keskiviikkona, helmikuuta 22, 2006

Illuusio

Eräs jaarituksiani lukeva, toisella paikkakunnalla asuva ystävä hämmästeli taannoin, miten saan aikaan niin paljon.
- Tunnut harrastavan vaikka mitä ja kokeilevan kaikkea uutta.

Hämmennyin. Minusta nimittäin tuntuu, etten saa tehdyksi yhtään mitään töiden lisäksi, en sitäkään vähää kuin ennen (lenkkeilyä en osaa enää pitää harrastuksena, ei, sen paikka elämässäni on jossakin syömisen, hampaiden harjaamisen ja suihkussa käymisen tuntumassa; pääni sisältö luultavasti räjähtäisi pitkin seiniä ilman päivittäistä ulkoiluttamista). Otaksuinkin aikaansaapuuden imartelevan illuusion syntyvän siitä, että pidän keskimääräistä kovempaa meteliä asioista, jotka saan jopa toteutettua satojen aikeiden joukosta. Niin, ja kuinka moni ylipäänsä raportoi tekemisistään kasvottomalle yleisölle?

Mutta ei nyt mennä siihen.

Talvi on ollut merkillinen yhdistelmä nautinnollista erakkoutta ja kasvavaa levottomuutta, hiljaista tyytyväisyyttä ja jonkinlaista latautunutta pysähtyneisyyttä. Huomaan suunnittelevani taukoamatta jotakin; jonkin vanhan, rakkaan harrastuksen jatkamista tai uuden aloittamista, maailman vääryyksiä oikovaa järjestötoimintaa tai jälleen yhden tarpeettoman taidon opettelua keskittyneenä, flown meditatiivisessa virrassa kelluen. Tanssiminen, ratsastus, metalligrafiikka, kuorolaulu, vapaaehtoistyö, pölyyntyneen mandoliinin kaivaminen sängyn alta, metalliketjutöiden jatkaminen - kaikki ovat nousseet vuorollaan kirjojen väliin kiilautuneen arkeni elvyttäjäehdokkaiksi vain siirtyäkseen kaikessa hiljaisuudessa hyvien aikomusten kasvavaan kekoon. Viikot valuvat käsistäni, enkä osaa kuin ihmetellä sormien välistä soljuvaa aikaa. Kaipaan jotakin - muutosta, ihmisiä - mutten saa tartuttua mihinkään suurista suunnitelmistani.

Päivät ovat hiljaisia, työntäyteisiä. Illat ovat pitkiä, uneliaita ja yksinäisiä. Sellaisia, joihin turtuu ja tavallaan kiintyykin niin, ettei muuta osaa pian tavoitellakaan. Elävien kirjoihin havahdun hyvillä mielin viikonloppuisin; perjantaisin ravistelen pölyn yltäni ja muistelen taas, miten puhutaan ja ollaan osapuilleen ihmisiksi.

Mistä oikein tietää, milloin tarvitsee niskasta ravistelua ja kunnon potkaisua takalistoon, milloin taas rauhaa, rehellistä lomaa vuosia jatkuneesta suorittamisesta, itsensä kehittämisestä ja paikasta toiseen poukkoilusta? Miksi on joskus niin vaikeaa lukea oman mielensä viestejä?

2 kommenttia:

Marjut kirjoitti...

Puhut niin tosia sanoja. Siinä tulivat kaikki omatkin ajatukseni avattuina.

Ja sitten kohta on taas kesä, ja jostain alitajunnan uumenista hiipii pintaan hurja tarve hankkiutua jonnekin ihan muualle, kesätöihin, kahvinmyyjäksi kioskiin.

pagisija kirjoitti...

Huh, en siis ole ainoa! Joskus sitä miettii, kyntävätkö kaikki muut sarkaansa enemmän tai vähemmän mielenrauhaisina ja oloonsa tyytyväisinä samalla, kun itse puree kynsiään ja pälyilee vauhkona ympärilleen ;).