tiistaina, toukokuuta 31, 2005

Jäkäti

On tämäkin. Kun pitäisi ostaa monen kilon vesimeloni (0,99 euroa/kg) tai vaihtoehtoisesti maksaa reippaasti korkeampi hinta (1,49 euroa/kg) valmiista palasta. Mitä yksineläjä hervottoman kokoisella melonilla tekee? Murhaa naapurinsa? Hyvä kun kotiin jaksaisi moisen tykinkuulan kantaa, saati saisi syödyksi ennen hapantumista.

Pala houkutteli, mutta sisuunnuin kiskuroinnista ja jätin ostamatta. Viipaloijako erotuksen nettoaa miinustettuna elmukelmunriekaleella ja veitsen kulumisella?

Pitäkööt arbuusinsa.

No niin. On hyvä kannustaa ostamaan eväät vähemmän pakattuina isommissa erissä, mutta ei se kyllä aina toimi.

Tuolien kolinaa

On pitkä aika siitä, kun viimeksi luin tenttiin. Kolmisen vuotta, luulen.

Sen sijaan ryhmätöitä ihmisrievun taipaleella näyttää riittävän kehdosta hautaan. Koulussakin askarreltiin harva se päivä haisevilla tusseilla plakaatteja viljakasveista, Guatemalan vientituotteista tai maailmanuskonnoista. Se kirjoitti, jolla oli nätein käsiala, ja työn esittämisen jälkeen aikaansaannokset teipattiin riviin luokan tai käytävän seinälle. Seinäpahvien jälkeen seurasivat opiskelut sekä erilaiset koulutukset ja kurssit, joissa ryhmissä työskentelyn määrä lienee lakisääteinen.

En ole vieläkään onnistunut jäljittämään, mikä varsinkin varttitunnin pikaryhmätöissä on aina ja iankaikkisesti saanut niskakarvani pystyyn. Ei minulla sinällään ole mitään ryhmiä saati ihmisiä vastaan. Osaan olla tarvittaessa sosiaalinen ja joviaali. Ja keskustelemisesta pidän kovasti.

Mutta silti mieleni tekisi perääntyä muristen nurkkaan, kun luennoitsija yllättäen ilmoittaa vuorossa olevan ryhmätyön ja kehottaa muodostamaan ryhmät. Lievää vaivaannusta, tuolien kolinaa, epätietoista harhailua. Sitten hiljaisuus - kuka toisilleen vieraista, pöydänkantta tuijottavista ihmisistä ottaa ohjat käsiinsä ja aloittaa puhumisen? Kenelle lankeaa kirjurin tehtävä? Mikä olikaan toimeksianto? Ööö.

Ja juuri kun kiusallinen alkukankeus on katoamassa ja ideointi pääsemässä vauhtiin, aika loppuu. Tehdäänpä pieni yhteenveto!

Huh. Puistattaa.

(Veikeät tutustumisleikit ovat ryhmätöiden irvokkain muoto. Voisin kuvitella helvetissä leikittävän tutustumisleikkejä ad infinitum.)

maanantaina, toukokuuta 30, 2005

Sepeliä ja silokallioita

suoNuuksion kansallispuistossa - Etelä-Suomen suurimmalla yhtenäisellä saloalueella - polut on silattu sepelillä, lentokoneiden ääni ylittää linnunlaulun ja ruohonleikkurin pörinä on kompassin veroinen suunnistusapu omia polkujaan kulkeville.

Mutta metsästä löytyy myös jään muovaamia kalliorinteitä, mustia suolampia ja reheviä puronvarsia. Lakat ja mustikat kukkivat alkukesän hallaöitä uhmaten. Aamuinen pikauinti kylmässä järvessä salpaa hetkeksi hengen, mutta vedestä noustessa olo on autuaallisen lämmin.

Sunnuntaiaamuna teltassa kuuntelemme kesän ensimmäistä, tunnustelevaa ukonilmaa. Sateenropinaa kestää vain puolisen tuntia.

perjantaina, toukokuuta 27, 2005

Kaksikymmentäyksi

Kylpyhuoneeni katossa on kevään kunniaksi lisäännytty. Siellä on tähän mennessä asunut yhdestä neljään lukkia (tarkempi lajinmääritys on epävarma), jotka ovat maksaneet alivuokransa pitämällä sokerimuurahaiskantaa kurissa. Niinpä olen väistellyt niitä siivotessani, pyyhkinyt vain enimpiä seittejä katonrajasta.

Nyt aamuna muutamana huomasin yhden hämähäkeistä istuvan nurkassaan merkillisen pilven ympäröimänä. Ensin luulin sen saaneen tavallista enemmän saalista, mutta lähempää katsottuani tajusin pilven koostuvan lasinharmaista miniatyyrihämähäkeistä.

Laskin kaksikymmentäyksi. Ollapa nyt kameraan makro-objektiivi, niin jakaisin iloisen perhetapahtuman kanssanne.

Kai ne pitäisi siirtää ulos, vaikka joukko karsiutunee itsestäänkin. Siivoaminen hankaloituu liikaa, jos joudun väistelemään kahtakymmentä hämähäkkieläintä. Puhumattakaan siitä, että kahdeksanjalkaisia kammoavat vieraani joutuisivat istumaan vierailunsa ajan jalat ristissä tai lähestymään hädässään naapureita.

