Kansalaisvaikuttamisen puuskassa

Pariin kuukauteen en ole ruoka-asioista jupissut, mutta nyt muiden kiireiden hellittäessä ehtii taas vilkaisemaan lautasellekin. Pagistaanissahan sille on pyritty kokoamaan arkena kasviksia ja jättämään lihan- ja kalansyönti viikonloppuihin ja muihin erityistapauksiin (meillä tämä on helppoa toteuttaa, koska lihaan mieltyneempi osapuoli syö lounaansa töissä). Jako toimii hyvin ja menee jo sen kummempia miettimättä omalla painollaan, vaikka alkuviikosta lounaaksi tuleekin syötyä viikonlopun tähteitä ja siten usein myös lihaa. Tähteiden hyötykäyttö on kuitenkin minusta monin verroin tärkeämpää kuin fundamentalistinen pitäytyminen itse luomissaan säännöissä.

Pipon kiristyminen ei ole kellekään hyväksi, olipa asia mikä hyvänsä.

Mistä tämä nyt tuli mieleen? Residenssimme postiluukusta tipahtelee erinäisten päivittäiskaupan ryhmittymien asiakaslehtiä, joissa viime aikoina on muun median tapaan tuotu esille ruokavalintojen vaikutusta ympäristöön. Yhä enemmän tapetille on noussut paine lihansyönnin vähentämiseen. Ruoan hinnannousu saa sitä paitsi monen miettimään, onko jokapäiväiseen lihakimpaleeseen tai suikalepakettiin enää varaa, vai olisiko liha sittenkin säästettävä sunnuntaiherkuksi.

Viimeksi eilen luin yhtä mainituista asiakaslehdistä, jossa taas kerran muistutettiin kasvisruoan olevan ekologista ja terveellistä. Mukana olevassa ruokaliitteessä oli kuitenkin tuttu valikoima broileri- ja jauhelihareseptejä täysipainoisten, pääruoaksi sopivien kasvisruokien loistaessa poissaolollaan. Toisin sanoen kasvisruoat pysyvät edelleen marginaalissa suurista puheista huolimatta. Kaupparyhmittymien ruokaohjeet - joita moni hyödyntää suunnitellessaan ruoanlaittoaan - ja tarjoukset ovat edelleen visusti lihapainotteisia, vaikka juuri kasvisruokien valmistuksessa opastus olisi tarpeen (marinoitujen lihasuikaleiden paistaminen ja ruokakerman lorauttaminen sekaan ei kovin kummoista ohjeistusta vaadi).

Äkillisessä ja hävettävän harvinaisessa kansalaisvaikuttamisen puuskassa päädyin tormistautumaan ja lähettämään mainittujen asiakaslehtien palauteosoitteisiin seuraavanlaisen viestin. Mallia saa ottaa, jos kokee asian tärkeäksi. Jos tarpeeksi moni esittää aiheesta ystävällisen vetoomuksen, saattaa sillä ehkä olla joskus jotain vaikutusta. En haluaisi olla niin kyyninen, että ajattelisin suurempien voimien ja taloudellisten kytkösten automaattisesti torpedoivan pienten kuluttajien toiveet.

Hei,

ja kiitos kiinnostavasta asiakaslehdestä! Haluaisin esittää pienen kehitysehdotuksen liittyen julkaisunne ruokaohjeisiin.

Nythän on alettu yhä enemmän puhua kasvisruoan ekologisuudesta (aihetta on tuotu esille myös lehdessänne, mikä on hieno asia). On myös esitetty, että mustavalkoisen jyrkkä suhtautuminen lihansyöntiin ei ole tarpeen, vaan jo yksi kasvissyöntipäivä viikossa keventäisi itse kunkin ekologista selkäreppua sekä tekisi hyvää terveydelle ja lompakolle.

Kasvisruoat kiinnostavat ihmisiä, mutta monia arveluttaa esimerkiksi valkuaispitoisten palkokasvien tai soijatuotteiden käyttö. Se vaatiikin jonkin verran opiskelua ja paneutumista, kun taas kiireinen arkiruoanlaittaja turvautuu mieluiten valmiisiin, helposti saatavilla oleviin ohjeisiin. Sellaisia ovat myös lehtenne ruokareseptit.

Olisiko siis mahdollista saada esille lisää pääruoaksi sopivien, täysipainoisten ja maukkaiden kasvisruokien ohjeita broileri- ja jauheliharuokien rinnalle? Ehkä kasvisruokalajeista tulisi vähitellen luonnollinen vaihtoehto mietittäessä päivän ateriaa sen sijaan, että ne nähtäisiin jonkinlaisena marginaalisena poikkeamana "tavallisesta ruoasta".

Kiitos etukäteen ja mukavaa kevään jatkoa!

