Vapaana juossutta

Joissakin asioissa sitä on tupannut ajattelemaan kovin mustavalkoisesti vuodesta toiseen. Ei niinkään muiden kohdalla, mutta omallaan. Yksi sellainen on kasvissyönti. Ihailen kovasti niitä, joiden ruokapöytä on ekologisesti ja eettisesti moitteeton. Etenkin, kun lihansyönnin vähentäminen länsimaissa olisi oikeasti tärkeä ja kiireellinenkin asia.

Olen kuitenkin ajatellut, etten halua sulkea lihaa - muista eläinkunnan tuotteista puhumattakaan - jyrkästi pois ruokavaliostani jo siitä syystä, etten tahdo matkoilla ja kyläillessä syömisistäni tehtävän ylimääräistä numeroa. En halua hämmennyttää vaatimuksillani parastaan pöytään pistäviä venäläismummoja sen enempää kuin oman lähipiirin sota-ajan eläneitä senioreitakaan. Olen ollut kiitollinen siitä, etten kärsi allergioista tai yliherkkyyksistä ja siitä, että edessäni ylipäänsä on ruokaa.

Ja sanottakoon nyt puolustukseksi tämäkin: olen kiusallisen herkkävatsainen, joten en tohdi ottaa edes oikeaoppisesti valmistettuja papuja ja palkokasveja tärkeimmäksi proteiininlähteekseni, vaikka niistä kovasti pidänkin ja käytän viikoittain sen, minkä kroppa kestää.

Koska - tässä tulee vastaan ontuva päättelyni - en ole halunnut ryhtyä kokonaan vegetaristiksi, saati vegaaniksi, olen kantanut kiltisti ja kustannustietoisena kotiin kaikkea, mitä kaupassa on tarjolla. Samalla olen aina vain tuskaisemmin ajatellut tehdasmaista eläintuotantoa, valmistiskien muovikaukaloita ja sitä oranssia palsamointilientä, jossa kelmeät lihanpalat tavataan uittaa. Olen kuitenkin pitänyt itseäni jotakuinkin eettisesti tiedostavana kuluttajana, toisin sanoen asianmukaisesti ahdistunut ajatellessani niputettuja broilereita ja stressaantuneita sikoja. Olen kerännyt kauppakoppaani kinkkusuikaleiden lisäksi pussikaupalla porkkanoita ja laatikoittain luomumunia.

Mutta nyt mittani tuli täyteen. Heräsin tajuamaan, että myös sekasyöjäkuluttajana voin tosiaan tehdä tietoisen valinnan joka ikisen ostokseni kohdalla. Minähän se päätän, mitä syön, eivät pörsseihin listautuneet "ruokatalot"! Voin edelleen ottaa kyläpaikassa sitä, mitä tarjotaan kiittäen kauniisti, mutta oman jääkaappini sisältö on vain ja ainoastaan omista hankinnoistani kiinni (ottaen tässä tietysti huomioon sen, etten itse ole huushollin ainoa jääkaapin täyttäjä ja ruoanlaittaja).

Loppujen lopuksi talouteemme ostetaan lihaa sen verran vähän - käytännössä vain viikonloppuisin, eikä aina silloinkaan - ettei ole mitään syytä olla valitsematta sekä eettisempää että maukkaampaa vaihtoehtoa; joko luomua, riistaa tai muuten vapaana juossutta lihaa. Budjettimme ei kaadu tehotuotetun lihan välttelyyn semminkään, kun arkena etätyöläisen lounaslista koostuu lähinnä kasviskeitoista, laatikoista ja puuroista. En edes erityisemmin pidä peruspossusta tai -naudasta; ne tuntuvat kovin pliisuilta, kun lapsena tottui hirven vahvaan makuun.

Kana on kyllä hyvää, myönnetään. Sitä vain ei tahdo saada luomuna mistään. Mutta jos broileriin tai bratwurstiin lankeaa silloin tällöin, on se jo pienempi paha kuin rakentaa viikkoruokailunsa niiden varaan.

Mitä kalaan tulee, sen osalta on aina ollut helppoa tehdä viisaampia valintoja (mainio vinkkisivu, kannattaa katsoa). Vietän mielelläni aikaa keittiössä, joten ruoan pikainen valmistuvuuskaan on harvoin lisäarvo.

Ei minun tarvitse yrittää pelastaa yksin koko maailmaa. Vaikken elämässäni voisi tai haluaisi tehdä aina kaikkein eettisimpiä ja ekologisimpia valintoja, ei ketään hyödytä sekään, jos toisessa ääripäässä ahdistun ja syyllistyn sekaruokasyntisäkkini alle, tai vaihtoehtoisesti suljen silmäni koko kysymyksiltä. Jotenkin noin olen asiaa nimittäin ajatellut, niin nurinkurista kuin se onkin. Joko tai.

Voi olla, että järkeilyni tuntuu kovin ohuelta niistä, jotka eivät halua olla missään tekemisissä eläinkunnan tuotteiden kanssa. Voi hyvin olla, että suomalainen sianlihantuottaja katsoisi valintojani yhtä lailla karsaasti. Mutta mitä väliä sillä on? Ne ovat minun tapojani tasapainotella kiperien kysymysten kanssa, yhdenlainen yritys yhdistää ekologinen kestävyys, sosiaalisen elämän sujuvuus ja jonkinlainen mielenrauha valinnoistaan - kulinarismia unohtamatta.

Elävinä mieleen

Tämä meemintapainen on kiertänyt siellä ja täällä. En menisi vannomaan, etten olisi samantapaista tehnyt jo aikaa sitten. Mutta aika ajoin pysähtyminen ja taaksepäin silmäily on jollei terveellistä, niin ainakin mielenkiintoista. Mielikuva nostaa esiin toisen, tunnelmat ja olot palaavat elävinä mieleen niin hyvässä kuin pahassakin - vai voiko niitä edes jakaa noin jyrkästi, en usko.

Kymmenen vuotta sitten

Kolmas vuosi opiskelua - suuret kuvitelmat. Toinen vuosi avioliittoa - vielä suuremmat. Elämä kivitalossa, ikkunasta näkyy joki, leveät ikkunalaudat täynnä vihreää, kesyrotat kerjuulla keittiössä. Tolstoin Sota ja rauha. Migreeniä. Kuka olen minä, keitä muut? Liikaa odotuksia, paineita, en osaa olla, minussako vika?

Viisi vuotta sitten

Surullinen, pimeä syksy kolmestaan koirien kanssa. Kesän vihlova kipu taittuu aavesäryksi. Maalta kaupunkiin, uudet kodit eläimille, vanha talo ja pihan vaalittu kasvikansa toisten haltuun. Harkinta-aika turha, nimenmuutos jättää entisen muille. Kirjoista muuri hiljaisuudelle. Gradu valmiiksi, maisteriksi lokakuun lopussa. Ei tunnu missään. Jatko-opiskelijaksiko, miksi ei, mitäpä tässä muutakaan? Lehtitöitä pätkissä, onneksi on työkaverit, onneksi ystävät. Elämä - ehkä sittenkin oma?

Kolme vuotta sitten

Pohjois-Karjalasta hätäisesti Hämeeseen, kyläkoulun yläkerrasta taajaman vihreään taloon. Syksyn mittaan muotoutuva ymmärrys: ei minun kotini, ei minun ihmiseni, liian kiireellä liikaa. Miksi pyysit, miksi lähdin? Olisi pitänyt. Ei olisi pitänyt. Aaltoina ahdistus, oma ja toisen. Apurahahuolia, lehtikeikkoja, lempeät latinorytmit. Pimeät illat, auton valoissa valkohäntäpeurat. Muuttolaatikot vielä tallella pinossa, viisauttako?

