Kaapista löytyi

Humanisti harhaili iltapäivän alansa kirjastossa kuin kadotettu sielu. Kaikki pöytäpaikat olivat täynnä, eikä kannettavalle ja paperipinolle löytynyt sijaa. Vietettyään hartaushetken kopiokoneen ääressä ja kerättyään reppuunsa taas yhden kirjalastin akateeminen irtolainen suuntasi ruuhkaisella lähijunalla kotiin, jossa yhteenliittymän kansantaloudellisesti tuottoisampi osapuoli teki lähtöä työperäiselle illalliselle belgialaisvieraiden kanssa.

Oven kolahdettua kiinni väsynyt humanisti sisuuntui ja päätti pistää elämän risaiseksi. Aineet vain tuntuivat olevan kovin vähissä. Pienen kaivelun jälkeen kaapista löytyi kuitenkin pullo.

Pirtupullo.

Sen parissa lattialla kontaten vierähti rattoisa tovi jos toinenkin.

Enää tarvitsee liimata suksenpohjiin uudet pitoteipit.

Ojasta allikkoon

Taannoin kiittelemäni päätös poistaa kuntosalimaksut yli 70-vuotiailta espoolaisilta taisi osua maaliinsa. Aamulla Leppävaaran uimahallin salilla oli vain muutama huhkija, mutta yksi heistä mainitsi pistäytyneensä paikalla eilen iltapäivällä ja todistaneensa jonkinmoista kävijäennätystä.
- Laskin nelisenkymmentä kuntoilijaa. Toissapäivänä oli hieman vähemmän. Suurin osa näytti olevan seitsemänkymmenen paremmalla puolella.

Toivoa sopii, että kokeilijoista mahdollisimman moni innostuu liikkumaan säännöllisesti. Kaupunki saattaa kyllä huomata joutuneensa ojasta allikkoon, mitä mahdollisiin säästötoiveisiin tulee. Esimerkiksi mainittu kuntosali on niin pikkuinen, että tusina samanaikaista käyttäjää alkaa olla paljon niin jonottamisen kuin ilmanvaihdonkin suhteen. Sama tilanne taitaa olla muillakin kaupungin saleilla.

- - -

Kaupan leipähyllyn suklaaruislimppu kummastutti, ei tosin tarpeeksi päätyäkseen ostoskoppaan. Ehkä sitten, kun särpimeksi tulee kinuskimakkaraa tai lakritsijuustoa.

Perso

En oikein tiedä, miten asian esittäisin Pagistaanin kansan joutumatta epäilyttävään valoon, saatikka tekemisiin eläinsuojeluvalvojan kanssa.

Karu tosiasia kuitenkin on, että karvainen assistenttimme on perso viinalle. Urosvahvistuksen korkatessa lauantaisin saunaoluensa seuraa oitis kuvan esittämä tilanne, vaikka muuten Sandy ei kerjäämään alennu. Allekirjoittaneen jätettyä joskus punaviinilasinsa vartioimatta sohvan viereen se tyhjeni alta aikayksikön. Mikä hämmentävintä, juomia vongataan sumeilematta myös vierailta.

Jopa viski maistuisi, jos sitä olisi tapana valtakunnassamme koirille tarjoilla (älkää huolestuko, ei ole). Joskus koirankupin pohjalle lirautetaan hyvin pieni tilkka olutta, mikä sieltä kiitollisuudella nuollaan. Vähäinenkin tarjoilu johtaa tietenkin siihen, että kalja olisi kovasti maullaan myös seuraavana lauantaina.

Miehen teoria on, että bedlingtoninterrieri on pohjoisenglantilaisena rotuna jalostunut sietämään pitkiä pubi-iltoja ja käyttämään ravinnokseen ohraista juomaa. Teoriaa tukee erään arvostetun, joskin hieman persoonallisen eläinlääkärin muistelus:
- Tuon rotuinen koira on ainoa, jonka olen nähnyt kännissä. Kummitädin bedlingtoninterrieri oli keksinyt tupaantuliaisissa boolimaljan kenenkään huomaamatta. Aamulla silläkin oli ollut hirveä jysäri.

Jatkui

Tuli sitten lunta.

Mäenlaskussa vietetty huoleton sunnuntai tyhjensi työasiat päästä, mutta antoi maanantaiaamulle tilaisuuden yllätyshyökkäykseen.

Ammatillisessa akanvirrassa pyöriminen jatkui siitä, mihin se perjantaina jäi. Pitäisi saada potkaistua itsensä takaisin tasaisesti virtaavaan joenuomaan, mutta etenkin ajatustyössä pakonomainen pitäisi-paniikki vie viimeisetkin voimat ja saa suuntavaiston sumenemaan. Välttämättömän kurinalaisuuden ja turhan stressaamisen raja on joskus kovin häilyvä.

Olisi maltettava hengittää syvään, rentoutua, luottaa itseensä, suunnitella seuraavat siirrot vaihe kerrallaan. Olisi purettava päällekaatuva kokonaisuus taas kerran osiin, sellaisiin, joita jaksaa omin voimin nostaa ja siirrellä.