Keväännytty

Tuomen lehdet ja nuput kasvavat silmissä. Vielä ripaus lämmintä sadetta, ja maailma vihertyisi yhdessä yössä. Pelto-ojiin on ilmestynyt kuturyppäitä, joiden tuntumasta kuuluu pulskahtelua. Pitäisi mennä vasiten illansuussa kuuntelemaan, onko kyseessä tavallinen, kurnuttava sammakko vai haukahteleva viitasammakko.

Pagistaanissa on keväännytty muun muassa pesemällä ikkunat, vaihtamalla vihdoinkin loput mullat, siivoamalla parveke ja avaamalla pyöräretkikausi.

En totu

Kevät etenee, mutta sen päällä on asfaltinpölyinen kalvo ja lintujen laulua säestää koneiden kolkko ääni. Vaikka miten tolkuttaisin itselleni, että kyseessä on asennekysymys (onko todella; en kai usko siihen itsekään), en taida tottua pellinvälkkeiseen, kovaan puuttomuuteen, työmaa-aitoihin ja möyriviin kaivureihin. Pala, joka juuttui kurkkuun palatessani muutama viikko sitten kotiin ja nähdessäni hävityksen, ei katoa minnekään. En enää halua katsoa ulos ikkunoista. En edes tahdo pestä niistä armeliasta pölykerrosta pois. En halua käydä parvekkeella, saati siivota sitä tai laittaa sinne kasveja. Olen väsynyt - ne möyrivät välillä öisinkin - kireä ja alakuloinen.

Ei uskoisi, mitä pieni pihametsikkö ja taloa ympäröivä viherkaistale voivat asumisviihtyvyydelle tehdä. Niiden ansiosta kehän vieressä asuminen oli siedettävää, varsinkin kesällä, kun puissa oli lehdet.

Mies myönsi tuntevansa samoin ja epäilevänsä, ettemme jaksa katsella ja kuunnella tätä karnevaalia kovin pitkään. Ja tämä on sentään vasta alkua. Emme tiedä, mitä tuleman pitää, ja sekin kiristää hermoja.

Yksissä tuumin totesimme, että taitaa olla aika ryhtyä harkitsemaan jurtan siirtämistä inhimillisempiin maisemiin, vaikka ajatus uuden kodin etsimisestä ja muuttolaatikoista on uuvuttava, sekin. Mutta työmaa kestää neljä vuotta!

Onneksi asumme vuokralla. Kukahan tämänkin asunnon ostaisi, ja millä hinnalla?

- - -

Pidin tänään Aleksanteri-instituutin maisterikoululaisille elämäni ensimmäisen täysimittaisen luennon. En ole mikään hyvä puhuja, mutta on mukavaa kertoa asiasta, jota pitää tärkeänä ja innostavana. En myöskään jännitä enää yleisön edessä puhumista, kiitos kaiken maailman kinkereiden antaman siedätyshoidon. Mutta jos saan valita, mieluummin kirjoitan. Aina. Onkohan ihmisiä, joille puhuminen ja kirjoittaminen on luonnostaan aivan yhtä helppoa, vai tapaavatko kaikki olla kallellaan jompaan kumpaan suuntaan?

Kaikessa järjettömyydessään

Niin, ne nuket. Mikä niissä nyt niin kammottavaa on?

Kun olin kahdeksanvuotias, muutimme Kuopion keskustaan vanhaan jugendkerrostaloon. Siinä oli valtavan suuri, hämärä ja rähjäinen ullakko. Sieltä siskoni jossain vaiheessa löysi vanhan, hylätyn ja huonokuntoisen nuken. Käsistään näppäränä hän kunnosti sen hienosti ja teki sille tyyliin sopivat, vanhanaikaiset vaatteet. Se laitettiin istumaan olohuoneen tuoliin koristeeksi.

Samoihin aikoihin minulla oli pari vuotta vanhempi, hyvällä mielikuvituksella ja erinomaisilla kertojankyvyillä varustettu kaveri, jonka suurinta huvia oli keksiä toinen toistaan karmeampia kummitusjuttuja ja syöttää ne tosina minulle. Hyväuskoinen kun olin - ja olen yhä - kaikki osuivat ja upposivat (kerrankin kaveri oli pelotellut minut lähes hysteeriseksi seinälle ripustetulla isoäitinsä kuvalla; sitten hän napsautti valot sammuksiin ja telkesi minut pimeään huoneeseen kuvan kanssa - reaktiotani hän taisi kyllä pelästyä pahanpäiväisesti itsekin).

