Tajusinpa tässä istuskellessani olevani enemmän tai vähemmän oppikirjaesimerkki postmodernista etäelämävisiosta. Tiedättehän, sellaisesta, jossa kukin elää ja työskentelee omassa solussaan pitäen yhteyttä ulkomaailmaan lähinnä bittien välityksellä.
Miksikö? No, vuoden alusta olen tehnyt virallisesti etätyötä tutkijana. Puhtaasti etätöiksi luettaneen myös sivutoimiset toimittajan- ja opettajanhommani. Elän etäsuhteessa, jos eri paikkakunnilla asuminen sellaiseksi lasketaan. Suurin osa muistakin ystävistäni on tällä haavaa etäystäviä. Päivittäiset yhteyteni ihmisiin ovat enimmäkseen virtuaalisia (mikä antanee aihetta vilkaista myös peiliin ja kysyä itseltään, missä määrin syynä on silkka sosiaalinen laiskuus, ja antaisiko se kenties aihetta muuttaa asiaintilaa).
Mutta minulla sentään on työtä, arjen välimatkasta huolimatta läheinen ihmissuhde sekä omaisia ja ystäviä, joten kaiken kaikkiaan pidän itseäni sekä onnekkaana että melko onnellisena.
Enemmänkin kuin etäisesti.
4 kommenttia:
Kuulostaa kaikin puolin ihanteelliselta olotilalta. :)
Ei tämä ole hullumpaa, kun sattuu olemaan aika lailla omissa oloissaan viihtyvää tyyppiä. Väsyn kauheasti, jos joudun olemaan koko päivän ihmisten - varsinkin uusien - kanssa tekemisissä. Niin paljon kuin tykkäsinkin olla paikallislehdessä töissä, sosiaaliset akut tyhjenivät siinä hommassa aika totaalisesti.
Kahvitaukoseuraa kyllä joskus toivoisi, ja hieman parempaa itsekuria *huokaus*.
Minussa on hieman samaa vikaa, ja jos tekisin pelkkää etätyötä luultavasti erakoituisin täydellisesti ! Toimistolla tulee pakosti sosiaalista kanssakäymistä, ja etätyötä teen kun logistiikka kotona sitä vaatii.
Kahvi- ja lounasseura on tietenkin päivän paras bonus ! Kotona ei kuule juoruja ja huhuja...
Jep, toisinaan sitä "pakkososiaalisuuttakin" tarvitaan. Onneksi minulla on aika ajoin noita lehtijuttukeikkoja, niin on ryömittävä ihmisten ilmoille kolostaan.
Lähetä kommentti