Ja tulisi pystyä olemaan pohtimatta, mitä kolmen vuoden päästä ehkä tapahtuu tai sitten ei. Tässä vaiheessa on silkkaa ajanhukkaa miettiä, onko ajanhukkaa tehdä sitä, mitä parhaillaan tekee.

Pitää vain tehdä.

- - -

Valoa! Talviaurinko paistaa työhuoneeseeni anteliaammin kuin kertaakaan täällä asumiemme kolmen ja puolen kuukauden aikana. Ihmekös tuo, kun tammikuu vaihtuu helmikuuksi jo kahden päivän päästä.

Pagistaanin pannuleipä

Black Olives; from the Tacuinum Sanitatis, Österrichische Nationalbibliothek, Vienna, Codex Vindoboniensis 2396. A Feast for the Eyes.

Eilen innostuin kokeilemaan hieman soveltaen* lesepaketin kyljestä löytynyttä focaccia-ohjetta.

Myöhäinen iltapala, kaksi hyvin nälkäistä koemaistajaa, kulhollinen tonnikalasalaattia ja pannullinen yli odotusten onnistunutta, tuoretta leipää. Tietäähän sen, miten siinä kävi. Kuvaakaan ei ehditty ottaa.

Italialainen pannuleipä eli focaccia

3 dl vettä
2 dl vehnäleseitä
1 pussi kuivahiivaa (11 g)
1 tl suolaa
1 rkl sokeria
1/2 dl oliiviöljyä
5 1/2 dl vehnäjauhoja

Päälle:

oliiviöljyä
2-3 kynttä valkosipulia
reiluhkosti rosmariinia
oliiveja
suolaa
(parmesaania)

Sekoita hiiva leseisiin ja seos reilusti kättä lämpimämpään veteen. Lisää suola, sokeri, öljy ja jauhot, alusta tasaiseksi. Kaada taikina leivinpaperilla vuoratulle uunipannulle (n. 30 x 25 cm), ripottele päälle vähän jauhoja ja taputtele tasaiseksi. Kohota liinan alla puolisen tuntia.

Purista sillä välin valkosipuli ja sekoita se sekä rosmariini oliiviöljyyn. Painele kohonneeseen leipään sormella kuoppia ja töki niihin oliivit. Voitele koko komeus maustetulla öljyllä. Ripottele halutessasi pinnalle vielä hieman rosmariinia ja suolaa. Paista 225 asteessa 15-20 minuuttia. Jos haluat, lisää valmiin leivän päälle ripaus parmesaania heti uunista ottamisen jälkeen.

*Hämmästyttävää kyllä, en käyttänyt lainkaan spelttiä, jota saan yleensä ujutettua muodossa tai toisessa kaikkiin leipomuksiini. Focacciaankaan se ei liene hullumpi lisä.

Vähän vastinetta

Joiun modernin tulkitsijan Wimmen taikomat äänimaisemat olivat jälleen kerran omaa luokkaansa. Helsingin Savoy-teatteri keikkapaikkana oli astetta jäykempi kuin vaikkapa Tampereen kotoisa Klubi, muttei sitäkään muistanut asiakseen harmitella.

- - -

Etätyöläinen on viime aikoina ollut keskimääräistä kyllästyneempi yksinäiseen kuppelehtimiseen kirjapinojen keskellä (ironista kyllä, samaan aikaan taloutemme lähityöläinen on manaillut palaverien määrää ja kaivannut lisää työrauhaa). Työ tuntuu eteenpäinmenevältä ja innostavalta kuin juoksumatolla jolkottelu. Hybris on vaihtunut haukotuksiin, inspiraatio iskiasvaivoihin. Lupaavien johtolanganpäiden vetäminen kiristää solmuvyyhteä entisestään. Palapelin mallikuva puuttuu, palat ovat nurinpäin, osa pudonnut lattialle tai - mikä pahinta - kenties kokonaan hukassa.

Jos tätä menoa jatkuu vielä suunnitellut pari, kolme vuotta, alkujaankin vajaat tiimityöskentelytaitoni käpristyvät käytön puutteessa olemattomiin. Kukaties kuivetun itsekin, palsamoidun kofeiinilla, muumioidun hiljalleen työpöytäni ääreen penkoessani päivästä toiseen tarinoita ihmetekoja tehtailevista kyynärluista ja munkkien mätänemättömistä ruumiista.

Seura tekee kaltaisekseen, kuulemma.

Voisin tietysti olla kaukaa viisas ja testamentata kalmoni vaikkapa laitoskirjastolle, jolloin yhteiskunta saisi vähän vastinetta koulutukseeni syytämilleen rahoille.
- Ei tullut tuostakaan tohtoria, mutta veikeä ovenpönkä se on.

Borderpiece from A Book of Christian Prayers, printed by Richard Yardly and Peter Short for Richard Day, London, 1590. Medieval Macabre.

Poissa

Puhelin soi. Äiti kertoo, että Otto lähti aamulla. Hiljainen hiipuminen muutaman päivän ajan, eläinlääkärin toteamus, että vanha sydän on tullut tiensä päähän, se viimeinen palvelus.