Vuosi sitten

Pari vuotta Tampereella. Viihtymistä, yksinäisyyskin hyvää. Taas pakataan kuitenkin, lähdetään etelään, ei enää viikonloppuja siellä ja täällä. Mietitty muutto, mielenrauha ja hienoinen haikeus. Kehän kohinaa, kalliopolkuja. Pitkä ja harmaa syksy, mutta yhdessä, olisitko arvannut silloin joskus?

Tähän asti tänä vuonna

Työsarkana hiljainen historia, aikojen aatteet, kirjoja ja sanoja onnekkaana kuukausipalkalla. Etätyössä irtolaisen ikävä, välillä onni omasta rauhasta. Kumppanuudessa rakkautta, ystävyyttä ja paljon naurua - ja ihmetystä, että tällaistakin on. Koiranelämää kahdeksalla käpälällä. Uusia maisemia, tuntureita ja vuoria. Suvantoelämää, levottomuus satunnaisina pyörteinä jatkuvan virran sijaan.

Eilen

Aikainen aamukahvi, salamannopeita koiria pallon perässä, iloa ihmisseurasta viikon yksinolon jälkeen. Hapankaalipataa ja huovutusta. Vähän kieliä, kirjaimia ja kuvia. Juoksua sumussa. Sopiva sunnuntaiblues, pehmeänharmaa.

Tänään

Selän lepyttelyä vedessä juosten ja uiden, ulkona valkeneva aamu. Saksan alkeita. Sähköposteja. Kadonneen kirkkolaulutekstin metsästys. Turhautumista. Maisemassa sävyihin sopivat koirat. Kaurapuuroa, kahvia ja juuressoppaa. Haukotus.

Huomenna

Aamulla venäjän verryttelyä politiikkaa pähkäillen. Iltapäivällä visua istumista ja kirjoittamista, kuukauden loppu lähestyy. Mutta raitiovaunuistahan ei koskaan tiedä.

"- Ihminen tosin on kuolevainen, mutta se olisi vasta puoli voittoa. Pahinta tässä on se, että välistä hän on äkillisesti kuolevainen, siinä se pulma juuri onkin! Eikä hän muutenkaan kykene sanomaan, mitä hän tekee, ennen kuin tämäkin ilta on yössä."
- Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan.

Ensi vuonna

Toivottavasti olen elossa ja vähän tämänvuotista viisaampi. Ja kärsivällisempi, malttavaisempi. Ja vähemmän kärjekäs, armeliaampi itselle ja muille. Toivon oppivani juoksemaan vähemmän ja venymään enemmän, hengittämään, pysähtymään. Tekemään osani, mutta olemaan kuvittelematta, että minun on tehtävä kaikki. Paljon pyydän, vähän oikeasti odotan.

Hapanjuuriystävät

Helsingin Sanomien viikkoliitteessä kolumnisti Riku Siivonen määrittelee ystävyyssuhteensa tavalla, johon samaistuin oitis:

"Harvat ystävyyssuhteeni ovat sellaista karua hapanjuurimallia. Niitä voi säilöä pimeässä tiinussa kuukausia, mutta tavattaessa tunnelma kohoaa heti. Kaikki on kuin ennenkin. Sen sijaan uudet ihmiset ovat pelottavia."

Uuttakin juurta syntyy kyllä toisinaan, kunhan taikinaa malttaa hautoa ja lämmitellä tarpeeksi pitkään.

Kunhan ette sano

Kotikonstit vähentävät väsymystä, sanotaan. Mutta mitä tehdä, kun syö ihan terveellisesti ja kasvispainotteisesti, ulkoilee päivittäin ja pitää kiinni säännöllisestä vuorokausirytmistä, ja silti päivät tuntuvat kuluvan puolihorteessa, joka vaimentaa ja hidastaa kaiken kuin paksu kerros harmaata villaa? Aivan samalla arkireseptillä pysyn keväällä ja kesällä pirteänä kuin kahvinpapuja pähkinöinä syönyt oravanpoika. Herään aamuisin kuudelta ja juoksen vaikka rinkiä, jollen muuta keksi.

En tosiaan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun jo työtuolista nouseminen ja keittiöön laahustaminen tuntuvat hetkittäin ylivoimaisilta ponnistuksilta. Koko päivän nukuttaa, mutta illalla ei uni tule silmään, vaikka olisi asianmukaisesti pidättäytynyt päivänokosista. Aamuista en edes sano mitään.

Jostain syystä tämä syksy näyttää olevan erityisen tahmea. Ja nyt on vasta lokakuu.

Kaikki hyvät vinkit otetaan ilolla ja kiitollisuudella vastaan (tyyristä kirkasvalolamppua en ole hirvinnyt hankkia, koska kuulemma tunti päivänvaloa ulkona ajaa saman asian ja ylikin, ja kuulun niihin etuoikeutettuihin, joille jälkimmäinen on mahdollista). Kunhan ette sano, että kaamoshorros on pelkkä asennekysymys. Sitä kun yritin itsekin itselleni tolkuttaa vuosikaudet. Tuloksena oli vain sama uupumus yhdistettynä syyllisyyteen ja ahdistukseen, kun ei saanut otettua itseään niskasta kiinni. Meni pitkään, ennen kuin vihdoin myönsin kuuluvani niihin, joille vuodenkierto on mäkisempi kuin toisille, ja jotka elävät valon mukaan kuin kasvit. En enää varannut lääkäriaikaa lokakuussa varmana siitä, että minua kalvoi jokin selittämätön, kaikki voimat imevä sairaus.

Ongelmaahan ei olisi, jos entisajan ihmisen tapaan voisi syyskyntöjen jälkeen tehdä vain välttämättömät ylläpitotyöt ja kuhkia hiljakseen hämärässä pirtissä talvea pitämässä. Ruokkia elikot ja perheen, hakea puut ja köllähtää sitten uuninpankolle miettimään pylkkäsmäiseen tapaan maailman menoa.

Pulma pysyi niin ikään hallinnassa opiskeluaikoina, jolloin riitti, kun piti opintotukilautakunnan tyytyväisenä vuoden pimeimmän ajan. Sitä hoksasi ottavansa kyllä kiinni syksyllä menettämänsä opintoviikot ja tekevänsä kevään edetessä parhaimmillaan maanisen hurjaa tulosta. Toimittajantöissä taas vuoden pimeimmät päivätkin olivat sen verran tiukkakäänteisiä, että vasta kotiin palattuani vajosin loppuillaksi koomantapaiseen tilaan.

Mutta koetapa väsätä väitöskirjaa oman kodin hiljaisuudessa. Deadlinet ovat satunnaisia ja tiedossa hyvissä ajoin. Työ on enimmäkseen lukemista, kirjoittamista, asioiden järjestelemistä koneella ja päässä, palojen pyörittelyä, verkkaista pähkäilemistä. Ei soi puhelin, kukaan ei koputa ovelle. Työrauhalla on totta vieköön kääntöpuolensa silloin, kun mieli ja ruumis ovat säästöliekillä ja ajatukset vorrivat kankeina kuin muurahaiset marraskuussa. Mutta minkäpä teet: virkasuhde tarkoittaa etätyöläisenkin osalta paitsi kuukausipalkkaa, myös tiettyjä velvollisuuksia ja työaikaa, jota ei torkkumalla lyhennetä. Tulosta on tehtävä, saatava kirjaimia näytölle, lauseita jonoon ja paperia maailmalle.

