täältä. Muistan kiikuttaneeni yhdestä lempimaalauksestani tehdyn jättijulisteen riemusaatossa kotiin joskus opiskeluaikojen alussa. Silloisen mieheni vastalauseista huolimatta laitoin sen monessa asunnossa makuuhuoneen seinälle, paikkaan, jossa näin sen ensimmäisenä herätessäni. Mies meni sittemmin menojaan (ihmekös tuo), mutta juliste on yhä matkassa maailmaa nähneenä; ei tosin seinällä juuri nyt.

YLE näytti eilen dokumentin Marc Chagallista. Kiitos ja kumarrus Pasilaan! Verrattain epäkultivoituneena ja harvakseltaan hurmioituvanakin olen aina tuntenut syvää kiintymystä Chagallin absurdiin, surullisenhilpeään maailmaan jäljittelemättömine väreineen. Rakkaus alkoi jo silloin, kun alle kouluikäisenä näin lasten taidekirjan kannessa Seitsensormisen omakuvan. Kuka voi oikeasti vastustaa lempeästi hymyileviä lehmiä ja vuohia (ehkä Chagall vetoaakin juuri primitiiviseen ja luovaan lapsekkuuteen; siihen villiin, mutta perspektiivivaatimusten ja perfektionismin syrjäyttämään mielen osaan, jonka mielestä lehmä voi hyvin olla vihreä ja ylösalaisin taivaalla)?

Paitsi itse taide, myös Chagallin asenne omia tekemisiään ja koko elämää kohtaan oli jotenkin sympaattinen. Ei hän erityisen vaatimaton ollut, muttei myöskään suhtautunut itseensä ja teoksiinsa turhan vakavasti. Luulen, että juuri humaani itseironia oli yksi niistä ominaisuuksista, jotka vapauttivat hänet tekemään kankaalla ja väreillä saman, minkä klezmer-musiikki on tehnyt sävelillä.

2 kommenttia:

Scilla kirjoitti...

Chagallin eläinhahmossa ja koirassasi on samaa näköä. :)

pagisija kirjoitti...

Heh, nyt kun sanoit - kieltämättä :)!