Koiranpojat ovat poissa.

"And, my friend, when I am very old, and I no longer enjoy good health, hearing and sight, do not make heroic efforts to keep me going. I am not having any fun. Please see that my trusting life is taken gently, I shall leave this earth knowing with the last breath I draw that my fate was always safest in your hands."
- Tuntematon

Järkipäätös

Espoon kaupunki teki järkipäätöksen poistaessaan kuntosalimaksut yli 70-vuotiailta*. Järkipäätöksen sikäli, että juuri lihaskunnon ylläpitämisestä sanotaan olevan eniten hyötyä ja iloa ikävuosien karttuessa. Vanhemmitenhan lihaskudos alkaa vääjäämättä huveta, ja vaikkapa pitkä vuodelepo saattaa saada tarpeettoman varhain aikaan sen, ettei tolpilleen ole enää nousemista.

Kun ei nykykaupunkilaisen arki juuri lihasvastusta tarjoa, ovat keinotekoiset vätkyttimetkin paikallaan. Vapaaehtoisuuteen perustuva porkkana on puolestaan ihmisarvoisempi vaihtoehto kuin sormella osoittelu tai käskyttäminen, syyllistämisestä puhumattakaan.

Sitä voisi luulla, että maksuttomuus kiinnostaisi vain niitä, jotka liikkuisivat muutenkin. Mutta niinpä vain Leppävaaran uimahallin salilla ja saunan lauteilla tapaa vanhempaa väkeä, joka kertoo olevansa jotakuinkin rapakunnossa ja tulleensa elämänsä ensimmäistä kertaa salille juuri ilmaisuuden kannustamana.

Vielä kun tiedotusta lisättäisiin sen osalta, että kaupunkien kuntosaleillakin saa ohjausta ja jopa itselle räätälöidyn kunto-ohjelman pientä maksua vastaan. Usealle tieto on tullut iloisena yllätyksenä saunan puskaradion kautta. Monet - nuoremmat siinä missä vanhemmatkin - empivät koko kuntosalille lähtöä, koska oudot laitteet ja oma pärjääminen arveluttavat. Ja jos kokemus on ikävä, ei toista kertaa tule lähdettyä.

Ainakin mainitulla salilla on kyllä niin leppoisa henki, että apua saa myös kanssahikoilijoilta kysymällä. Mikä mukavinta, salikäynnit vilkastavat parhaimmillaan myös sosiaalista elämää. Iästä riippumatta.

*Maaliskuussa myös uimahallissa käynti muuttuu 70 vuotta täyttäneille ilmaiseksi, ja heinäkuussa on ohjatun senioriliikunnan vuoro.

Jokohan

Kävimme karvaisen assistentin kanssa tuulettamassa päitämme puolentoista tunnin päivämarssilla (etätyöläistutkijakoulutettava perustelee itselleen kirkkain silmin, että säännölliset uloskarkaamiset kesken työpäivän ovat omaehtoista TYKY-toimintaa, siinä missä työajan joustavuus kompensoi mukavasti akateemisen proletaarin ohutta palkkapussia). Pohjoisviimakaan ei tuntunut missään, sen verran hyvää tekivät pitkän pimeän piinaamille sieluille kauan odotettu lumipeite ja auringonpaiste.

Leppävaaran urheilupuistossa näkyivät innokkaimmat jo hiihtävän, vaikka paljas maa kumotti lumen alta. Jokohan sitä tohtisi jynssätä viimevuotiset pitoteipit suksiensa pohjista ja uskoa, että vielä ennen kevättä ehtii tulla talvi?

Irtopartaa

Sekä viran puolesta että huvin ja urheilun vuoksi piti käydä katsastamassa Athos-näyttely Tennispalatsissa. Toiseksi viimeistä aukiolopäivää voinee jo kutsua viime tingaksi, tosin näin saatiin viikonloppuvierailulle tullut seniorijaosto mukaan.

Mielessä alkoi itää kipinä päästä katsomaan Athoksen vuosituhantisia luostareita paikan päälle. Siinäpähän itää; naisilla ei luostarivuorelle ole asiaa, eikä varmaan koskaan tule olemaankaan. Irtopartaa voisi tietysti kokeilla.

Sunnuntaina kulttuuririentoja jatkettiin I. K. Inhan (1865-1930) valokuvausuraa esittelevällä Unelma maisemasta-näyttelyllä. Tarvaspään seesteisten huoneiden luonnonvalo teki kuville hienosti oikeutta.

- - -

Ilokseni huomasin, että Tuntemattoman sotilaan hahmoja ruotivassa, maanmainiossa kirjoitussarjassa oli Vanhalan vuoro. Allekirjoittanut on aina kokenut syvää sielunyhteyttä hihittelevään kaveriin, hiljaiseen todistajaan, jonka synnyinlahjana on tarkkailla elämää keskimääräistä viistommasta kulmasta.

Luulen kyllä, että useimmissa meistä asuu pieni Vanhala. Hän on se surun ja synkkyyden kepeämmäksi tekevä vastavoima, joka saa nauramaan ihmiselon merkillisyyksille, paatokselle ja ennen muuta omalle, melodramaattisuuteen taipuvaiselle naamalle.