Tyhjännaukumistahan tämä, koska vuodenkiertoa ei voi miksikään muuttaa. Sitä paitsi allekirjoittaneen arkivelvollisuudet ovat työn ja koirien lisäksi aika vähäisiä. Mutta valittaminen kannattaa aina, koska ikinä ei tiedä, kuka sen viisastenkiven heittää. Tulkoon kuhmu otsaan, en välitä, jos tälli saa sisäisen voimalaitokseni taas käyntiin.

Huomasivat unohtaneensa

Asuntomme ikkunat ovat juuri sen verran katveessa, että kasvit viihtyvät ja rehottavat vihreinä, mutteivät kuki. Näin ainakin päättelin kesällä, kun kaikki vain työnsivät lehteä lehden perään itseensä tyytyväisen näköisinä.

Nyt lokakuussa sekä posliinikukka että soihtuköynnös innostuivat tekemään muutaman kukan. Ehkä ne itsekin huomasivat unohtaneensa jotakin.

Katkokävelyä

Miltähän mahtaa näyttää maailma uroskoiran silmin? Arvaan, että jotakuinkin tältä:

Kulkusuunta -> || | ||| | | || || ||| | || | ||| | | || | || | || || | ||| |

Viime vuosina nelijalkaisina asuinkumppaneinani on ollut vain narttuja, joten eräät koiraskoiramaiset, pystysuoriin objekteihin liittyvät tosiasiat ovat päässeet unohtumaan.

Valistuneet lukijat lienevät jo arvanneet, että koiranpoika on oppinut nostamaan jalkaa.

Aatehistorioitsijan freudilaiset, osa X

Olen tänään jo kolmesti kirjoittanut monstery, kun piti kirjoittaa "monastery".

Terveyskaupan ikkunassa mainostettiin tapoja, joilla ihmiskeho saadaan virkeäksi ja voimaantuneeksi: Etninen puhdistuskuuri! Vasta toinen, epäuskoinen silmäys paljasti ohjeistuksena olevan "ensin puhdistuskuuri".

Jälkimmäinen harhalaukaus on, myönnettäköön, visuaalisesti epäuskottava, mutta minkäs teet.

Henki vai kirjain

Aina toisinaan nousee esiin kysymys, noudatetaanko lain tai ohjeen henkeä vai kirjainta.

Oletetaan, että henkilö - fysiikaltaan syntymäjäykkä pökkelö - kärsii hiljakseen kumuloituneesta, yhä kivuliaammaksi äityneestä selkäjumista. Fysioterapeutin ohjeena on antaa selälle parin viikon parantumisrauha. Ei lainkaan juoksemista, ei kuntosalivätkytyksiä, ei kävelyäkään puolta tuntia pidempään (viimeksi mainitun toteuttaminen on haasteellista, jos huushollissa on kaksi virkeää koiraa ja kakkosulkoiluttaja toisella puolella maailmaa). Rauhallista vesijuoksua saa harrastaa pari kertaa viikossa, ja selkää on venyteltävä päivittäin ohjeiden mukaan. Takaisin päiväjärjestykseen on lupa palata marraskuun kontrollikäynnin jälkeen, jos tilanne on rauhoittunut.

On toki mukava tietää, ettei kipujen syynä ole mikään hankalampi vaiva. Mutta ukaasit ovat kovia, jos on totuttanut itsensä runsaanpuoleiseen ulkoilma-annokseen vastapainoksi nenä näytössä istumiselle. Oletetaankin edelleen, että henkilö, ilahtuneena siitä, ettei pyöräilemistä ole suoranaisesti kielletty, ajaa sytkyttelee reipasta vauhtia Espoon Leppävaarasta Helsingin Kallioon ja takaisin viileänkirpeässä syyssäässä. Ei kai hyötyliikunta voi pahasta olla?

Vastaus alun kysymykseen löytynee henkilön tuskaisesta ilmeestä ja oudosta kiemurtelusta työtuolissa. Siinäpä sitä nyt vaihdetaan asentoa kankulta toiselle ja mietitään, jakavatko asiantuntijat neuvojaan lämpimikseen, vai voisiko niillä olla syvällisempi merkitys.

Todettakoon kuitenkin, että meditatiivisen leppoisa värkkäys- ja teetuokio Lupiinin kauniissa kodissa oli ehdottomasti reissun väärti.

Sellaisena kuin se on

Venäläisessä kulttuurissa on ainakin yksi piirre, josta soisi Suomen katajaisen, mitä ne meistä ajattelevat-neuroosia potevan kansan ottavan oppia. Se on itseironian ja kollektiivisten kyynelten läpi nauramisen taito.

En kyllä tiedä, voiko sitä oppia, vai onko mentävä ensin läpi samanlaisesta yhteiskunnallis-historiallisesta mankelista kuin itänaapurimme.

Россия как она есть eli Venäjä sellaisena kuin se on.

Via Minun Venäjäni-ryhmäblogi (jota kannattaa muutenkin seurata).

Metsän uumenista

Aamulenkillä ihmettelin, mikä kumman otus teutaroi pusikossa. Kuivuneiden korsien seassa vilahteli mustaa, valkoista ja vaaleanruskeaa.

Harakkahan se siellä. Lintu oli löytänyt jostakin kokonaisen saksansämpylän, joka näytti pistävän kovasti hanttiin.

Lokakuu on tuonut linnut metsän uumenista ihmisten ilmoille. Punatulkkujen viheltelyä kuulee taas puistometsissäkin. Siihen yhtyy tilhien kilinä, ihmeen aikaisin tänä vuonna. Erityisen mukavia havaintoja ovat olleet pähkinänakkeli, puukiipijä sekä aina yhtä viehättävät pyrstötiaiset, jotka pelastavat synkimmänkin syyspäivän.

Puhumattakaan siitä Itä-Suomessa pesivästä, harvakseltaan etelässä näyttäytyvästä pariskunnasta, joka tuli eilen illalla visiitille. Ystävyydestä on vaikea sanoa mitään, mikä ei kuulostaisi lattealta klisheeltä, joten otan häikäilemättä avuksi materialismin.

Tiedättehän, miten joihinkin asioihin tulee selittämätön, irrationaalinen hinku eli päkätti? Allekirjoittaneelle taannoinen päkätin aihe on ollut Iittalan Taika-astiasarja. Koska Pagistaanissa ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa podettavan uudet hankinnat oikeuttavaa astiapulaa, olen tyytynyt killistelemään lumoavia luomuksia kaupan hyllyllä. Etenkin sinistä, slaavilaissävyistä satumaisemaa olen unohtunut katselemaan pitkiksi toveiksi ja kääntynyt sitten kiltisti pois.

Mutta mitä tuovatkaan nuo kullanmurut tupaantuliaisiksi? Kaksi sinistä Taika-mukia pöllöineen ja kukkapuineen! Täydellinen täsmälahja. Mistä he arvasivat salaisen haikailuni? Nyt voin seurustella salaperäisen kettuhevosen kanssa joka aamu!