Eksentrisen maineen saa vähemmälläkin.

- - -

Viikonlopuksi uskaltaudun Tamperettakin ruuhkaisempaan Suomeen ja lähden katsomaan, miltä Nuuksion kansallispuisto näyttää kevään ja kesän taitekohdassa. Paljon partiolaisia, arvaan.

torstaina, toukokuuta 26, 2005

Omia vai ei

pukalaaJos unessa saa joltakin tämän kirjoittamia runoja, joista osan muistaa vielä herättyäänkin, ovatko ne omia runoja vai eivät?

- - -

Muun muassa Sedis oli löytänyt Jungin typologiatestin, jota myös Myers-Briggsin testiksi kutsutaan. Itse olin tehnyt tuon jo joskus aiemmin, eikä tulos kertauksesta muuttunut:
"Your Type is INFJ (Introverted Intuitive Feeling Judging)".

keskiviikkona, toukokuuta 25, 2005

Multaraita

Oli mukavaa laittaa kasvimaata kolmen vuoden tauon jälkeen, vaikka ilman kompostia, palanutta hevosenlantaa ja kunnon kateaineitakin. Maan jousto jalan alla, kylvöharavan rahina mullan pinnassa, kämmenpohjassa monenkokoiset ja -muotoiset siemenet. Auringon ja maankäännön pintaan nostama hiki, multaraita otsalla.

Olin kaivannut niitä.

Kylvöseurana pyöri tavallista uteliaampi sinitiainen. Ilmaantui milloin mistäkin, kieppui talikon varressa, kierteli palstaa puolelta toiselle. Lieneekö oppinut, että maata kääntävä ihminen nostaa pintaan monenlaista linnunevästä?

Tiaisethan ovat oppivaista väkeä. Joskus Englannissa tutkittiin talitiaisia, jotka olivat keksineet nokkia vanhanaikaisten maitopullojen tinakorkit auki ja syödä kerman maidon päältä. Innovaatio oli levinnyt nopeasti paikkakunnalta toiselle.

Kateharson levittäminen yksin tuulisella säällä on silkkaa slapstick-komediaa: epäesteettistä loikkimista, hyökkäilyä ja sylipainia ilmaan pyrkivän kankaan kanssa. Samaan aikaan yli lensi pari ilmasotaharjoituksen hävittäjää. Sivusta katsoen touhuni näytti kai suuren, valkoisen lipun heiluttamiselta.

- - -

Mukavaa oli myös palata kesäksi koulun penkille tiedotusopin perusopintojen merkeissä, päästä vasiten pureskelemaan asioita, joita on tosielämässä joutunut pohtimaan kerran jos toisenkin. Viisi tuntia iltaluentoja ei tuntunut missään, kun puhuja oli hyvä ja ryhmä tarpeeksi pieni vilkkaaseen ajatustenvaihtoon.

Olin tainnut kaivata kipeästi sitäkin.

tiistaina, toukokuuta 24, 2005

Siipien venytystä

västäräkkiJoskus tekee hyvää oikoa siipiään ja hakea hakemalla uusia näkökulmia asioihin, joiden luulee olevan jo tuttua kauraa. Sitä saattaa yllättyä perinpohjaisesti.

Tahmeiden jatko-opintojen ja satunnaisten lehtikeikkojen rämeessä räpiköivä, näköalattomaksi taantunut sekatyöläishumanisti päätti lopettaa vollotuksen, keräsi rohkeutensa ja uskaltautui vaivaamaan Tampereen yliopiston ura- ja rekrytointipalveluita. Pelokkaassa mielessä kelasivat kauhuvisiot pakolla tuputettavasta opettajankoulutuksesta ja namipositiivisesta yrittäjyysaivopesusta. Adrenaliini suonissa kohisten humanisti valmistautui silmittömään pakolaukkaan koputtaessaan sovittuna aikana ammatinvalintapsykologin ovelle.
Ystävällinen täti kätteli tulokkaan ja pyysi istumaan. Kertoi lukeneensa sähköpostiviestin ja kyseli tarkempia tietoja. Jutteli niitä näitä, esitti kelloa vilkuilematta hyviä kysymyksiä, joihin sanavalmiilla humanistilla ei ollutkaan apteekinhyllyvastauksia. Hengitys alkoi hiljalleen tasaantua huomion keskittyessä aivojen rattaistossa risahteleviin kysymysmerkkeihin.

Häpeillen repusta kaivettua ansioluetteloa täti tutki hartaasti ja pitkään.
- Tämähän on hyvä. On työkokemusta, hyvin sujuneet opinnot, kielitaitoa ja asumista ulkomailla. Tietokoneosaamista ja valmiutta oppia uutta. Paljon sellaista, mitä työnantajat hakevat. Ehkä sinun pitäisikin aloittaa siitä, mitä todella haluat osaamisellasi tehdä?

Paperin laatija hämmästyi suuresti. Olihan hän kuvitellut tietävänsä mitä haluaa, mutta niin kutsutun osaamisensa olevan kolmekymppiseksi kovin vajavaista. Nyt asetelma kääntyikin päinvastaiseksi (katsoiko se varmasti oikeaa paperia?).

Hämmentyneen humanistin mutistua jotakin kirjoittamisesta, liian monista kiinnostuksen kohteistaan ja tärkeinä pitämistään elämänarvoista kiperät kysymykset jatkuivat.
- Mistä haaveilet? Millaisessa elämäntilanteessa haluaisit nähdä itsesi viiden vuoden kuluttua?