Vaarallisen kätevää

Olipa vaarallisen kätevää. Tilasin rapakon takaa nettidivarista kirjan. Postikulut mukaan luettuna hinnaksi tuli kahdeksan euroa. Noin viikon päästä postiluukusta tömähti Chris Boningtonin The Climbers - History of Mountaineering-järkäle (1992), jota Suomesta tuskin olisi löytynyt.

Ei tarvitse ihmetellä, mistä niitä kirjoja oikein sikiää. Kirja-alennusmyynneistä mukaan tarttui tällä kertaa - puolivahingossa tietenkin - Hannele Klemettilän Keskiajan pyövelit, Päivi Setälän Keskiajan nainen sekä Panu Kailan Talotohtori (jälkimmäisestä olin erityisen hyvilläni kadotettuani edellisen kappaleen elämän mutkaisille poluille). Urosvahvistukselle löytyi uusintapainos Ensimmäisen maailmansodan hävittäjät-klassikosta, jota kuulemma tuli aikoinaan pidettyä kestolainassa paikallisesta kirjastosta.

Lisäksi kirja-arviointien myötä nurkkiin on alkanut kertyä ilmaisia arvostelukappaleita, mikä on tietysti mukavaa. Aina seuraavaan muuttoon asti.

Awkward Ali Hassan

Eilen pääkopassani pyöri Sana.

Awkward.

En tiedä, mistä se tuli ja miksi. Enkä sitä, minne se lopulta katosi. Awkward. Awkward. Awkward.

Se on aika hyvä sana, muuten.

Ja mieluummin se kuin Frederikin Sheikki Ali Hassan, joka vilahti täyttämään tyhjiön lopuksi iltaa.

Haiseeko Venäjällä

Vanhaa rakennuskantaa Viipurin linnan tornista katsottuna. Näkökulmasta riippuu, onko vuonna 1293 perustettu Viipuri vanha suomalainen, venäläinen, ruotsalainen vai karjalainen kaupunki (allekirjoittaneen mielestä se on sujuvasti niitä kaikkia).

Eilen YLE näytti ensimmäisen jakson kymmenosaisesta Kamrat-asiasarjasta, joka pyrkii pöllyttämään Venäjään ja venäläisiin liittyviä ennakko-oletuksia kyselemällä, ovatko kaikki venäläiset rikollisia, onko venäläinen kirjallisuus synkkää ja haiseeko naapurissa pahalta. Idea on lievässä naiiviudessaankin hauska, joskin se herättää kysymyksen, voiko ennakkokäsitysten ottaminen lähtökohdaksi osaltaan ruokkia niitä entisestään. Yksilöiden niputtaminen enemmän tai vähemmän yhtenäisiksi kansakunniksi - hyvässä tai pahassa - on aina vähän ongelmallista. "Suomalaiset pelkäävät venäläisiä" on ennakkokäsitys siinä missä nekin, joita vastaan sarjan tekijät haluavat taistella. Ja vaivautuvatko ne, joilla ennakkoluulot tiukimmassa istuvat, edes katsomaan moista propagandaohjelmaa?

No, ehkä he eivät ole sen varsinainen kohderyhmä.

Apropos itänaapuri. Taannoinhan Suomen Venäjän-politiikkaan perättiin lisää "aktiivisuutta, haastavuutta ja pitkäjänteisyyttä". Sitten väiteltiin kotvanen siitä, onko asia nyt näin vai noin, onko lepsuussyytteissä perää vai ei, ja oliko koko Venäjä-asiantuntijoille suunnattu kyselytutkimus tarkoitushakuinen ja asenteellinen.

Kenties sattuvimman ja maalaisjärkevimmän sanan soppaan heitti Suomen Pankissa työskentelevä tutkija Pekka Sutela, joka uutishaastattelussa muistutti Venäjän olevan jatkuvassa muutostilassa (sama pätee tietysti maahan kuin maahan siinä missä Euroopan Unioniinkin ja maailman tilaan ylipäänsä). Taitavinkaan analyytikko tuskin pystyy tekemään vedenpitävää synteesiä maan nykytilasta, saati siitä, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Siinä valossa on Suomenkin kovin vaikeaa luoda "selkeää poliittista linjaa" suhteessa naapuriin.

- - -

Jos vielä hieman idemmäksi mennään: Sedis perkaa Maon uuden elämäkerran kommentointia Helsingin Sanomissa pohtien muun muassa sitä, mihin perustuu tarve laittaa diktaattorit pahuusjärjestykseen.

Muistan mummosi

Kun pääkopan sisällä tapahtuu lähinnä työasioita ja niidenkin osalta rattaat kaipaisivat öljyämistä, pitää keskittyä ulkopuoleen.

Tulipa taas aika tukanleikkuun.

Koska olen hiusteni suhteen ennemmin kustannus- kuin trenditietoinen (en totta vieköön suostu maksamaan pese ja pidä-kuontaloni rutiinilyhentämisestä puoltasataa euroa), tulee uudelle paikkakunnalle muutettaessa syynättyä tarkkaan kampaamoiden hinnastot. Läheltä Leppävaaran keskustaa löytyikin pikkuinen kivijalkakampaamo, jonka palveluiden edullisuus sai tarkistamaan luvut kerran ja toisenkin.