Ihmissuhteiden merkitystä ei mitata mammonassa, mutta allekirjoittaneelle taikahahmot kertovatkin vuosia ja elämänmuutoksia kestäneestä ystävyydestä. Ihmistuntemuksesta ja intuitiosta puhumattakaan: kuulemma astioista oli tullut oitis mieleen nöyrä kertojanne.

Ruokakuppi

Istuin pöydän ääressä lukemassa lehteä koirien norkoillessa vieressä aamuapettaan. Yht'äkkiä kuulin omituisen, hiissaavan äänen. Ja kas, nilkkaani kopsahti jokin.

Ruokakuppi. Noin metrin päästä. Kahdella käpälällä määrätietoisesti työnnettynä.

Eikä ikää nuorella herralla ole vielä puolta vuottakaan. Vuoden ikäisenä se osaa varmaan itse käydä jääkaapilla.

Tähteet kunniaan

YLE:n uutinen piti lukea kahteen kertaan. Mitä ihmettä?

"Kotitalouksien hukkaan menevästä ruuasta aiheutuu monta kertaa enemmän ympäristövaikutuksia kuin ruokien pakkauksista. MTT:n tutkimusten mukaan ruoasta menee hukkaan jopa kymmenen prosenttia."

Ja sitten vikistään, kun ruoka on niin kallista ja rahat eivät riitä mihinkään.

Pagistaan haastaa täten jokaisen syömäkelpoista ruokaa roskikseen syytävän etsimään sisäistä marttaansa. Tähteet kunniaan ja mielikuvitusta peliin! Naatteja ei tarvitse syödä - vaikka voi niistäkin soppaa keittää...

Lopullista totuutta

Kannattaako antaa nälälle periksi, ennen kuin tavallista tuhdimpi puudutus on ehtinyt haihtua hammaslääkärikäynnin jälkeen? Ei kannata, kertoo peilikuva ja araksi turvonnut alahuuli. Luulin jälkimmäistä borssikeiton nakinpalaksi ja puraisin kunnolla. Parikin kertaa jäljistä päätellen.

Nolo tapaus voi toki olla jonkin kosmisen tietoisuuden hienovarainen vihjaus kasvissyöntiin siirtymisestä. Tosin kävisi huuli soijanakistakin, tai tofunpalasta.

- - -

Tämän aamun Helsingin Sanomien haastattelussa emeritusapulaisprofessori Esko Salminen kritisoi tapaa, jolla vuoden 1918 tapahtumia on käsitelty historiantutkimuksessa ja kirjallisuudessa: "Valkoisia teloittajia on taas alettu jahdata punaisen totuuden merkeissä". Hän kaipaa vastapainoksi muun muassa suurta romaania, jossa kuvattaisiin sotaa valkoisten näkökulmasta: "Vaikka kuvaus menisi liiankin valkoiseksi, se auttaisi pääsemään traumasta eroon."

Allekirjoittanutta - jolla ei ole aatteen tai verenperinnön puolesta erityisiä tunnesiteitä sodan kumpaankaan osapuoleen - kummastutti kovasti moinen paatos. Eikö haastateltava itse katso niin tieteen kuin taiteenkin kenttää varsin valikoiden, kun tuollaista väittää? Ja mitä ihmeen hyötyä olisi vanhojen kärjistysten nostamisesta esiin - semminkin, kun hän itse toteaa toivovansa, ettei sisällissodan tapahtumia enää käytettäisi "poliittiseen kiihotukseen"?

Perin omituisia lausuntoja historiantutkijalta ovat sellaisetkin, joissa perätään "lopullista totuutta" sisällissodasta.

Kokeneempi kollega Sedis kirjoitti aiheesta viisaasti. Lukekaahan.

"Nykyajan historiantutkija on kiinnostunut myös siitä, mistä ei kerrota, mistä vaietaan tai mikä jää epäselväksi. Se tarkoittaa myös vaikeiden asioiden setvimistä. Ratkaisevaa on hyvien kysymysten keksiminen ja niihin pätevästi vastaaminen."

Ajasta ja laiskuudesta

Allaolevat pähkäilyt ovat osa Blog Action Day-tapahtumaa, jonka ajatuksena on, että mahdollisimman moni kirjoittaa tiettynä päivänä samasta teemasta, tällä kertaa ympäristöstä. Vielä ehtii mukaan!

Lauantain Megapolis 2022-tapahtumasta jäi mieleen monta kiinnostavaa puheenvuoroa. Ehkä eniten jälkipohdintaa allekirjoittaneessa aiheutti Osmo Soininvaaran esitys (josta Mari Koo kirjoittikin hyvän tiivistelmän).

Soininvaara muistutti, että vaikka rikkailla on periaatteessa "kivempaa kuin köyhillä", vaurastuminen ei tietyn rajan jälkeen enää nosta inhimillisen onnellisuuden tasoa. Ihmisen riesana on kuitenkin perikateus: omaa elintasoa verrataan muihin ja tehdään siitä päätelmät omasta kokonaishyvinvoinnista. Vaan mitä on hyvinvointi? Nyky-yhteiskunnassa tienataan ankarasti paiskien ylitöitä ja pitkää viikkoa, mutta jos tienatun lisärahan suhteuttaa vastaavaan määrään vapaa-aikaa, kumpi viime kädessä lisää yksilön onnellisuutta?

Pidin Soininvaaran puheenvuorossa ja ihmiskuvassa tietynlaisesta realistisuudesta vailla kyynisyyttä. Luulen, että hänen lähestymistavassaan piilee yksi ratkaisun avaimista, mitä kuluttamistottumusten muuttamiseen tulee.

Uskon nimittäin vakaasti, että keskivertoihmiseläimen suurin tavoite on juuri oma onnellisuus, vaikka käsitys sen luonteesta ja keinot sen saavuttamiseen olisivatkin hakusessa (kuten ne useimmilla meistä lienevät). Siitä ei päästä yli eikä ympäri, ei edes lyömällä pöytään altruismikorttia. Jos oman onnen koetaan lisääntyvän yhteisen hyvän edistämisen myötä, yhteiseen asiaan liitytään huomattavasti suuremmalla innolla, kuin jos yhteinen hyvä edellyttää onnellisuuden kokemusta ainakin lyhyellä aikavälillä vähentävää uhrausta. Se lienee itsestään selvää. Tietysti uhrauksen kokemus itsessään voi olla onnellisuutta lisäävä seikka, mutta se tuskin pätee valtaosaan ihmisistä. Vai päteekö? En tiedä.

Kun pohdimme asiaa edelleen miehen kanssa (sähkösaunan lauteilla), tuumasimme, että kyseessä on vähän sama juttu kuin koiran kouluttamisessa: pakkokeinoja tehokkaampaa on saada koira uskomaan, että se haluaa tehdä, mitä sinä haluat sen tekevän. Jos ihmismassojen halutaan siirtyvän kestävämpään elämänmenoon, luopumisten tilalle on annettava jotain muuta, mielellään parempaa kuin menetetty etu. Kestävä houkutin voisi hyvin olla - ainakin niin kutsutuissa länsimaissa - Soininvaaran esiin tuoma aika. Jos alkaisimme uskoa, että elämäntahdin hidastaminen seurauksineen lisää onnellisuuttamme enemmän kuin pullistuva tilipussi ja mahdollisuus ostaa rehkimisen vastapainoksi lisää lohtutavaraa, olisi muutos ison harppauksen lähempänä. Samaten jos halvan harrastuksen huomataan tuovan arkeen sisältöä ja hiljaista tyydytystä, ei tarvitse lähteä metsästämään meluisia elämyksiä hinnalla millä hyvänsä.