Viiden vuoden kuluttua? Eihän sellaista uskaltanut ajatella. Piti keskittyä nykyhetkeen! Tai vielä mieluummin menneeseen, kuolleisiin teksteihin.

Yht'äkkiä humanisti tajusi lopettaneensa unelmoinnin ja elämänsä toiveikkaan suunnittelun lähes tyystin opittuaan, miten helposti haaveista kudottu matto lähtee alta. On parempi pitää lattiat paljaina, laatikot pakattuina ja olla aina valmiina lähtöön. Kun ei toivo mitään, ei pety. Kun pysyy omissa oloissaan, ei aiheuta pettymystä muillekaan.

Siinäkö olikin ongelman ydin?

Ontuva pakolaukka keskiajan uumenissa taisi olla jatkunut jo pidempään. Se kai selittäisi merkillisen tunteen maitohapoilla ähkivistä aivosoluista.
- Älä vaadi itseltäsi liikaa. Olet pärjännyt hienosti ja saanut paljon aikaan elämänmuutoksista huolimatta. Ei ihme, jos nyt väsyttää.

Miten oudolta tuntui kuulla jonkun sanovan moista ääneen. Minäkö väsynyt, minä ikilaiskuri ja kestovetelys? Millä oikeudella?
Kesäevääksi humanisti sai lisää pohdittavaa, liudan nettiosoitteita ja uuden ajan elokuulle. Oudosti keventyneenä hän astui ulko-ovesta helteiselle kadulle. Aivan kuin joku olisi taputtanut selkään ja tarjonnut ansaitsemattomalta tuntuvan leivoksen, kun itse odotti ruoskimista.

Nenä maassa ja puussa

tuomiTuomet kukkivat. Ilmassa tuntuu myös tuoksuja, joita en idässä kasvaneena tunnista; pohjoiskarjalainen kevät on kasvillisuuden puolesta hämäläistä askeettisempi.

Vedän ulkona liikkuessani jatkuvasti vainua kiitellen allergiattomia geenejäni sekä vanhempiani, jotka antoivat minun elellä samoilla lattioilla koiran kanssa ja ryömiä pitkin nurmikoita nenä maassa. Luulen imuroineeni tuolloin sisuksiini huomattavan määrän orgaanista materiaalia mullasta muurahaisiin. Niinhän väitetään, että vastustuskyvyn luonnollinen työllistyminen lapsena saattaisi estää myöhempiä yliherkistymisiä.

Tuntuu kovin kohtuuttomalta, että monille kevään paras aika on silkkaa piinaa.

Eilen oli ensimmäinen todellinen kesäpäivä, joka vain lämpeni iltaa kohden. Vielä kahdeksan aikaan ilmassa väreili helteen tuntu kuin heinäkuussa.

maanantaina, toukokuuta 23, 2005

Kulttuurillisesti luova?

Tämän varsin mielenkiintoisen testin olivat tehneet ainakin Veloena ja Pinserilän Riitta.

O tempora, o mores! Kun oma maailmankatsomuskin pitää tarkistaa Internetistä...

You scored as Cultural Creative. Cultural Creatives are probably the newest group to enter this realm. You are a modern thinker who tends to shy away from organized religion but still feels as if there is something greater than ourselves. You are very spiritual, even if you are not religious. Life has a meaning outside of the rational.

Cultural Creative

75%

Postmodernist

63%

Idealist

56%

Existentialist

50%

Romanticist

44%

Modernist

38%

Materialist

38%

Fundamentalist

38%

What is Your World View? (corrected...again)
created with QuizFarm.com

Hulluja me roomalaiset

Tänään todettiin, että näen vuosi sitten operoiduilla silmilläni paremmin kuin silmälaseilla koskaan. Niinpä riskinotto ei ole kaduttanut etenkään, kun piilolinssejä en enää pystynyt käyttämään silmien ärtymättä kauhuelokuvan tehosteiksi.

Yhä tulee eteen tilanteita, joissa muistan iloita silmälasittomuudestani. Juoksulenkillä sateessa. Hiihtäessä. Uidessa. Metsäretkillä. Valokuvatessa. Tullessani pakkasella ulkoa sisälle.

- - -

Ja sitten hieman yleistä kitinää.

Wilhelmiina kirjoitti lasten ja nuorten ongelmista ja siitä, millaisia eväitä he saavat kasvuunsa esimerkiksi tiedotusvälineistä. Viime aikoina olen parinkin ihmisen kanssa pohtinut TV:n "pudotusohjelmien" huimaa lisääntymistä. Millaista mallia ne antavat nuorille, kun hieman vanhempaakin hirvittää ja ahdistaa? Milloin kilpaillaan veren maku suussa painonpudotuksessa, milloin talonrakennuksessa, nippelitiedossa tai metsässä selviytymisessä.

Niin, tiedetään. Sehän on vain peliä, viatonta viihdettä. Vai onko? Mitä viihdettä on itkua pidättelevien pudokkaiden pettyneissä naamoissa, joihin kamera säästelemättä zoomaa?