En pienempänäkään ollut leikkinyt nukeilla oikeastaan lainkaan, joten suhteeni siskoni "pelastamaan" nukkeen oli jo valmiiksi etäisen epäluuloinen. Mainittu kaverini onnistui muuttamaan epäluulon aidoksi kauhuksi kuvailemalla pahaenteisesti ja elävästi tapauksia, joissa hyväuskoiset ihmiset olivat ottaneet kotiinsa vanhoja nukkeja, jotka olivat osoittautuneet kirotuiksi ja ryhtyneet turhan liikkuvaisiksi ja omatoimisiksi.

Sen jälkeen pelkäsin nukkea kuin ruttoa. Yksin ollessani saatoin jähmettyä tuijottamaan sitä lamaantuneena, varmana siitä, että se alkaisi liikkua hetkenä minä hyvänsä. Asiaa pahensi se, että eteisessämme oli vanha peilipöytä kupruilevine hopeanitraattipeileineen. Kun nukkea katsoi oikeasta kulmasta peilin kautta, se todella näytti liikahtelevan. Jos olin illalla yksin kotona, en uskaltanut lähteä huoneestani pois, koska nukke olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä kävellyt minua vastaan pahoin aikein.

Muuten ymmärtäväinen perheeni ei tainnut koskaan tajuta, miten paljon nukkea oikeasti pelkäsin. Lähinnä kammoni taisi huvittaa heitä. Joskus isä kurillaan peitti nuken villashaalilla selittäen, että nyt se ei ainakaan pääse lähtemään liikkeelle. Minä olin tietysti varma siitä, että moinen temppu sinetöi tuomiomme suututtamalla kapineen kostamaan meille kaikille jollain karmealla tavalla.

Aikuisiällä sitten huomasin, että elokuvat, televisiosarjat tai kirjat, joissa viitataan kirottuihin tai muuten oudosti käyttäytyviin nukkeihin saivat minussa aikaan täysin suhteettoman paniikkireaktion. Jotakin elokuvaa katsoessani aloin jopa täristä ja itkeä (!) tajuamatta ollenkaan, mitä minulle oikein tapahtui. Näen myös aika ajoin painajaisia tuosta lapsuuteni kauhunukesta, joka ainakin jossain vaiheessa oli mökin ullakolla säilössä - vannotin tosin vanhempiani toimittamaan sen sieltä jonnekin, jossa en varmasti törmää siihen. Noissa painajaisissani olen yksin mökillä ja alan kuulla yläkerrasta pieniä, muovisia askeleita. Enkä pääse pakoon.

Naurakaa vain. Minuakin naurattaisi makeasti, jos nuo tuntemukset eivät olisi niin voimakkaita ja vastaansanomattomia kaikessa järjettömyydessään.

Jalli

- Onko tuossa siivouskomero, kysäisi anoppikokelas viime viikolla Pagistaanin eteisessä kenkiä jalkaansa laittaessaan. Naurahdin, avasin kaapin ja näytin, mitä "siivouskomerosta" löytyy.
- On se hyvä, että sinäkin harrastat retkeilyä. Ei kai normaali ihminen (sic!) tuollaista kotonaan sietäisi, päivitteli anoppi nähdessään komeron pullistelevan makuupusseista, kiipeilyvälineistä, jäähakuista, retkikeittimistä ja ties mistä muusta, mitä tarvitaan reissatessa paikoissa, joissa kolmekymmentä pakkasastetta on sääntö ennemmin kuin poikkeus.

Ja se oli vasta yksi kaappi.

Romppeen määrään olen jo tottunut - onhan siitä osa minun, ja urosvahvistuksen retkeilyarsenaalista hyödyn minäkin - mutta päivänä muutamana työhuoneen kaappia penkoessani olin saada sätkyn.

Ylähyllyn hämäristä katsoa killitti vastaan nukke. Minut tuntevat tietänevät, että pidän nukeista vielä vähemmän kuin klovneista (asiasta kiinnostuneille olen valmis antamaan tarkemman taustaselvityksen, kammollani on nimittäin syynsä). Lähempi tarkastelu turvallisen etäisyyden päästä osoitti, ettei silmälasipäisellä, luvalla sanoen vipsahtaneen näköisellä nukella ollut jalkoja. Muotopuoli hirvitys!

Ottaessani asian puheeksi miehen kanssa tämä ilmoitti tuohtuneena, ettei kyseessä ollut mikä tahansa nukke, vaan kunnianarvoisa Jalli Riivatsalo, joka oli joskus takavuosina askarreltu lennokin pilotiksi ja vietti nyt pitkää ja ansaittua sapattivapaata kaapissa.

Jalli Riivatsalo. Selvä. Siellä se nytkin istuu, kaapissa. Toivon, ettei nimi ole enne, ja se myös pysyy siellä (tosin, kuten urosvahvistus järkevästi totesi, jalaton nukke tuskin lähtee kovin helposti liikkeelle ja kummittelemaan).