Se, että nykysysteemi kvartaalitalouksineen ja pörssikursseineen suosii yhä harvemman ihmisen yhä suurempaa työmäärää, on tietysti yksi ongelman kovista ytimistä. Niin kauan kuin ihminen on systeemiä eikä systeemi ihmistä varten, tuntuu yksilön onnellisuudesta puhuminen lähinnä pilkanteolta. Mutta kilpailuyhteiskunta voidaan kääntää myös eduksi: jos yhä useampi alkaakin haluta rahan sijasta aikaa, ei sitä ole varaa (sic!) jättää enää huomiotta. Sama myönteinen kierre pätee toki ylipäänsä eettisyyteen ja kestävyyteen yritysmaailman kilpailuvaltteina.

Toinen kulutuskeskusteluihin ahkerasti heitetty argumentti - ja realiteetti? - on mukavuudenhalu. Ihmiseläin lienee paitsi perikateellinen, myös perilaiska - tai kauniimmin sanottuna taipuvainen säästämään omia ponnistuksiaan siellä, missä se on mahdollista (asia, jossa on kaksi puolta: myönteisen laiskuuden rummuttaminenhan voisi saada aikaan juuri sen, että aikaa alettaisiin arvostaa rahaa enemmän). Niinpä kestävien valintojen tulisi olla ennen muuta helppoja, että niihin lähtevät mukaan tiedostavien, palvelujen äärellä asuvien cityvihreiden lisäksi myös varakkaat omakotiasujat, lähiöperheet, syrjäisempien seutujen asukkaat ja omiin tapoihinsa vuosikymmenten myötä piintyneet ikäpolvet (tätä pohditaan myös Esinetarinoissa).

Hyvä esimerkki on pääkaupunkiseudun liikenne. Jos naapurikunnassa asuvan, Helsingissä työssä käyvän perheenisän tai -äidin halutaan käyttävän joukkoliikennettä oman auton sijaan, pitää joukkoliikenteen tarjota ympäristöystävällisyyden lisäksi muitakin porkkanoita. Rahan säästyminen tuskin riittää, jos perheellä ei ole rahasta pulaa. Lyhentynyt matkustusaika - tässä tullaan taas ajan markkina-arvoon - sen sijaan saisi jo useimmat pohtimaan, kannattaako auto jättää kotiin. Omaa elämää hankaloittavat uhraukset taas jätetään, kuten tunnettua, mieluiten muiden tehtäväksi.

Aiheen myötä päädyimme puntaroimaan omaa mukavuudenhaluamme suhteessa kulutuskäyttäytymiseemme. Puntaroinnin yleistuloksena todettakoon, ettei Pagistaanissa ole varaa paasata suureen ääneen, saati irvistellä muille, mikä ei toki ole edellä esitettyjen tuumailujen tarkoituskaan.

Mies polkee pyörällä työmatkat. Miksi? Koska se on helpompaa ja nopeampaa kuin autoilu. Ostamme varsin vähän uutta tavaraa, koska kumpikaan ei välitä muodista, vieroksuu turhaa roinaa nurkissa ja inhoaa syvästi shoppailua. Käytämme päivittäin itse poimimiamme marjoja ja sieniä, koska ne ovat hyviä ja ilmaisia. Suurin osa harrastuksistamme alkaa kotiovelta ja kuluttaa lähinnä omaa liike-energiaa.

Toisaalta saunomme usein, koska asunnossamme sattuu olemaan sähkösauna, urheilemme paljon ja saunominen on mukavaa. Teemme autolla Itä-Suomen reissuja, koska maaseudulla liikkuminen tiukalla aikataululla (sic!) olisi autotta konstikasta, ellei mahdotonta. Käymme talvisin muutaman kerran laskettelemassa, koska mäenlasku on leikkivästä ihmisestä hauskaa. Syömme lihaa, koska sekaruokavalio on helppo ratkaisu joka tilanteessa, ja liha on hyvää. Mies on tottunut syömään banaanin aamiaisella, joten niitä löytyy aina hedelmäkorista.

Mukavuus, tottumukset ja henkilökohtaiset mieltymykset. Kyllä, ne tulevat usein ensin, vaikka pitäisikin itseään ekologisesti tiedostavana. Jos saunan lämmittäminen ei olisi niin helppoa, sitä ei tulisi tehtyä yhtä usein. Luomulihaa, riistaa ja järvikalaa käyttäisimme mieluusti enemmän, jos niitä olisi saatavilla helpommin ja halvemmalla*.

Itse asiassa tänään ilmestyneessä Luonnonsuojelija-lehdessä muistutettiin taas lihantuotannon vaativan mittavasti enemmän luonnonvaroja kuin kasvinviljelyn. Omaa lihansyöntiäni olen pyrkinyt hiljalleen vähentämään, mutta myönnän: kokonaan sitä tuskin koskaan lopetan. Toisaalta kaikki eivät koskaan tule ryhtymään vegaaneiksi. Kannattaako sitä suureen ääneen vaatiakaan? Saako jyrkkien joko-tai-vaihtoehtojen tarjoaminen vain ihmiset lannistumaan? Mutta jos jokainen innostuu tekemään oman elämäntapansa puitteissa edes kompromisseja ja yhä enemmän yhä viisaampia valintoja - vähemmän autoilua, vähemmän tehotuotettua tehdaslihaa, enemmän lähellä tuotettuja kausielintarvikkeita - noussee loppusaldo jossain vaiheessa plussan puolelle.

Vai yritänkö tässä vain oikeuttaa omat, puolivillaiset valintani idealistisella hyminällä?

Todettakoon vielä, että keskivertokulkijaa kiinnostaa kovasti, millaisen kuvan hän antaa itsestään ja toiminnastaan muille. Oma identiteetti ja imago ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa. Tästä olikin taannoin yleisönosastokirjoitus Helsingin Sanomissa: jos vihreä kuluttaminen on trendi, oman ajanmukaisuuden halutaan myös näkyvän muille, jos siihen vain on varaa. Pihassa seisova hybridiauto kertoo naapureille, että meillä ajatellaan ympäristöä. Autottomuus on näkymättömämpää. Vihreän kuluttamisen paradoksina on, että kulutus näkyy, kuluttamattomuus ei.

Mutta ehkä Soininvaaran lanseeraama ajan arvonnousu purisi tähänkin? Jos oma elämä muuttuisi sisältäpäin seesteisemmäksi ja tahti rauhallisemmaksi, ei ehkä tarvitsisi vilkuilla koko ajan sivuilleen, saati peiliin, tai vahvistaa tavarapaljoudella omaa näkymistään ja olemistaan? Ehkä myös valintojen näennäinen helppous jäisi toisarvoiseksi, kun aika ei enää olisi kortilla?

*Minne muuten joutuvat lattiakanaloiden "onnelliset" kanat munintansa lopetettuaan; miksei niiden lihaa saa ostaa mistään?

Mallikkaasti

Mallikkaasti ja varmanoloisin ottein järjestetty Megapolis 2022-tapahtuma veti ilahduttavasti väkeä miettimään kaupunkilaisuutta, kuluttamista ja vastuuta ympäristöstä. Dodo ja muut tapahtuman takana olleet järjestöt olivat tehneet hienoa työtä. Tällaista tarvitaan!