Ehkä touhussa kammottaakin se, ettei se ole pelkkää leikkiä. Tosielämän heikko lenkki-kilpailu on armotonta, kun kyse on elannosta, työpaikan saamisesta tai säilyttämisestä. Pitäisi pystyä tauotta päivittämään osaamistaan, tehdä parempaa tulosta, olla monipuolisemmin koulutettu, kokeneempi työntekijä, esittää pidempi julkaisuluettelo, laatia vetävämpi työ- tai rahoitushakemus. Eikä ansioluettelossa saisi olla epäilyttäviä aukkoja, jotka saattaisivat juoruta uupumuksesta, mielenterveysongelmista, aikaansaamattomuudesta, epätietoisuudesta, sanalla sanoen b-luokan suorittajuudesta.

Myönnän, etten ainakaan minä aina jaksaisi. En jaksaisi jatkuvasti todistella paremmuuttani, markkinoida itseäni yrityshenkisesti, käyttää kyynärpäitäni, toivoa kerta toisensa jälkeen päihittäväni kilpajuoksussa muut yhtä epätoivoiset yrittäjät. Tahtoisin vain tienata mielekkäällä tavalla leiviskäni, kantaa oman korteni yhteiseen kekoon ja viettää sitten ansaittua vapaa-aikaa miettimättä, pitäisikö silloinkin tehdä jotakin, joka lihottaisi aina vain liian laihalta tuntuvalta curriculum vitaeta - opiskella, kirjoittaa artikkeleita, kurssittautua, luoda suhteita, olla tehokas.

Enkä varsinkaan jaksaisi koko ajan optimoida ajankäyttöäni ja maksimoida aikaansaapuuttani. Tai pikemminkin kantaa huonoa omaatuntoa siitä, etten osaa sitä tehdä, että unohdun aina miettimään, haaveilemaan, pohtimaan, kirjoittamaan epäolennaisuuksia, lukemaan kirjoja, jotka eivät millään tavoin nosta välitöntä markkina-arvoani - inhimillisen ymmärryksen lisääntymistä kun ei oikein voi ansioluetteloonsa merkitä.

Mutta tästä - osin itse valitusta - juoksumatosta näyttää puuttuvan pysäytysnappula. Joko juokset tai kupsahdat heikkona lenkkinä turvallesi. Se on pelin henki, eikä markkinoilla auta itku tai samoista asioista valittaminen sadatta kertaa.

Uusi ei liene vertaus tosi-TV:stä jonkinlaisena psykologisena colosseumina, yhteisten pelkojen projisointina. Kun ahdistuksesta ja peloista tehdään viihdettä, ne saattavat kutistua ja jopa kadota. Kun raatelua katsoo tarpeeksi usein, se ei arvan osuessa omalle kohdalle ehkä tunnu enää miltään. Kun osoittaa sormella muita, huomio kiinnittyy heihin ja itse voi säästyä joutumasta osoittamisen kohteeksi.

Ja mikä merkillisintä: pudotusohjelmiin on jatkuva tunku. Halukkaita gladiaattoreita löytyy aina, eikä heidän osoittelunsa tunnu pahalta - itsehän he ovat narrinosansa valinneet, moni kai toivoen sillä saavansa etumatkaa tosielämän eloonjäämistaistelussa.

sunnuntai, toukokuuta 22, 2005

Rannasta rantaan

Vain muutama tunti keväästä takaisin alkukesään, jossa pyöreät pioninnuput kurkkivat jo ikkunasta sisään ja koivut ovat peittäneet tämän toisen järven näkyvistä lähes kokonaan.

Pyöräillessäni kauppaan pysähdyin Scillan ja Kirjailijan tapaan kuuntelemaan satakielen moni-ilmeistä repertuaaria rantapensaikossa. Nightingale, näktergal, solovej - laulutaiturin nimet taitavat kuulostaa soman romanttisilta kielellä kuin kielellä.

Me hupsut ihmiset omine arvotuksinemme. Lieneekö kukaan koskaan tehnyt tunnelmallista iskelmää tai balladia räkättirastaasta?

lauantaina, toukokuuta 21, 2005

Kyselemättä

Rannan koivut ovat vielä lehdettömiä, kirkasvetinen järvi hohkaa toukokuista kylmyyttä. Ruokonippua kuljettava piisami vaihtaa uintisuuntaansa huomatessaan kömpelön kädellisen oransseine sankoineen, vaikka yritän liikkua laiturilla hiljaa.

Vanhemmat ovat käydessään tuoneet halkoja ja syttyjä valmiiksi sisälle. Pari kesää sitten uusittu kiuas on ensimmäisestä tikusta ajan tasalla, vanha muuripata tarjoaa tutut oikkunsa. Annan savun leijua ulos, ennen kuin suljen oven.

Talven jälkiä siivotessani seuraan sivusilmällä neljän koiran puuhia rantavarvikossa. Vastahakoisesti myönnän, että Otosta on talven aikana tullut vanha. En halunnut uskoa, ennen kuin näen. Lennokas askel on käynyt huteraksi, kaihi sumentaa silmiä, eikä sitkeään yskään tunnu löytyvän syytä saati lääkettä. Lauman vanhin ei kuule enää edes kutsuani, vaan nolostuu silminnähden joutuessani hakemaan sen metsästä kuin laitoksesta karanneen dementikkopapan.

Häntä sentään heiluu entiseen tapaan.

Koiravanhukseni näki ensimmäisen kesänsä neljätoista vuotta sitten ja aavistelen, että tämä saattaa olla sen viimeinen. Hyvästeihin tottuminen tuntuu kovin vaikealta, vaikka maailma opettajana parhaansa tekeekin.