Ja kai yksi pilotti ja muutama jäähakku ovat aina luurankoja parempi vaihtoehto.

Kirkhakkisia

Lomakauden ulkopuolella pidettävien lomapäivien hämärä kaksinkertaistumisperiaate (virkakoneistossa holtittomasti heittelehtivä, byrokratiarajoitteinen tumpelo törmää yllätyksiin harva se päivä) oli jättänyt allekirjoittaneelle tukun huhtikuun loppuun mennessä käytettäviä rokulipäiviä. Mikäpä siinä. Käytännössä lomailen urakoimalla luvattuja ja keskeneräisiä sivuhommia pois Suuren Loppusuoran alta. Vakaana aikomuksena olisi nimittäin saada syksyllä tekele tarkastukseen lisensiaatintyönä ja viilata se esitarkastuskelpoiseksi väikkäritarjokkaaksi seuraavan kevään aikana.

Sanasta naista.

Eilen kävin juttukeikalla aurinkoisessa Turun saaristossa. Samoissa maisemissahan pyöräilin toissa kesänä; nyt kallioinen ja ruovikkoinen seutu oli vasta heräämässä kevääseen. Paljon haahkoja näin, ja korkealla kaartelevan merikotkan.

Ja tietysti kirkhakkisia Nauvon keskiaikaisella kivikirkolla. Kiitos Konrad Lorenzin, olen kymmenkesäisestä asti pitänyt naakkoja, niiden sosiaalista elämää ja vivahteikasta kieltä lähes taianomaisen kiinnostavina. Eilenkin niitä seuraillessa vierähti lähes tunti, vaikka luulin seisseeni vanhalla hautausmaalla vain kymmenen minuuttia. Jos kameran jalusta olisi ollut mukana, tunti olisi helposti muuttunut kolmeksi.

Namuruuna

Sain koirankasvattajaltamme kasvattajakollegan hänelle lähettämän tosikertomuksen, joka olisi saanut aamukahvit rinnuksille, jos sen olisi kahvimuki kourassa lukenut. Koska tarina on peräisin julkiselta, hevosaiheiselta keskustelupalstalta, tohdin referoida sen tässä.

Erään hevosia omistavan pariskunnan naapuriin oli muuttanut uusi perhe, jonka kanssa pariskunta oli tervehtimisväleissä - tai ainakin oli, kunnes perheen äiti oli jättänyt postilaatikkoon kirjeen, jossa vaadittiin hevosaitausta poistettavaksi lasten koulumatkan varrelta. Syynä oli se, että toinen hevosista "esitteli elintään" perheen koululaisten nähden. Äitiä huolestutti, millaista vahinkoa moinen saattaisi saada aikaan lasten herkissä mielissä.

Mitä tuossa nyt voi tehdä? Kertoja oli huvittuneen hämmentyneenä pohtinut, pitäisikö asiasta käydä keskustelemassa naapurin kanssa. Vai olisiko pidettävä puhuttelu estottomalle ruunalle, joka paikkojaan tuuletellessaan teki vain samaa kuin hevoset kautta maailman sivu? Kumpaakaan hän ei ollut vielä tehnyt, kun kaksi päivää myöhemmin hänen palatessaan kotiin iltalenkiltä naapurin rouva tuli vastaan kameran kanssa. Närkästyneenä rouva tivasi, eikö kirje ollut tullut perille, ja miksi mitään ei ollut tapahtunut. Lapset olivat kuulemma esittäneet jo kiusallisia kysymyksiä, ja äiti oli joutunut selittämään, että hevosen vatsan alla roikkuva kapistus oli sen umpisuoli. Kuulemma hevosten omistaja olisi ymmärtänyt asian vakavuuden, jos hänellä olisi ollut omia lapsia. Sitä paitsi perhe oli muuttanut maalle nimenomaan turvallisen kasvuympäristön vuoksi. Asia vietäisiin poliisille, ellei hevosia siirrettäisi, ja kuviakin oli nyt todisteena, rouva oli tykittänyt.

No, kertoja - joka mainitsi harvoin jäävänsä sanattomaksi, mutta nyt kohdalle oli osunut sellainen tilanne - jäi mielenkiinnolla odottamaan mustanmaijan kurvaamista pihaan. Mitähän poliisit tekisivät? Pidättäisivätkö irstaan eläimen, vai lätkäisisivätkö siihen sakkolapun?