Sinne siis.

Sivuseikkana mainittakoon, että kampaaja - vanhempi rouvashenkilö - teki oikein siistiä jälkeä. Mutta käymämme keskustelu oli joltisenkin hauska.
- Mistäs tänne Espooseen muutit, kyseli rouva.
- Tampereelta, mutta kotoisin olen Joensuusta.
- Katsopas vain! Niin minäkin.

Kampaaja kertoi kotipaikkansa olleen Käpykankaalla, jolloin totesin äitini viettäneen lapsuutensa sen kupeessa olevalla Mutalan koululla. Mummoni kun sai sieltä opettajanviran perheen asetuttua Joensuuhun evakkotaipaleen jälkeen. Rouva alkoi nauraa ja kysyi äidinäitini nimeä.
- Tokihan minä mummosi muistan, kun kävin samaista koulua. En ollut hänen luokallaan, mutta veljeä ja siskoa hän opetti.

Olen usein ihmetellyt ääneen entisten joensuulaisten ja pohjoiskarjalaisten esiintymistiheyttä maailmalla. Kyseessä on tietysti sangen subjektiivinen havainto - en ole juuri laskenut kohtaamieni pohjoispohjanmaalaisten määrää - mutta joskus tuntuu, että näillä lähtijäluvuilla maakunnan olisi pitänyt aikaa sitten tyhjentyä.

Kohta meitä taitaa olla taas vähän enemmän.

Näyttää lumihangelta, mutta on ehtaa jäätä. Kuva on napattu aamulenkillä Vermosta, Mätäojan kupeesta.

Suoritetaan

Hämeenlinnassa juoksentelee loukkaantunut susi ties kuinka monetta päivää. YLE:n julkaisema tiedote ilmoittaa, että "poliisi suorittaa suden etsintää".

Pagistaanissa suoritetaan turhien kielikapuloiden vastustamista silläkin uhalla, että joku voi puolestaan suorittaa snobistisen kielestä nipottajan suorittaman sormella osoittelun paheksumista.

Mukavassa tunnelmassa

Kuten Marinadi ehti jo raportoida, piirakat sekä syntyivät että katosivat hyvässä järjestyksessä ja mukavassa tunnelmassa. Kiitokset emännälle leivontatarpeista ja keittiön lainasta! Perinneleivonnaisten pariin tullaan varmasti vielä palaamaan (ennätin tarjottelemaan vaihtoehtoiseksi paikaksi leppävaaralaiskeittiötä, mikäli kiinnostusta myös täällä päin kokoontumiseen löytyy). Miltä kuulostaisivat piirakoiden ohessa vaikkapa sultsinat, vatruskat tai lanttusupikkaat?

After bake-kapakkaan kävellessämme tuumasin Marinadille tuntevani toisinaan hentoisen kateudenpiston helsinkiläis- ja varsinkin kalliolaisbloggaajien* väljänboheemia yhteisöllisyyttä kohtaan, vaikka keskimääräistä erakompi luonteeltani lienenkin. Tosielämän verkostoituminen virtuaalisuuden jatkeena on tainnut tuoda monen arkeen - mukaan lukien myös allekirjoittanut - uutta sosiaalisuutta ja sisältöä. Yksin asuvien kohdalla se vielä korostuu: juttu- ja menoseuraa ei tarvitse kaukaa hakea. Usein kirjaimellisesti.

Hajanaisessa ja koleassa nykymaailmassa rennon lajitoveruuden arvoa ei rahassa mitata.

Lasagnen tuoksu ja lämmin lauantaisauna saivat tosin jälleen kerran toteamaan, ettei espoolaisen periferisessä parisuhde-elämässäkään ole valittamista. Onnekas sitä on itsekin, monen monituisella tavalla. Aika aikaa kutakin, elämäntilanteet muuttuvat ja ihmiset yhtä lailla. Erilaisten persoonien, näkökulmien ja maailmankuvien kohtaaminen on onneksi aina yhtä antoisaa.

*Pagistaanin kieliopin mukaan maailmassa on bloggaajia ja muffinsseja, ei blogaajia ja muffineja.

Hyvin kuoltu

Giuseppe Verdin La Traviatassa nähtiin, kuten miehelle pois lähtiessämme tyytyväisenä totesin, kymmenen pisteen keuhkotautikuolema kalvakkaine räytymisineen, hengellisine havahtumisineen ja "Tahdon elää!"-vaikerruksineen. Aivan viimeiseksi dramaattinen vaipuminen miehen käsivarsille. Niin sitä pitää!

Kohtsillään pakkaan piirakkapualikkani reppuun ja lähden leipomaan karjalanpiirakoita hyvässä seurassa.

Uhkaavat

"Munkit uhkaavat varusmiesten terveyttä", uutisoi YLE. Luostareiden parissa aikaansa viettävä, aamutokkurainen aatehistorioitsija hämmentyy kovin.