- - -

Ilta-aurinko paistaa lauteille samassa kulmassa, josta muistan sen paistaneen kolmenkymmenen vuoden ajan. Vain saunaa ympäröivät pihlajat ovat vahvistuneet ja männyt saaneet lisää mittaa. Nojaan kuumaan seinään ja suljen silmäni. Kiuas napsahtelee, ulkoa kuuluu vaimea käen kukunta.

Hetken ajan saan olla kyselemättä, missä on paikkani ja minne kuulun.

torstaina, toukokuuta 19, 2005

Idässä

Kaksi tuttua kyläkauppaa, postitoimistoa, kylän keskusta, kuulumisten vaihtopaikkaa.

Yksi talvi, tyhjenneet pihat ja laudat ovissa.

Kaksi kylttiä: Liike suljettu.

keskiviikkona, toukokuuta 18, 2005

Käki kukkuu siellä ja kevät on

pihlajaMarinadi kirjoitti ikävästään Pohjois-Karjalaan. Kevät tuntuu olevan aikaa, jolloin monen sisuksissa liikahtaa epämääräinen kaiho taakse jääneisiin paikkoihin tai menneisiin aikoihin. Kenties talven jälkeen aistit ovat niin herkkänä, että tuoksut, äänet ja näköhavainnot kutittelevat aivojen muistikeskusta tavallista voimakkaammin? Pintaan nousee häivähdyksiä ja muistikuvia, joita ei aina edes ehdi tiedostaa, saati jäljittää. Mutta ne jättävät jälkeensä levottomuuden, hennon tunteen jostain aiemmin koetusta.

Keväällä tavallista on myös lähtevien junien ja ratakiskojen haikea tuijottelu, kaipuu jonnekin pois.

- - -

Viime aikoina olen selannut vanhojen tuttujen lisäksi myös uusia hengentuotteita. Myönnän olevani laiska; innostun tutkimaan tarkemmin lähinnä sellaisia blogeja, jotka tipahtavat suoraan nenäni eteen joko kommenttilaatikoista (omasta tai muiden), linkeistä tai laskuristani. Sellainen on esimerkiksi sympaattisen oloinen Maailman tila. Myös Naakkalinna on säännölliseen vierailuun houkuttava paikka:

"Nykyään näen luonnosta muutakin kuin linnut. Häpeilemättä tunnustan, että paras osa linturetkeä on mielestäni evästauko, jolloin voin kuunnella luonnon ääniä ja haistella kevättä ympärilläni samalla kun kaivan termaria ja eväsvoileipiä repusta esiin."

Uusien blogien listaa silmäillessä oikeat sanat ratkaisevat paljon. Niinpä Vaskitsassa huomion herätti nimi - kukapa nyt ei vaskitsasta pitäisi? Kapallinen kirsikoita kuulosti herkulliselta ja näytti yllättävän tutulta.

- - -

Nyt alan pakata koiria ja kamppeita suunnatakseni muutamaksi päiväksi Pohjois-Karjalaan omaa idänikävääni lievittämään, tutkimaan mökin kukkapenkkejä ja lämmittämään tuttua saunaa. Koiravahdiksi lupautumisessa on puolensa.

tiistaina, toukokuuta 17, 2005

Kirskulinnut

Tervapääskyt ovat tulleet, kaupunkikesän kirskulinnut, kuuman asfaltin säestäjät. Tiesittekö, että ne eivät koskaan laskeudu maahan ja nukkuvatkin ilmassa? Maahan pudonnut tervapääsky on täysin avuton, eikä pääse enää takaisin lentoon.

Ja kohta kukkivat tuomet. En halua koskaan tulla niin vanhaksi ja viisaaksi, etteivät tuomenkukat ja alkukesän yöt tekisi minusta hetkeksi hullua, typerän sentimentaalista ja ehdottoman syyntakeetonta.

Mutta liian läheltä ei tuomenkukkia pidä nuuhkia, se särkee lumouksen.

Näennäiset erot

bollywoodEilen FST:ltä tuli mielenkiintoinen dokumentti Intian filmiteollisuudesta, tarkemmin sanottuna niin kutsutusta Bollywood-ilmiöstä.

Suosituimmat intialaiselokuvat ovat toden totta elämää suurempia tekeleitä, joissa mikään ei ole liian prameaa tai dramaattista. Länsimaisin silmin katsottuna ennen muuta musikaalimaiset tanssi- ja laulukohtaukset ovat riemastuttavan absurdeja, joskin kieltämättä näyttäviä ja omalla tavallaan esteettisiä.

Se, mitä ei näytetä, on vähintään yhtä tärkeää kuin näyttävyys. Elokuvat tihkuvat ihannoivaa vihjailuerotiikkaa, mutta suurin osa jätetään visusti katsojan mielikuvituksen varaan kuin konsanaan vanhojen suomalaisfilmien heinälatokohtauksissa. Ja länsimaiseen tapaan intialaiset elokuvanäyttelijät edesottamuksineen ovat suosittuja puheenaiheita kahviloissa ja parturituoleissa. Kuvaavaa on, että heidän kuviinsa törmää joka paikassa - rinta rinnan värikkäiden jumaltenkuvien kanssa.