Ja poliisithan tulivat. Tosin hevosen sijaan he olivat kyselleet talon isännän perään. Perheenäidin selostus oli nimittäin käsitetty niin, että intiimejä paikkojaan olisikin lapsille esitellyt omistaja, ei hevonen. Kun kertoja oli selittänyt asian ja näyttänyt saamansa kirjeen, toinen poliiseista oli ratkennut nauruun toisen yrittäessä pysyä edes jotakuinkin vakavana. Käytyään naapurin rouvan pakeilla he olivat palanneet, todenneet asian olevan kunnossa ja pahoitelleet väärinkäsitystä.

Eivät olleet kuitenkaan suostuneet kertomaan, millainen keskustelu naapurissa oli käyty.

Lisäys: Saman helmen löytänyt Linko linkitti alkuperäiseen keskusteluun, se löytyy täältä.

Kuituputkiin

Paikallisessa ostoshel... paratiisissa näkökenttään osui korea kosmetiikkamainos, jossa kohtalokas seireeninainen katsoi ohikulkijoita utuisesti metristen ripsiensä takaa. Mutta mitä kehottikaan teksti?

Kiedo ripsesi kaunistaviin kuituputkiin!

Tämä on kyllä niin tyhjentävää, ettei sanottavaa jää.

Pitovaikeuksia

On petollisen helppoa osoitella ja paheksua muiden tekemisiä, etenkin tietämättä tapausten tarkempia taustoja. Talven viides flunssa on kuitenkin hyvä tekosyy olla tavallista äreämpi ja kärkkäämpi, onhan?

Niinpä tietoonne saatan, että allekirjoittanutta ottavat ankarasti kupoliin eläintenmyynti-ilmoitukset, joissa aikuista eläintä - yleensä koiraa - kaupataan uuteen kotiin pitovaikeuksien, ajanpuutteen tai perheenlisäyksen vuoksi. Niitä on nimittäin paljon, ja määrä tuntuu vuosien myötä vain kasvavan. Itse asiassa juuri tänään kaupunkilehden palstalta silmiin osui ilmoitus, jossa vuoden ikäistä rottweileria tarjottiin kiertoon kahden jälkimmäisen syyn perusteella.

Pahalle allergialle tai muulle yllättäen puhkeavalle sairaudelle ei tietenkään voi mitään, ja elämä voi tehdä muitakin arvaamattomia käännöksiä itse kunkin kohdalla. Mutta eivätkö ihmiset ota ajanpuutteen ja mahdollisen perheenlisäyksen kaltaisia asioita huomioon jo ennen kuin lähtevät kasvattajan luokse katsomaan vastustamattomia pentuja, joista vääjäämättä kasvaa aikuisia koiria, jotka puolestaan elävät parhaimmillaan pitkän, kenties viisitoistakin vuotta kestävän elämän?

Vai onko viisitoista vuotta liian pitkä aikajakso ajateltavaksi, kun eletään nykyhetkessä ja toteutetaan tämän päivän mielihaluja?

Käydessäni taannoin lemmikkikaupassa silmäilin koiratarvikkeiden nykytarjontaa. Vaatetuspuolella ei tarvitse enää tyytyä mustiin ja askeettisiin sadeloimiin, vaan pikkuhauvansa voi pukea juuri niin somaksi ja röyhelöiseksi kuin huvittaa. Pennuille tarkoitetut lelut ja pannat ovat vaaleanpunaisia ja -sinisiä imellyksiä, ja koirille on tarjolla jopa lastenrattaiden näköisiä työntörattaita.

Jos olisin oikein ilkeä ja vielä vähän nuhaisempi, voisin kysyä, olisiko lemmikkien inhimillistämisilmiön ja perheenlisäyksen vuoksi uuteen kotiin tarjoteltavien koirien väliltä löydettävissä jonkinlainen yhteys.

Voisin vaikka heittää ilmaan sanan harjoituskappale.

No, kyllähän äitinikin naureskelee, että allekirjoittanut saa kiittää omasta olemassaolostaan koiraa, joka hankittiin perheeseemme vuotta ennen syntymääni. Liekö kyse ollut jonkinlaisista hoivahormoneista, mutta kymmenen vuoden yrityksen jälkeen kuopuskin ilmoitti itsestään koiranpennun tultua taloon (ei tosin puhettakaan, että koirasta olisi takiani luovuttu; en usko ajatuksen edes etäisesti juolahtaneen vanhempieni mieleen).

Ja on malka myös omassa silmässäni. Olenhan itsekin antanut toisen koirani pois, tosin vanhemmilleni; vieraalle en olisi voinut kuvitella sitä luovuttavani ilman todella pakottavaa syytä, mitä ei tässä tapauksessa edes ollut. Tilapäisestä pysyväksi muuttuneeseen järjestelyyn ovat olleet tyytyväisiä kaikki, ennen muuta vanhempani sekä ainoan koiran lokoisaa ja huomiopitoista elämää viettävä Selma. Mutta silti.