Sivuääniä

On vaikeaa pistellä hyvällä omallatunnolla soppalounastaan, kun keittiön ovella katsoa nuilottaa pitkä, karvainen ja syyttävä naama. Yritä siinä nyt selittää, että aamuruokaa ei ole annettu, koska kohta mennään eläinlääkäriin.

Ei karvaisella assistentilla mitään hätää ole; kyse on normaalista katsastuksesta ja vuosihuollosta. Rokotukset, hammashoitoa, korvatarkastus, kutiavan syylän poisto silmäkulmasta.

- Täältä taitaa kuulua sivuääniä, toteaa eläinlääkäri Sandyn sydäntä kuunnellessaan. Hän kyselee, onko koiralla ollut sydämen vajaatoiminnan oireita. Väsymistä, laihtumista, yskää? Onko se herännyt hyvin rauhoituksesta edelliskerroilla?

Vastaukseni kuultuaan lääkäri tuumii, ettei asiasta kannata vielä huolestua.
- Tilannetta on kuitenkin syytä seurata. Alkaahan Sandylle karttua jo ikääkin.

Niin. Koirakumppani tuottaa ihmiselle mittaamattoman määrän ansaitsematonta ja pyyteetöntä iloa - mutta myös huolta ja sen väistämättömän surun ennemmin tai myöhemmin.

Ja sitä aina sydämestään toivoo, että se olisi myöhemmin. Paljon myöhemmin.

Sandya itseään taitaa huolestuttaa vain se, että ruokaa on luvassa vasta huomisaamuna.

Vaikeampi tuotteistaa

Lapissa keskustellaan nyt siitä, missä määrin matkailuyrittäjien pitäisi saada hyödyntää suojeltuja alueita. Kyse on pitkälti moottorikelkka- ja mönkijäsafareiden järjestämisestä; perinteinen hiihto- ja patikkaretkeilyhän ei ole juurikaan ollut ristiriidassa suojelutavoitteiden kanssa.

Matkailun kannalta koetaan hankalana myös se, että "koskematon luonto" vaihtuu tuon tuostakin hakkuuaukeisiin ja muihin rytöksiin, joita luontoelämyksistä maksaneet turistit eivät halua menopeliensä selästä katsella.

Onpa ikävää!

Asiaa pohtii myös Veikko Vasama Outoa Taigaa-blogissaan.

"Luultavasti jo lähitulevaisuudessa ehdotetaan, että Lapin kansallispuistot on ainakin osittain avattava motorisoidun elämysmatkailun käyttöön."

Vasaman ja monien muiden tavoin allekirjoittanutkin on kovasti ihmetellyt, miksi metsiin ja tuntureille ylipäänsä halutaan ajaa päräyttää hirmuisella metelillä bensankäryä haistellen. Eikö paradoksi vesitä koko idean erämaassa liikkumisesta ja luonnon rauhasta? Mitä sellaista touhu antaa, että siitä ollaan valmiita maksamaan suuriakin summia (jotka, sitä en toki kiellä, tuovat monelle syrjäseudun nykyasukkaalle ainakin leivänpäällistä, jollei koko leipää - sehän kysymyksestä niin kiperän tekeekin)? Voisiko joku kertoa, jos osaa? En ole koskaan ajanut moottorikelkalla sen enempää kuin mönkijälläkään, joten kukaties olen vain säälittävän tietämätön elämysten kirjosta, joka avautuu kelkan kiitäessä pitkin kinkamia kymmenien kilometrien tuntivauhdilla edelläajavan selän peittyessä lumitupruun ja pakokauhuisten riekkojen pöllähdellessä ulos kiepeistään. Jos joku nipin napin väistämään ehtinyt gummisaapastalebaani heristääkin suksisauvaansa perään, kyse on vain kateudesta ja kiristävästä karvahatusta. Kyllähän luontoon ääntä mahtuu!

Sen kuitenkin tiedän, että jos tyytyy etenemään omin lihasvoimin verkkaisempaan tahtiin, erämaa ei kovin pian kesken lopu. Eikä aika käy taatusti pitkäksi. Katseltavaa, kuunneltavaa ja haisteltavaa kun riittää. Muutakin kuin niitä hakkuuaukeita.

Liikkumista omin jaloin rinkan ja teltan kanssa on tietysti vaikeampi tuotteistaa ja markkinoida kuin motorisoitua elämysmatkailua.

Jos muuten kansallispuistojen historia kiinnostaa, jutunjuurta aiheesta löytyy täältä.

Mitä pitäisi ajatella

Ne seitsemän joutsenta jouluaattona Ylä-Karjalassa vielä menivät. Samoin talitiaisten kilpalaulanta loppiaisena.

Mutta mitä pitäisi ajatella, kun hyttynen tai jokin muu pisteliäs lentäväinen tuikkaa kärsänsä lenkkeilijän kaulaan kalenterin näyttäessä tammikuun kahdeksatta päivää?

Voisi luulla

Sitä voisi luulla, että päivätöikseen sanoja pyörittelevä velloisi kielessä kuin kala vedessä. Osaisi valita oikeat sanat, taituroisi täsmällisin sanakääntein ja vireyttäisi vuorovaikutusta inspiroimalla muita samaan.