Dokumentissa korostettiin kulttuurieroja ja sitä, miten vaikeaa länsimaisen on ymmärtää elokuvien merkitystä intialaisille. Erot ovat toki suuret, mutta kun pintaa raaputtaa, löytyy alta melkoisen yleisinhimillinen nälkä elämää suurempiin tunnekokemuksiin ja arjesta irrottaviin elämyksiin tarkkailijan turvalliselta paikalta koettuina.

H:n ja B:n aatteellinen etäisyys tuntuu kimalluksesta huolimatta varsin näennäiseltä, mitä suuren rahan draamaspektaakkeleihin tulee.

maanantaina, toukokuuta 16, 2005

Pohjanmaa hyökkää

Eniron karttapalvelu on kätevä olemassa. Mutta jos siltä kysyy reittiä pisteestä aa pisteeseen bee, kannattaa käyttää myös omaa karttaa aivoistaan puhumattakaan. Olisihan se pitänyt jo muistaa.

Monen mutkan jälkeen saavun päämäärääni puoli tuntia myöhässä. Vanhan hämäläismaatilan pihapiiriä asuttaa puhelias puutarhuripariskunta, joka kasvattaa ja myy perinteisiä maatiaiskasveja pensasruusuista orvokkeihin. Juttutuokio omenapiirakan äärellä venähtää pitkänlaiseksi, mutta sateinen maanantai on puutarhoilla hiljaista aikaa.

No, hiljaisuus on tänään suhteellista. Talon iäkäs lapinkoira tärisee kauhusta monikansallisen ilmapuolustusharjoituksen vuoksi yrittäen ryömiä kameralaukkuuni piiloon. Kuulemma se ei pelkää lainkaan läheisen lentoaseman melua, mutta ruotsalaisia, ranskalaisia ja hollantilaisia hävittäjiä harvemmin lentää kotitalon yllä.

Harjoituksessa torjutaan Pohjanmaan hyökkäystä rauhankumppanuusohjelman hengessä. Silmien eteen nousee järjetön, mutta sitkeä kuva loputtomista riveistä jussipaitaisia häjyjä, jotka marssivat lapikkaissaan ja puukot tanassa kohti Helsinkiä aikeenaan edetä Brysseliin. Kyllä siinä onkin kansainvälinen apu tarpeen, kun lakeuksien padottu viha tulvii yli keväisen Kyrönjoen lailla. Ny me näytetähän niille!

- - -

Sadepäivä haukotuttaa ja hidastaa liikkeitä. On juotava kahvia tai otettava nokoset painavan, romanialaisen villapeiton alla, mikä tarkoittaa nokosten venymistä vähintään parituntisiksi sekä loppupäivän kestävää unipöhnää. Epäilen, että peittoon on kudottu villan lisäksi valeriaanakuituja.

Taidan mennä keittämään kahvia.

sunnuntai, toukokuuta 15, 2005

Jähmettää

Hervoton ilta Plevnassa vaihtui helluntaiyöksi, yö venyi aamunsarastukseen elämäkertoja vaihtaen. Aamu venyi samalla mitalla sateiseen päivään, päivässä palapelin paloja ja läheisten kanssa laiskasti vaihdettuja sanoja.

Unenpuutteen aiheuttama sunnuntaihorros jähmettää. Ajatus ei kulje. Tiskaan astiat ja keitän teetä. Kokoan ilmaan jääneet kysymysmerkit, julistan ne tarpeettomiksi ja pinoan pöytälaatikkoon. Kokoan tarpeiston aamun juttukeikkaa varten.

Kirjaston kirjoja lajitellessani kysäisen ohimennen Maráin tunnelmia, vaikka tiedän jo, että itsemurhan tehneen unkarilaiskirjailijan tinkimätön lakonisuus vaatisi kirkkaat silmät ja kirkkaan mielen.

"Odota enkelten ja pyhimysten kärsivällisyydellä, että sinua kohti kulkevat asiat - ihmiset, aatteet ja tilanteet - ehtivät luoksesi. Älä ota niitä päin askeltakaan, älä hoputa niitä millään tavoin. Sillä ne tietyt ihmiset, aatteet ja tilanteet, jotka kuuluvat sinun elämääsi, luonteeseesi ja maalliseen ja henkiseen kohtaloosi, ovat kyllä jo matkalla luoksesi, lähestyvät sinua hetki hetkeltä. Kirjat. Miehet. Naiset. Ystävyydet. Oivallukset ja totuudet. Ne kaikki kulkevat sinua kohden, tyynesti ja vääjäämättömästi, ja tapaamisen päivä on tuleva. Suotta siinä hosut, älä kiirehdi niiden matkaa ja lähentymistä."

Niin. Suotta kai hosun, sorrun kerta toisensa jälkeen ajamaan elämää takaa malttamatta istua alas ja odottaa sen tulevan vastaan. Asiassa kuin asiassa. Mitähän oikein pelkään?

(Toisaalta, Sandór hyvä, elämä on lyhyt. Ja entä jos ketään tai mitään ei koskaan tulekaan, kun kaikki vain odottavat?)

lauantaina, toukokuuta 14, 2005

Käypäläisiä

posliinikukkaPosliinikukkani kurkkii kevääntulon hengessä ikkunasta näkyvää koivikkoa, joka onkin taas hiukan eilistä vihreämpi. Järvi sentään näkyy vielä.