Aihe herätti myös Pagistaanissa jälkikeskustelua ja ajatuksenpoikasia, joita taidan vielä ruokkia ja kasvatella sopivasti huomiseksi:



- - -

Sen sijaan toteutan omaa kuluttajuuttani palaamalla uunirahkan ohjeeseen, josta kohkasin edellisessä postauksessa. Se on testattu ja erinomaiseksi havaittu (nuorempaa koirakansalaista lukuun ottamatta tällä kokoonpanolla on asuttu vuosi saman katon alla, mitä piti juhlistaa perusteellisemmalla kokkaussessiolla). Kyseessä on kuin onkin sama herkku, jonka ohjetta olen vuosikaudet kaivannut. Kannattaa kokeilla.

Vaihdoin tosin mannaryynit vehnäjauhoon, jota muistan venäläistuttujeni omissa versioissaan käyttäneen. Lisäksi tein puolukkakiisseliä. Miedon rahkan ja kirpeän kiisselin yhdistelmä toimi - vaikka itse sanonkin - loistavasti. Toisen koemaistajan mieleen se toi viktoriankiisselin, jota heidän kotonaan on perinteisesti syöty jouluna.

Tässäpä vielä ohje, joka on siis mukailtu Maasikas-blogin virolaisen uunirahkan reseptistä.

Uunirahka (noin neljä annosta, Pagistaanissa määrät puolitettiin)

2 dl maitorahkaa
2 dl kevytkermaa tai maitoa
0,5 dl vehnäjauhoja
3 munaa (puolikkaaseen annokseen voi laittaa kaksi)
0,5-1 dl sokeria sen mukaan, miten makeasta pitää
1 tl vaniljasokeria
1-2 tl raastettua sitruunankuorta (toiminee ilmankin, mutta sitruuna tuo mukavaa lisäsärmää)
1 rkl sitruunamehua

Sekoita ainekset keskenään. Kaada seos voideltuun uunivuokaan. Paista 180 asteessa noin puoli tuntia niin, että rahka hyytyy kunnolla. Paloittele ja tarjoa kylmän kiisselin tai mehukeiton kanssa.

Puolukkakiisseli (samaten neljä annosta)

1/2 l vettä
3 dl puolukoita tai
2 dl puolukkasurvosta
0,75 dl tai maun mukaan sokeria
0,5 dl kylmää vettä
2,5 rkl perunajauhoja

Keitä puolukoita vedessä niin, että ne muuttuvat vaaleiksi. Siivilöi mehu toiseen kattilaan, lisää sokeri sekä ohuena nauhana kylmään veteen tehty perunajauhosuurus. Kiehauta niin, että kiisseli kuplahtaa - älä keitä. Jäähdytä.

Harmaan sävyt

Se on tämä lokakuun kosteankylmä haikeus. Ja hiljaiset päivät aikaa sitten kuolleiden seurassa. Ja tuo januksenkasvoinen naamakirja, joka vanhojen, rakkaiden tuttujen myötä saa muistelemaan olleita ja menneitä; ihmisiä, kohtaamisia, tapahtumia ja tunnelmia.

Miten nopeasti vuodet ovat kuluneet! Eikä oman polkunsa suuntaa ennalta tiedä - onneksi - vaan vasta jälkikäteen voi pohtia sen moniaita mutkia ja niiden merkitystä. Mitä on vuosillaan tehnyt ja minkä vuoksi, millaiset valinnat kuljettivat mihinkin suuntaan, millaisiin kiviin on varpaansa lyönyt ja mitä siitä ehkä oppinut.

Taas kerran huomaan, miten nuorempana monet asiat olivat niin selviä, tai sellaisiksi niitä luuli. Aika ja kolhut hiovat mustan ja valkoisen rajan pehmeämmäksi, tuovat mukanaan harmaan eri sävyt.

Hyvä, että tuovat. Toisivat vielä viisauttakin. Ja mielenrauhaa. Aika kuluu, enkä vieläkään tiedä mistään mitään. Saati ymmärrä.

Tämä kasariklassikko sopii sentimentaalisen apeaan olotilaani kuin nuo tukat ja haalarit Alphavillen pojille.

"let us die young or let us live forever
we don't have the power but we never say never
sitting in a sandpit, life is a short trip
the music's for the sad men"

- - -

Kuten tunnettua, proosa toimii insuliinin tavoin veren nostalgiapitoisuuden noustessa hälyttävälle tasolle. Niinpä ilouutisena kerrottakoon, että Maasikas julkisti uunirahkan ohjeen, jota olen kissain koirain kanssa etsiskellyt. Paistettuun rahkaan olen toistuvasti törmännyt idänreissuillani ja saanut suullisia, summittaisia ohjeita, jotka olen saman tien unohtanut. Vain horjumaton työmoraalini* estää minua säntäämästä sukat sutien keittiöön ja kaivamasta rahkatölkkiä esiin saman tien.

Loppuun vielä hiljainen manaus flexi-talutushihnojen vuoksi. Turha ja huolettomasti käytettynä vaarallinen keksintö, sanon minä, vaikka niiden suosio näyttää olevan valtaisa.

*Blogimerkinnän ajankohdasta ei tarvitse kuitenkaan esittää tarkentavia kysymyksiä.

Kuukausi aikaa

En voi olla tuumimatta (jossain määrin vahingoniloisesti, myönnetään, suuri kun ei aina ole kauneinta saati elämälle ystävällisintä), että EU on tehokkuudessaan tökännyt sorkkansa harvinaisen syvään lantakouruun. Uutisen mukaan Romanialle on annettu kuukausi aikaa parantaa maataloustukien valvontaansa niiden menettämisen uhalla. Käytännössä se "edellyttää Romanialta toimivaa tietokonepohjaista tietokantaa, josta ilmenisivät aukottomasti viljelijöiden ja karjankasvattajien tilakoot ja kotieläinten määrä."

Toimivaa. Aukottomasti.

Reissasin Romaniassa vuosituhannen vaihteessa, ja ellei seitsemässä vuodessa ole tapahtunut ihmeitä, niin onnea vain. Ainakin vuoristoalueilla elettiin pitkälti omavaraistaloudessa - pari lehmää, jokunen vuohi ja siipikarjaa - ja traktori oli pelloilla perin harvinainen näky. Maatiloja on kuitenkin enemmän kuin missään muussa EU-maassa.

Uteliaisuuttani kävin kurkistamassa, mitä Romaniasta sanotaan Euroopan komission maataloussivuilla. Kovin pieniä tilat näyttävät tosiaan olevan:

"Vuonna 1989 lähes 90 prosenttia käytössä olevasta maatalousmaasta (KMM) oli valtion omistamien tilojen ja osuuskuntien hallussa. Yksityisten viljelijöiden käytössä oli alle 12 prosenttia KMM:sta pieninä palstoina. Maatalousmaan yksityistäminen ja uudelleenjako on koskettanut viittä miljoonaa ihmistä, pirstouttanut maanomistusoikeudet ja laskenut keskimääräisen tilakoon alle kahteen hehtaariin peltoalaa ja kaiken kaikkiaan kolmeen hehtaariin. Tuotantotoiminnan rakenne on kuitenkin yhtenäisempi kuin omistussuhteet. Itsenäisten viljelijöiden (58 prosenttia KMM:sta) lisäksi toimii aiemmin valtion omistamia tiloja, joita ei ole yksityistetty (12 prosenttia KMM:sta), yksityisten viljelijöiden muodostama yhteenliittymä, jolla on tunnustettu oikeudellinen asema (12 prosenttia KMM:sta, keskipeltoala 451 ha), sekä vailla oikeudellista asemaa olevia perheyhtymiä, jotka viljelevät perheenjäsenten omistamaa maata (8 prosenttia KMM:sta, keskipeltoala 103 ha). Yksityisen sektorin osuus maataloustuotannosta on nykyisin noin 85 prosenttia."