Suomenhevosen kaltainen

Marinadin kirjoitus yhdistettynä viime aikojen sitkeään sairasteluun saivat minutkin miettimään suhdetta omaan kroppaani. Mitä se oli ennen ja mitä nyt?

Myös minä olin lapsena ja varhaisnuorena perusliikkuvainen ja laihansorttinen vipeltäjä: rymysin metsissä yksin ja kavereiden kanssa, vähän myöhemmin pyöräilin joka päivä tallille ja takaisin, keikuin tuntikausia hevosten selässä ja lapoin laulellen lantaa. Joskus alle parikymppisenä tuli vähän jähmeämpi kausi, mutta opiskeluaikana aloitin ratsastuksen uudestaan - sillä kertaa jo huomattavasti kehotietoisemmin; tajusin esimerkiksi olevani tolkuttoman jäykkä ja yritin kompensoida sitä venyttelemällä.

Näin jälkikäteen ihmettelen, miten vähän nuorempanakaan kiinnitin huomiota kroppani muotoon ja ulkonäköön - mitäpä moisesta, kun perusasuna olivat paksut villapaidat, ratsastushousut ja farkut? Itsekriittisyyden aika tuli kehon osalta vasta vähän alle kolmekymppisenä, kun elämä oli muutenkin yleiskriisissä ja itseluottamus miinuksella. Tiedä, minkä syömishäiriön olisin kehittänyt, ellen olisi puolisattumalta eksynyt latinotanssien pariin. Minä, jokseenkin androgyyni syntymäpökkelö, huomasin yht'äkkiä nauttivani aivan uudenlaisesta tavasta liikkua. Huono ryhtini parani, ja aloin tiedostaa oman olemukseni ja ulottuvuuteni selkeämmin. Jotenkin koin itseni myös feminiinisemmäksi kuin ennen, vaikken korkokenkiä kuunaan jalkaani pannutkaan, vaan tyydyin tanssilenkkareihin.

Samoihin aikoihin, joskus viisi vuotta sitten, aloitin myös säännöllisen juoksemisen ja muun liikunnan. Ensin se oli lähinnä mielenhoitoa ja ahdistuksenhallintaa, mutta kunnon kohentuessa liikkumisesta alkoi pitää yhä enemmän sen itsensä vuoksi. Siinäkin perfektionismiin taipuvaisen oli haettava omat rajansa: oli aikoja, jolloin touhu alkoi karata käsistä, ja vasta rasitusvammat ja alipaino pakottivat ottamaan rauhallisemmin. Nykyisin tiedän jo, että vimmainen lenkkeily ja pipon kiristyminen ovat kohdallani oireita jostakin muusta; ne ovat sijaistoimintaa ja hätääntyneitä pyrkimyksiä hallinnan tunteeseen tilanteissa, joissa elämä tuntuu syystä tai toisesta epävarmalta tai tarkoituksettomalta.

Tällä haavaa huomaan suhteeni omaan kroppaani olevan aika tasapainoinen ja jollain tapaa toimintakeskeinen. Niin kauan kuin saan olla vailla rajoittavia vammoja tai perussairauksia, haluan kehoni pystyvän viemään minut paikkoihin, jonne tahdon mennä. Saan hedonistisen nautintoni peiliin katselun tai tavoitteellisen suorittamisen sijaan jaksamisen tunteesta ja siitä, etten joudu jättämään väliin kiinnostavia asioita vain huonon peruskunnon vuoksi (mukavaa tietysti on, että painonhallinta ja lihaskunnon ylläpito sujuvat siinä sivussa).

Itse asiassa suhtaudun ruumiiseeni vähän kuin eläimeen, koiraan tai hevoseen. Koetan pitää sitä hyvänä, ruokkia oikein ja annostella sopivasti monensorttista liikuntaa, että se voisi hyvin ja olisi elinvoimainen. Jos sairastan, maltan jo levätä - ainakin vähän paremmin kuin ennen. Osaan jo ottaa rennommin, jättää lenkit väliin ja syödä suklaata, jos mieli tekee. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni paremmin niin mielen kuin kropankin puolesta.

Kehoni ei ole millään tavoin elämäni keskipiste, mutta on paljon helpompaa elää ja keskittyä muuhun, jos sekin on oloonsa tyytyväinen ja perushuollettu.

Liikunnallisesti lahjakas en ole millään saralla. Olen edelleen jäykänpuoleinen ja kinttuni ovat kierot. En tule juoksemaan maratonilla hyviä aikoja tai kiipeilemään apinan lailla vaikeita kallioreittejä, en tanssimaan sulavasti salsaa tai pärjäämään vaativassa kouluratsastuksessa. Jos jatkan hevosvertausta, kehoni on suomenhevosen kaltainen: se on oikein kohdeltuna hyvä, kestävä ja karaistunut kumppani, jonka kanssa voi tehdä vähän kaikkea pellon kynnöstä esteratsastukseen, kunhan ei odota huippusuorituksia tai vertaa sitä täysiverisiin kykyjen sen enempää kuin ulkonäönkään suhteen.