- - -

Heräilen taas valvomaan aamuöisin, miettimään menneitä ja tulevia unohtaen keskittyä nykyhetkeen. Alkuviikosta heräämisiä edesauttoivat koirien metsästä kantamat lintukirput, jotka pureskelivat nilkkojani kai toivoen niiden muuttuvan rastaan jaloiksi.

Kyseenalainen kunnia, mutta olen pienen ikäni ollut erilaisten kirppujen suosiossa. Hygienian puutteesta tuskin on kyse, mutta ilmeisesti vereni maistuu tavallista eläimellisemmältä. Venäjällä asuessani kävin asemasotaa ystäväni koiran asuntooni tuomia koirankirppuja vastaan. Aikanaan Jenkeissä käydessäni entisen mieheni isoäidin kissan kirput majoittuivat sänkyyni ("kiitos käynnistä ja kerro miniällesi terveisiä, että hänen sängystään löytyi kirppuja"). Lintukirput ovat jokakeväinen riesa, joiden takia en enää suostu puhdistamaan linnunpönttöjä kuin kovalla kevätpakkasella. Silti niitä kantautuu jostain sisään ja sänkyyni. Yöaikaan ilmestyvät puremat jaloissani ovat yhtä varma kesäntulon merkki kuin voikukat talon seinustalla. Kesäkuussa ne katoavat - tai pikemminkin vaihtuvat hyttysenpistoihin.

Joskus olen miettinyt, auttaisiko koirille tarkoitettu syöpäläispanta. Siis minulla. Mutta kirppunihan ovat vain käypäläisiä, kotoperäistä kantaa ei ole sentään päässyt muodostumaan.

Se nyt vielä puuttuisikin. Toisaalta ihmiskirppu (Pulex irritans) on käynyt niin harvinaiseksi, että saattaisin hyvinkin saada varttini julkisuudessa sen ansiosta.

P.S. Päihittääköhän kirppuisuuteni Veloenan mainiot paljastukset ja tunnustukset? Kuka pistää paremmaksi?

perjantaina, toukokuuta 13, 2005

Kissain ja ruohonsyöjäin silmin

vihreääLuonnon herääminen on juuri nyt siinä herkässä vaiheessa, joka menee hetkessä ohi. Hiirenkorvien heleä sävy vaihtuu vaivihkaa syvemmäksi, ilmava maisema täyttyy lehtivihreällä muutamassa päivässä.

Mahtaako kesäaika ahdistaa sellaisia, jotka inhoavat vihreää väriä yli kaiken?

Vuodet kavioeläinten parissa opettivat katsomaan ja arvostamaan kevään vihreyttä ruohonsyöjän silmin. Vastanousseet heinänkorret liikuttavat täydellisyydessään melkein veden kielelle. Ajatelkaa, yli puoli vuotta pelkkää kuivaa heinää ja nyt kaikki tuo runsaus!

Ihmisillä vastaava hevoskuuri voisi olla pakastekuivatun retkimuonan ja näkkileivän jauhaminen kahdeksan kuukauden ajan. Tuore ruoka tekisi sen jälkeen taatusti kauppansa. Ja kuten ruohonsyöjienkin kohdalla, herkuttelua pitäisi alussa säännöstellä kovalla kädellä. Muuten kaameat krampit ja hengenmeno olisivat lähellä.

- - -

Lenkeillä on viime aikoina niin törmäilty kuin punasteltukin. Minä kärsin eilen epämääräisestä nolostumisen tunteesta.

Omakotialueella ylämäkeen hölkötellessäni huomasin, että minua tarkkailtiin. Erään portin pielessä, ilta-auringosta nauttien istui harmaa kissa, istui täydellisen rentouden ja irrottautuneisuuden ilmentymänä. Seurasi huhkimistani laiskasti katseellaan, sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne taas hitaasti raolleen.

Tunsin itseni hyvin typeräksi ja hyvin hikiseksi. Voisitteko te kuvitella kuntolenkkeilevän kissan?

- - -

Vakain tuumin olin eilen illalla menossa katsastamaan erään kanssabloggaajan Tampereen-keikan, mutta kuinkas kävi. Huonosti nukuttu edellisyö otti iltalenkin ja suihkun jälkeen veronsa, enkä jaksanut liikauttaa käpäliäni jääkaappia kauemmas.

Harmittaa, mutta seuraavalla kerralla sitten.

torstaina, toukokuuta 12, 2005

Menköön nyt sitten

Varasinpa kesäksi puolen aarin viljelypalstan sadan metrin päästä kotoani. Vuokra-asuntoni sijainti järven ja kasvimaan välissä keskellä kaupunkia alkaa tuntua jo liioittelulta.

Palstanvaraustapahtuma oli hauska esimerkki suomalaisten jonotuskäyttäytymisestä. Palstat jaettiin siinä järjestyksessä, missä ihmiset olivat saapuneet paikalle. Harva kuitenkaan enää tarkalleen muisti, kuka oli tullut aiemmin ja kuka myöhemmin. Niinpä kohteliaisuus kukki puolin ja toisin, vaikka monen naamasta saattoi lukea, että "minä olin kyllä ensin, mutta menköön nyt sitten".