Olen jo aikaisemmin miettinyt maallikonpäässäni, mitä EU:hun liittymisestä seuraa Itä-Euroopan maatalousvaltaisissa maissa. Aletaanko sielläkin ajaa suurten tuotantoyksiköiden politiikkaa; yhä harvempi tuottakoon yhä enemmän? Kuka joutuu lopulta muutosten maksajaksi?

No, ainakin keskittämiskäytäntö olisi tuoreessa muistissa.

Kiireesti

Pro Mustarouskussa manailtiin ilmiötä, josta minäkin aioin viikonlopun jäljiltä ärähtää.

Pyöräilin lauantaina Vihdintietä kaupungin laidalle taka-ajatuksenani katsella, sattuisiko kohdalle suppilovahverokuusikoita. Ei sattunut. Sen sijaan päädyin teollisuusaluetta reunustavaan saviseen sekametsään, joka mitä ilmeisimmin oli osa kaupungin epävirallista kaatopaikkavyöhykettä. Pitkin metsää lojui ryppäinä sohvia, nojatuoleja, jääkaappeja, vanhoja toimistokalusteita ja rakennusjätettä.

Pisteli vihaksi. Saatoin kuvitella, miten illan hämärryttyä autot lähtevät liikkeelle kohti kaupungin laitamia. Katuvalojen jäätyä taa ajetaan kuoppaiselle sivutielle - onpa hyvä, kun tuli hommattua se maasturi - ja sammutetaan moottori. Tarkistetaan, onko ketään näköpiirissä, ja kun liikettä ei näy, kipataan kuusikkoon läjä rakennusmuoveja, lämpöeristeen jäännöskappaleita, särkynyt ikkunalasi ja tarpeettomaksi käynyt konttorituoli.

Sitten kaasutetaan kiireesti pois. Radiossa soi mellevä aikuisrokki, uuden talon sauna lämpiää jo.

- - -

Lokakuista maanantaita piristi norjalaistuneen ystävän ja tämän kolmipäisen lapsikatraan visiitti pesueen paluumatkalla vuonojen maahan. Liian pitkä aika olikin vierähtänyt siitä, kun viimeksi istuttiin saman pöydän ääreen - niin pitkä, ettei vajaa kolmituntinen riittänyt mihinkään.

Lautalle tuli loppujen lopuksi niin kiire, että nuorimman vieraan nalle jäi sängyllemme jatkamaan päivänokosia. Posti kuljettanee karhujakin, mutta se ei taida tänä iltana laivan hytissä paljoa lohduttaa.

Oi aamua

Apropos saatana: olen vakuuttunut, että joku aloitteleva demoni tekee harjoituksia aamupuurollani. Jos vahdin mikroaaltouunissa pyörivää lautasta silmä kovana, kaurapuuro pysyy aina kiltisti aloillaan. Jos katson viiden sekunnin ajan toiseen suuntaan, se kuohahtaa lennokkaasti lautasen reunan yli ja näyttää samalla tuplaavan määränsä (olen muistavinani lapsuuteni hämäristä opettavaisen sadun, jossa noiduttu pata tuotti puuroa niin, että sitä vyöryi ulos talosta pihamaalle; sen opetusta en kyllä muista).

Kaadoin myös kahvimaidon kupin ohi pöydälle. Oi aamua sunnuntain!

Nyt lähden lenkille. Jos juoksen pahki autoa, toivottavasti se on edes pysäköity.

Siegfried Woland

"- Mitään paholaista ei ole olemassa! Ivan Nikolajevits huusi hämmentyneenä kaikesta pelehtimisestä.
- Hitto vieköön! Lopettakaa jo mielipuoliset lorunne!
Silloin hullu purskahti niin äänekkääseen nauruun, että lehmuksista heidän päittensä päältä pyrähti lentoon varpunen.
- Tuohan on myönteisessä mielessä kiintoisaa, professori sanoi naurusta täristen. - No onpas teillä täällä outoa, kysyi mitä tahansa, niin mitään ei ole!"
- Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (suomentanut Ulla-Liisa Heino).

Kyllä se tuntuu toimivan. Jos nyt ensimmäisen jakson perusteella uskaltaa arvioita tehdä.

Nimittäin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita) venäläisenä draamasarjana. Melkoisen uskollisesti YLE Teemalla esitettävä tekele tuntuu alkuperäisteosta mukailevan. Tosin kirja on aina kirja, kyseinen kirja eritoten, ja siitä tehty filmatisointi tai dramatisointi taas... no, jälkimmäisiä pitää arvioida niiden omien rajoitusten puitteissa.

Ainoa, mikä allekirjoittanutta hieman häiritsee on se, että Wolandista tulee auttamatta mieleen brittinäyttelijä Robert Hardy alias Siegfried Farnon, tuo BBC:n Kaikenkarvaiset ystäväni-sarjan vanhempi eläinlääkäriherra*. Onko se nyt laitaa?

*Äkkäsin juuri, että olen käynyt sekä Moskovan Sadovaja-kadun asuntoyhtiö 302:n rappukäytävässä killistelemässä asunnon 50 ovea - sitä seinäkirjoitusten määrää! - että studiossa, jossa mainittua Kaikenkarvaiset ystävämme-sarjaa on kuvattu (jälkimmäinen löytyy uudelleenpystytettynä James Herriotille alias James Alfred Wightille omistetusta eläinlääkärimuseosta, joka puolestaan löytyy alkuperäisestä "Skeldale Housesta", joka on Thirskissä, Pohjois-Yorkshiressa; ehdottomasti käymisen arvoinen paikka). Kaikkeen sitä on nokkansa ehtinyt pistääkin.

Vuoristomaisemia luvassa

Huomenna lauantaina klo 18.30 YLE Extra näyttää peräkkäin kaksi kiipeilyaiheista dokumenttielokuvaa. Ensimmäinen on Ulugh Muztagh, joka kertoo suomalaisten vaiheikkaasta noususta eräälle kiinalaisvuorelle syksyllä 2003. Ainakin tuttuja saattaa kiinnostaa tieto, että mukana seikkailee myös Pagistaanin urosvahvistus.

"Tiibetin ylängön pohjoislaidalla kohoaa lähes seitsemän kilometrin korkuinen vuori, jonka länsihuipulle ei ole koskaan kiivetty. Maasto on lähes viiden kilometrin korkeudessa niin hankalaa, että yksikään retkikunta ei ole edes päässyt vuoren juurelle lukuisista yrityksistä huolimatta.

Suomalainen 12 hengen retkikunta päätti kuitenkin voittaa tiettömän ylängön, vuoriharjanneitten, juoksuhiekkatasankojen ja vuoristotaudin asettamat esteet, päästä vuoren juurelle ja kiivetä sen huipulle. Dokumentti Ulugh Muztagh, matka tuntemattomaan, kertoo tuon seitsemän viikkoa kestäneen retken uskomattoman tarinan."

Toinen dokumentti kertoo via ferrata-reiteistä, joita olisi hienoa päästä joskus kokeilemaan.