Vaan ei. Joskus sitä onnistuu manaamaan verbaalivenheensä ympärille sellaisen semanttisen myrskyn, ettei hukkumakuolo ole kaukana. Jos asiansa osaisikin kirjoittaa kutakuinkin selkeästi, voi suullinen esitys muistuttaa tulvivaa sadevesiviemäriä sujuvasti soljuvan purosen sijaan.

Niinpä kehittäväksi aiottu keskustelunavaus kotisohvalla voi yht'äkkiä omissakin korvissa kuulostaa joltakin aivan muulta. Sävy onkin suunniteltua syyttävämpi, kiitos muistuttaa moitetta, ajatuksen kulku viiraa väärälle polulle tai katkeaa kriittisellä hetkellä umpikujaan.

Sitten sitä yrittää hätäpäissään paikata puheitaan vajoten selityksissään yhä syvemmälle sanojen suohon. Väinämöinen laulaa ja Joukahainen uppoaa samassa persoonassa. Kasvava paniikki pyörittää puhemyllyä yhä kovemmalla kolkkeella, vaikkei viljasta ole enää tietoakaan. Se, että tajuaa toisen pudonneen kärryiltä jo kymmenen minuuttia sitten, ei hiukkaakaan helpota pajattajan piinaa.

Kun kone lopulta leikkaa kiinni, on se helpotus molemmille.

Perunattomat pidot

Tein jokin aika sitten kirja-arvostelun uudesta, keskiajan inspiroimasta ruokakirjasta. Koska keskiaikainen kokkaus haudutteluineen on varsin aikaaviepää, siirtyi ohjeiden kokeileminen hamaan tulevaisuuteen.

Eilen tuli sitten värkättyä keskiaikainen loppiaisateria pitkän kaavan mukaan pienelle vierasjoukolle. Mukavaa näpräämistä, jossa huomasi, miten suuri rooli "uuden maailman" koisokasveilla - perunalla, tomaatilla ja paprikalla - on nykyeurooppalaisen ruokavaliossa. Ne ovat pitkälti korvanneet palkokasvit, juurikkaat ja kaalit arkiruoan perustana.

Alkupaloista löytyi muun muassa linssisalaattia, täytettyjä herkkusieniä, savuporoa, savusärkeä, kylmäsavulohta ja spelttisämpylöitä yrttirahkalevitteellä. Pääruokana oli italialaista olutkanaa yrttikastikkeessa lisukkeinaan hunaja-rosmariinilanttuja, hapankaalihauduketta sekä spelttisuurimoita. Pienen tauon jälkeen nautiskelimme vielä punaviinisiirapissa haudutettuja päärynöitä.

Harmillista kyllä, visuaalinen kokonaisuus kärsi hieman saviastioiden ja tinatuoppien puutteesta. Kuviakaan ei tullut otettua; atrian valmistuttua nälkä oli jo sitä luokkaa, ettei dokumentointi tullut ensimmäiseksi mieleen.

Varsin kattava verkkolähde keskiaikaiseen ruoanlaittoon resepteineen on Gode Cookery-sivusto. Suomalaisten keskiaikaharrastajien kokeilemia ohjeita kommentteineen löytyy esimerkiksi täältä.

Feast scene from Gregory's Moralia. Paris, 12th century. A Feast for the Eyes.

May sometimes appear stubborn

Mikään ei voita oman egon peilailua ja pöyhöttämistä harmaana tammikuun päivänä. Tehdäänpä siis jälleen yksi persoonallisuustesti. Tässä onkin tavallista kiinnostavammat kysymykset.

Jotakin perää näissä kai on, koska saan aina samankaltaisen tuloksen. Idealistiksi haukkuvat kerta toisensa jälkeen.

"Your answers suggest you are an IDEALIST. The four aspects that make up this personality type are:
Spontaneous - Ideas - Hearts - Introvert

Summary of Idealists
Make sense of the world using inner values
Focus on personal growth and the growth of others
Think of themselves as bright, forgiving and curious
May sometimes appear stubborn

More about Idealists
Idealists put time and energy into developing personal values that they use as a guide through life. They may seek fulfilment by helping others improve themselves and often want to make the world a better place. Idealists only share their inner values with people they respect.

Idealists enjoy discussions about a wide range of topics, particularly those that deal with the future. They are typically easy-going and flexible, but if their values are challenged they may refuse to compromise.

In situations where they can’t use their talents or are unappreciated, Idealists may have trouble expressing themselves and withdraw. Under extreme stress, Idealists may become very critical of others, or lose confidence in their own ability to cope.

Recognition for their work is important to Idealists; however, they are also good at spotting false praise.

Idealist Careers
Idealists are often drawn to jobs where they can help people reach their potential. They are also attracted to careers that allow artistic creativity."

Ei vanhene

Sanotaan, ettei murha vanhene koskaan. Nyt nykytoksikologit näyttävät selvittäneen Francesco de Medicin (1541-1587) kuolinsyyn. Sekä Toscanan suurherttua että hänen toinen vaimonsa kuolivat ilmeisesti arsenikkimyrkytykseen, mitä on aikojen saatossa epäiltykin.