Kulttuuriin vetoaminen on aina yleistämistä, mutta keskivertovenäläinen tai -italialainen tuskin olisi jättänyt asiaa silleen. Kuvatunlainen tilanne näyttäisi - ja varsinkin kuulostaisi - jossain toisessa maassa hyvin toisenlaiselta. Mutta suomalainen ei halua mistään hinnasta olla epäkohtelias, ei, joten hän kiristelee hiljaa hampaitaan, kätkee kärsimänsä vääryyden ja tutkiskelee sitä sydämessään.

Ja purkaa viikon päästä ahdistuksensa yleisönosastoon. Nimimerkillä.

Tai kirjoittaa blogiin.

keskiviikkona, toukokuuta 11, 2005

Piimää sukassa

selmajuoNauroin eilen illalla ääneen, kun luin kirjailija Tuula-Liina Variksen luonnehdinnan myönteisestä ajattelusta "piimänä sukassa", pliisuna ja osallisuudesta pakenevana.

"Ajattelun pitää olla kirkasta, terävää, puhdasta. Siihen kuuluu kriittisyys, affektit, aggressiivisuus, spontaanius, häpeämättömyys ja rehellisyys, tunteiden koko kirjo."

Olen samaa mieltä. Eikä se silti sulje pois eteenpäinvievää, elämäniloista ja luovaa pohjavirettä. Päin vastoin. Jos pakotetun myönteisellä ajattelulla hiotaan kaikki särmät jo ennen ajatusten pukemista sanoiksi, jää jäljelle vain liukas ja sileä pinta. Ei yhtään rosoa, mihin tarttua eteenpäin päästäkseen, ei minkäänlaista kitkaa, joka estäisi luisumisen mitäänsanomattomuuksien ja ympäripyöreyksien suohon.

- - -

Sisko ja lanko toivat Englannin reissultaan maanmainion The Crow Road-telkkarisarjan dvd-version. Aah! BBC:n tuottama skottisarjahan perustuu Iain Banksin samannimiseen kirjaan, ja se näytettiin Suomessa joskus 90-luvun puolella. Do you still remember, what happened to uncle Rory?

tiistaina, toukokuuta 10, 2005

Ripotellaan reilusti

Viikon iltapalavinkki sopii eksotiikasta pitäville. Otetaan tavalliseen tapaan purkillinen maitorahkaa, raastetaan siihen omena. Makeutetaan ja lisätään vähän rusinoita. Mietitään muita asioita ja otetaan hyllyltä katsomatta inkivääripurkki, joka on aina kalamaustepurkin (samannäköisen) oikealla puolella. Ripotellaan mainittua inkivääriä rahkaan reilulla kädellä ja sekoitetaan.

Maistetaan ja ilmehditään oudosti. Viimeistellään kulinaarinen elämys suomalaiskansallisella voimasanalla.

- - -

Aika ajoin törmää ihmisten pohdintoihin ikuisuuskysymyksestä, ottaako nettikirjoittelu enemmän kuin antaa. Samaa sitä pähkäilee itsekin kevytmielisesti kelkkaan hypättyään. Kun se pieni, sisäinen journalisti kaipaa häpeämättömästi teksteilleen lukijoita ja palautetta, mutta toisaalta ajatus elämänsä kirjoittamisesta julki ahdistaa. Ahdistaa, vaikkei niitä lukijoitakaan olisi muutamaa kymmentä enempää, ja vaikka helposti mielessään liioittelee omien kirjoitustensa merkitystä. Itselle isot asiat ovat muille usein mitättömiä.

Joskus näistä omista virtuaaliväännöistä on tullut mieleen koululainen, joka innokkaana ilmoittautuu vapaaehtoiseksi esittämään tonttulaulun koulun joulujuhlassa. Yksin. Harjoitukset menevät hyvin, kun kuulijoina ovat vain oma opettaja ja luokkatoverit. Mutta kaamea todellisuus valkenee itse juhlassa, kun on aika astua näyttämölle, vetää henkeä ja aloittaa laulaminen. Sali onkin täynnä ihmisiä omista ja kavereiden vanhemmista ylempiluokkalaisiin. Ja siellä lavalla on niin kovin yksin ja - esillä.

Siinähän seisot. Ja itsepä sitä huomiota kerjäsit ilmoittautumalla esiintyjäksi. Ei ahdingostaan voi syyttää yleisöä, joka odottaa kuulevansa sen luvatun tonttulaulun. Tärkeilijä!

Mutta onneksi tämäkin on vain pieni osa koko elämää.

maanantaina, toukokuuta 09, 2005

Siniset rinteet

sinivuokotOriveden Pukalassa avoimet rinteet olivat täynnä sinivuokkoja - uusi ja epätodellinen näky Itä-Suomesta muuttaneelle. Kivikauden pyöristämiltä rantakallioilta kelpasi laiskan seurailla joutsenien ja kuikkien kevättoimia. Vaikka oli aurinkoinen sunnuntai, ei metsässä tullut yhtään siivetöntä kaksijalkaista vastaan.

Ja niin, koivuissa on jo aavistus vihreää.

- - -

Mainos paikallisradiossa: "Älä järjestä itsellesi painajaisia. Anna Multiprintin hoitaa homma!"

Maanantaiaamu tuntui heti ihmeen valoisalta.

sunnuntai, toukokuuta 08, 2005

Teretulemas tupaan

Paginointi jatkuu hieman anonyymimpana, mutta muuten entiseen tapaan täällä. Onnitteluni perille löytämisestä, istuhan alas ja ota kupillinen sumppia noin ensi alkuun.