"Pitkin Italian Dolomiittien pystysuoria vuorenseinämiä kulkee polkujen verkosto. Ne eivät ole tavallisia polkuja, vaan Via Ferratoja, rautareittejä, joilla kuljetaan pitkin teräsvaijerilla varmistettuja kielekkeitä ja pystysuoria terästikkaita.

Rautareitit eivät ole tarkoitettu huimauksesta kärsiville, vaan niille, jotka nauttivat tyhjän päällä roikkumisesta ja vuorimaisemista, jotka ovat tavallisilta patikoitsijoilta kätkettyjä. Dokumentti Via Ferrata Dolomiti di Brenta on kuvaus neljän vaeltajan viikon kestävästä matkasta Brentan vuoriryhmän ytimeen."

Viimekesäinen näkymä Allalinhornin huipulta (4027 m), jonne kipusimme Hohlaubgrat-reittiä pitkin. Sitä suuremmat vuoret allekirjoittanut jättääkin suosiolla muille.

Eläinten päivä

Pagistaanin karvaisin kansanosa käski muistuttamaan, että tänään vietetään kansainvälistä eläinten päivää. Samalla alkaa eläinten viikko, jonka teemana on tänä vuonna Suomenhevosen vuosi - hevosen vuoksi. Sillä halutaan valistaa hevosenpidon vaativuudesta ja siitä, ettei hevonen tai poni ole hetken mielijohteesta tai lasten painostuksesta hankittava huvitus.

Muistutus lienee aiheellinen, koska hevosia - varsinkin entisiä ravureita - on nykyään tarjolla lähes ilmaiseksi. Eläimen ylläpito- ja hoitokulut voivat kuitenkin yllättää, mistä seurauksena on kasvava joukko jalkavaivaisia, sairaita ja surkeasti hoidettuja kiertolaisia.

Entisenä hevosenomistajana allekirjoitan täysin ajatuksen, että ratsastus voi olla mukava harrastus, mutta hevosenpito on pohjattomasti rahaa ja aikaa nielevä elämäntapa. Antoisaa se toki on, mutta etenkin omassa pihatallissa seisova kavioeläin sitoo omistajansa turpeeseen lypsykarjan tavoin.

"Älä anna yhdenkään päivän kulua tekemättä jollekin eläimelle hyvää tahi tuottamatta sille iloa. - - - Joka lapsuudestaan asti pyrkii siihen, ettei anna yhdenkään päivän kulua koettamatta lieventää tahi torjua toisten elävien olentojen kärsimyksiä, sen sydämessä pulpahtelee aina ehtymättömän tyydytyksen ja onnen lähde."
- Lasten eläinsuojelusoppi. Raittiuskansan Kirjapaino Oy. Helsinki 1916.

Keskiajan ruokapöytään

Serving supper by the fireside. From The Da Costa Hours; Flemish, 1515. A Feast for the Eyes.

Roomalaisten pidot menivät jo, mutta vielä ehtii mukaan keskiajan ruokapöytään ensi lauantain uusinnan merkeissä. YLE Teemalla näytetään syksyn mittaan viisiosaista dokumenttisarjaa Ruokapöydän ilot, jossa tarkastellaan eurooppalaisen ruokakulttuurin historiaa Rooman vallan ajalta 1800-luvulle.

Sarja on helppoa ja kepeähköksi dramatisoitua, mutta silti sangen informatiivista ja hyvin koostettua katsottavaa. Kannattaa vilkaista, jos ruoka, historia tai ruokahistoria kiinnostaa. Samalla valottuvat myös aikakausien aatemaailmat - ruoka kun on aina ollut paljon muutakin kuin ruumiin ravintoa.

Jos haluaa itse kokeilla keskiaikaista kokkausta, voi aloittaa vaikkapa helposta, pian alkavaan glögikauteen sopivasta jälkiruoasta. Testattu on ja hyväksi havaittu. Resepti on lainattu täältä.

Wardonys in Syrap - päärynät viinisiirapissa

1 kg kypsiä päärynöitä
1 tl kanelia
5 dl punaviiniä
1,25 dl sokeria
0,5 tl inkivääriä
1 rkl punaviinietikkaa
ripaus sahramia halutessasi

Keitä päärynät kuorineen kypsäksi, tämä vie noin 5 minuuttia. Kuori keitetyt päärynät. Päärynät voi jättää kokonaisiksi tai paloitella, mutta jos paloittelet ne, poista samalla siemenkota ja päärynän keskellä oleva kova "ruoto". Laita punaviini ja kaneli kattilaan, lisää sokeri ja lämmitä sekoittaen, kunnes sokeri on sulanut. Lisää päärynät liemeen ja hauduta miedolla lämmöllä noin 10 minuuttia, älä anna liemen kiehua, jotta päärynät eivät hajoa. Lisää inkivääri, etikka ja sahrami hauduttamisen loppupuolella. Jäähdytä päärynät ennen tarjoilua.

Vielä hengissä

Kesän hiljaiseloa viettäneet pihaoravat ovat hurjassa syksyvimmassa. Tammessa ja nurmikolla käy vilinä, kun ohuthäntäiset poikaset piilottavat terhoja talven varalle. Rappurallin kenkäharjastakin niitä löytyi. Kun oravan yllättää kesken puuhien, se kipaisee oksalle ja sättii häiritsijää häntä vispaten. Puisi varmasti nyrkkiäkin, jos sellainen oravuuteen kuuluisi.

Tiaiset käyvät puolestaan ronkkimassa ikkunankarmeja hyönteisten toivossa. Ikkunan takaa kuuluu ensin rapsetta, sitten toimelias tititi ja lopuksi siipien prrrrt. Syysääniä.

- - -

Kuljin pari päivää sitten koirien kanssa kahden rollaattorilla liikkuvan papan ohi. He eivät mitä ilmeisimmin olleet tavanneet toisiaan vähään aikaan.
- Kah, missäs olet ollut?
- No tuolla Tuusulanjärven rannalla kesänvietossa.
- Onpa hienoa, että olet vielä hengissä!

Toteamus oli vilpittömän ilahtunut. Itsestäänselvyydet käyvät vähiin, kun ikää karttuu tarpeeksi.

Eilen junassa taas kuuntelin kärsivällistä äitiä, joka selitti kyselyikäiselle lapselleen, miksi omenapiirakka ei ole sinistä.

Niin. Miksi ei? Oletteko miettineet?

Koko kumisumopuvun

Puserretaanpa lokakuun alkajaisiksi hieman musiikkituubia:

Kotiteollisuuden hervoton Kummitusjuna-video piti usuttaa katsomaan jo aiemmin, jollette ole sitä nähneet. Nyt vasta muistin.

Tämä taas on vastustamattoman, hekotuttavan hölmö. Mitä väsyneempi katsoja, sen parempi teho.

Lakkaa

Joskus tulee miettineeksi, millaisessa maailmassa oikein elää ja millaisessa luulee elävänsä. Sitä voi pohtia vaikkapa silloin, kun havaitsee uutisotsikosta tullin takavarikoineen 15 litraa lakkaa. Havaitsee ja ihmettelee, kunnes lukee itse uutisen.

Joiltakin meistä ei irtoa naava hiuksista eikä pihka vaatteista, ei sitten millään. Eikä silmien väri taida iän myötä muuttua, vaikka sitä luulee jo kovinkin kyynistyneensä.