Sohvanreunalta toiselle

Pagistaanin viikonloppu kului tiiviisti sohvanreunalta toiselle siirtyessä ja kahvikuppia kallistellessa. Anoppikokelas oli kylässä ja halusi luonnollisesti kiertää tervehtimässä pääkaupunkiseudulla asuvat sukulaiset monen vuoden tauon jälkeen.

Entisen tavoin nykyinenkin anoppi pitää kovasti baletista, joten lauantaina harrastettiin kyläilyn lisäksi kulttuuria. Vaikka allekirjoittanut ei edelleenkään lukeudu klassisen balettitanssin ylimpiin ystäviin, kolme esitystä käsittänyt kokonaisuus oli hieno ja vaikuttava. Huomasin nauttivani ennen muuta puhtaaksiviljellystä liikkeestä, rytmistä ja jonkinlaisesta visuaalisesta symmetriasta ilman paimenromansseja, prinssejä, prinsessoja tai muita harsoisen eteerisiä juonenkulkuja (ne tutu-hameet ovat jostain syystä allekirjoittaneelle kuin punainen vaate härjälle).

Ilmeisesti tiheämmin toistuva altistus voi jossain määrin auttaa taiteelliseen rajoittuneisuuteen, ja aiemmin käsittämättömiltä tuntuneet ilmaisukeinot alkavat niin sanotusti avautua.

Nelihenkisen seurueemme miespuoliset jäsenet - urosvahvistus ja tämän velipoika - olivat ensimmäistä kertaa baletissa ja pitivät niin ikään kovasti näkemästään.

Suhteuttamista ja t(s)uumailua

Jos vielä piirakkaterapian jälkeenkin peilistä katsoa nuilottaa pitkä ja apea naama, eikä mitään varsinaista valituksen aihetta löydy, on otettava käyttöön kovemmat konstit.

Ensimmäisessä vaiheessa - tätä voidaan kutsua vaikkapa suhteuttamiseksi - annetaan periksi angstille ja melankolialle. Lopetetaan vastaan tappeleminen, irrotetaan jalat pohjasta ja heittäydytään hetkeksi maailmantuskaan kellumaan. Tämä käy kuuntelemalla vaikkapa CMX:ää ja lukemalla surullisia kirjoja, jopa sellaisia omaelämäkerrallisia tilityksiä, joihin ei juuri muulloin tule tarttuneeksi. Kirjaston palautushyllystä mukaan poimittu Reko ja Tina Lundánin Viikkoja, kuukausia oli karua kerrontaa varsinkin yhdeltä istumalta luettuna (Veikko Huovisen Pojan kuolema sai jäädä vielä yöpöydälle odottamaan, liika on liikaa). Olo viimeisen sivun jälkeen oli ontto ja oudon voimaton.

Tässä vaiheessa voidaan käydä päänsisäinen neuvottelu siitä, ovatko omat murheet kaikitenkaan ylitsepääsemättömiä.
- No, mietitäänpä. Olisko kiva tehdä varmaa kuolemaa jonkin kamalan taudin takia?
- Eiolis.
- Entä jos kumppani olisi heittämässä henkeään? Tai joku muu läheinen?
- Noeioliskiva sekään.
- Eläpä sitten vänötä joutavia! Eikös se nyt oo kaiken kaikkiaan mukavaa olla elossa ja terve?
- Joo. On.

Kun perusasioista on näin päästy yksimielisyyteen, aletaan uida määrätietoisesti kohti valoa. Mietitään, mitkä ovat omalla kohdalla ne asiat, jotka lähes poikkeuksetta nostavat ilon pintaan. Allekirjoittaneen itseterapoinnin kannalta Juurijuhla-kansanmusiikkitapahtuma osuikin täsmälleen oikeaan aikaan. Torstain konsertissa Sanna Kurki-Suonion karismaattiset kainuulaischansonit saivat jo suupielet kohoilemaan. Ne raivasivat pehmeästi tietä Tsuumi Sound System-ryhmän tarttuvalle riehakkuudelle ja elämänvoimalle, jolle ei ollut vastaan sanomista.

Vaikka olen pyrkinyt pysyttäytymään jotakuinkin jyvällä suomalaisen nykykansanmusiikin kehityksestä, mainittu poppoo oli jostain syystä jäänyt tsuumaamatta tarkemmin (tosin muistin oitis jututtaneeni yhtyeen harmonikansoittajan Hannu Kellan erään teatteriprojektin tiimoilta pari vuotta sitten). Se tarjoilee ekstaattisen energistä menoa, johon persoonallista lisämaustetta tuo pianon ja saksofonin kaltaisten, vähemmän "tyypillisten" instrumenttien käyttö.