"The scientists have been testing the exhumed bodies of 21 members of the Medici family to determine how they lived, what they ate, what illnesses they suffered from and how exactly they died."

Uutisesta tuli mieleen Wienin Habsburgien tapa jakaa 1600-luvulta saakka suvun edustajien maalliset jäännökset niin, että sydän haudattiin yhteen, muut sisäelimet toiseen ja loput ruumiista kolmanteen kirkkoon. Pistäydyin Wienin reissullani Pyhän Stefanuksen katedraalin katakombissa, jonka hyllyillä töröttikin siisteissä riveissä kymmeniä pronssiuurnia sisältäen keisarillisia tai muuten vain korkea-arvoisia elimiä.

Tutkijoiden työtä käytäntö ainakin helpottaa, jos jälkipolvet keksivät ryhtyä epäilemään jonkun kyseisistä Habsburgeista saaneen kemiallisesti kiihdytetyn lopun.

Ihanaan tuoksuun

"Tule kukkakaupan eteen.
Anna kätesi ja mennään sisään
ihanaan tuoksuun.
Minä ostan sinulle kukkasen ja käsken menemään
pois minun luotani,
pois kuulemasta minun surujani."
-Pentti Saarikoski

Minunkin tekisi mieleni hankkia taas kukkakaupan ikkunassa petollisesti keimaileva gardenia, vaikka tiedän, että kuivassa, lämpimässä ja varjoisassa kerrostaloasunnossa todennäköinen lopputulos on kasa pudonneita lehtiä ja surkean näköinen risuranka ruukussa.

Vaan se tuoksu*! Ja lehtien kiilto, ja kukkien pehmeä kermanväri!

Pagistaanin flora - kahdesta huushollista yhdistetty - on selviytynyt hämmästyttävän mallikkaasti sekä muutosta että pitkittyneestä syyspimeästä. Ilmeisesti ikkunan yläpuolelle viritellyistä kasvilampuista on ollut hyötyä. Urosvahvistuksen komeat kirjovehkatkin lopettivat lehtiensä kellastamisen lisävaloa saatuaan.

Mutta gardenia... ei, parempi malttaa mielensä.

*Kun meillä vuosia sitten oli lemmikkirottia, äitini väitti naaraiden turkin tuoksuvan gardenialle, eikä kovin kauaksi totuudesta osunutkaan. Siistimpää eläintä saa muutenkin hakea (tarkoitan naarasrottaa, en äitiäni - tai miksipä en häntäkin; valitettavasti allekirjoittanut omena on siinä suhteessa pudonnut melkoisen etäälle emopuusta).

Luopua käsityksestään

Kehkeytyipä taannoin mielessä sanoiksi - ilman mitään välitöntä syytä - seuraavanlainen teesi:

Itseään hyvinä ihmistuntijoina pitävien olisi viisasta luopua käsityksestään arvioidessaan omaa jälkikasvuaan.

Kuinkahan paljon hallaa saadaan aikaan sillä, että vanhemmat pahaa tarkoittamattaan luovat lapsestaan tietynlaisen kuvan, jota tämä sitten ryhtyy kiltisti toteuttamaan? Mieleen tulee taas se aiemminkin kertomani anekdootti koululaisesta, joka matematiikan tunnilla katselee ulos ikkunasta tekemättä mitään. Opettajan kysyessä syytä lapsi vastaa, että "äidin mielestä kenelläkään meidän suvussamme ei ole matikkapäätä".

Lieneekö ihmiselle subjektiivisempaa arvioijaa kuin oma vanhempi? En väitä, etteivätkö vanhemmat toisaalta tuntisi lastaan parhaiten, mutta kaikenlaisten leimojen lyömistä edes rakkaudella olisi syytä välttää.

- - -

Samankaltaisten kysymysten parissa liikkui Jenni muistuttaessaan tulkintojen vaaroista parisuhteessa, tuosta pirullisesta kivenmukurasta, johon allekirjoittanutkin on kerta toisensa jälkeen varpaansa lyönyt. Ei pidä olettaa, vaan kysyä suoraan.

Puhukaa, ihmiset. Tutustukaa toistenne todellisuuksiin. Niin maailmasta voi tulla edes hieman tolkullisempi paikka elää. Ehkä.

Selkä edellä

Uudenvuodenpäivässä on minusta aina ollut jotakin apean haikeaa riippumatta siitä, missä merkeissä vuodenvaihdetta on vietetty. Merkillistä sinänsä. Uuden alunhan - vaikka vain kalenterissa näkyvän - pitäisi olla noin periaatteessa iloinen ja toiveita herättävä asia.

Ehkä minulla on taipumusta kulkea tulevaisuuteen selkä edellä, ennemmin mennyttä hyvästellen kuin tulevaa tervehtien. Ehkä se on osaltaan historiaa työkseen tonkivien ammattivaiva, alanvalinnan syytäkö vai seurausta, mene ja tiedä.

Oli miten oli, antoisaa ja elämäntäyteistä uutta vuotta kaikille!