Maistiaisia löytyy täältä, vaikka äänitteellä kuunneltuna kansanmusiikista jääkin aina uupumaan jotain olennaista. Välittömyys, into ja saumatta tunnelmasta toiseen siirtyilevä luova riemu pitää kokea livenä.

Kuva on lainattu yhtyeen kotisivuilta.

Reklamaatio

Kannamme silloin tällöin Pagistaanin karvaiselle kansanosalle purtavaksi naudan potkaluita, jotka tunnetusti ovat turvallista järsittävää, toisin kuin esimerkiksi sian tai lintujen luut (jälkimmäiset murtuvat teräviksi säleiksi, kun naudan luut murenevat pyöreiksi murusiksi). Eläinkaupasta niitä saa savustettuina, mikä onkin sisätiloissa mukavampi vaihtoehto kuin raakojen, rasvaisten luiden pyörittely pitkin sohvia ja mattoja.

Potkaluita oli pureksittu pitkin päivää myös eilen, kun yliassistentti osoitti merkillistä haluttomuutta ilta-atriaansa kohtaan. Hyvästä syystä, ilmeni, kun mainittu atria vartin päästä löytyi jaettuna laajalti matolle ja molempiin päihin sohvaa. Puolilta öin vuorossa olivat kertaalleen puhdistettu sohva, tyyny, matto sekä omat etukäpälät. Kahdelta yöllä - sohva ja matto. Neljän jälkeen aamulla - kaksi kohtaa matosta. Aamulla kävi ilmi, että myös työhuoneen sohva (miksi aina sohva?) oli saanut jossain vaiheessa osansa.

En huolestunut kovasti, koska arvasin jo asiainlaidan. Ja niinpä kävi, että viimeisissä tuotoksissa ylös tuli muutamia rouhakankokoisia luunpalasia, jotka olivat kieltäytyneet jatkamasta matkaansa ruoansulatuskanavassa. Hyvä niin, koska suolitukos olisi ollut huomattavasti vakavampi vaiva.

Aamulla kaikki oli ankaraa haukotteluamme lukuun ottamatta kunnossa, ja suunnittelimme reklamaatiota yliassistentin nimissä.

Eläinkauppa XXX

Kotiväkeni osti teiltä tiistaina savustettuja, keskikokoisia naudan potkaluita, jotka osoittautuivat laadultaan luokattomiksi. Siitä huolimatta, että bedlingtoninterrierien hyvinmuodostuneet leuat ja hampaat mainitaan asiantuntevissa lähteissä erityisen vahvoiksi, ei luista kuuluisi normaalikäytössä irrota polkuanturan kokoisia palasia. Allekirjoittanut on nähnyt elämää riittävästi osatakseen erottaa toisistaan hyvän ja huonon luun. Kunnianarvoisaan kymmenen vuoden ikään ehtinyt koira haluaa niin ikään viettää jo yönsä nukkuen, ei voiden ankarasti ja toistuvasti pahoin ala-arvoisten potkaluiden vuoksi. Kotiväen valvottaminen on niin ikään riskialtista, koska jos he eivät jaksa päivällä tehdä töitään ja ansaita rahaa, kuten heidän toimenkuvaansa kuuluu, jäämme pian vaille niin luita kuin jokapäiväisiä koiranraksujamme ynnä Yrjölän puuroa.

Odotan taholtanne asianmukaista kompensaatiota virheellisen tuotteen vuoksi. Siankorvat tai kuivattu mahalaukku kelpaavat hyvin, samoin sonnin sudit.

Terveisin
Tanzara Sandy Girl
koira

Paljonko

Joskus maailmankuvien erot tiivistyvät pieniin, mutta kuvaaviin yksityiskohtiin. Urosvahvistus kertoi, kuinka he Intian-reissullaan koettivat työkaverinsa kanssa selvittää, paljonko väkeä vierailupaikkakunnilla asuu. Vastausta kysymyksiin ei tullut kollegoilta sen enempää kuin taksinkuljettajiltakaan, vain kummastuneita katseita ja hämmentyneitä ympäripyöreyksiä.
- Tuli sellainen vaikutelma, että intialaisten näkökulmasta kyselimme todella hölmöjä.

Ilmeisesti Suomen kaltaisessa maassa väkeä on niin vähän, että kaikista pidetään visusti lukua. Intiassa taas ihmisiä on yksinkertaisesti paljon. Kaupunki voi olla pieni tai suuri, mutta yksittäisten ihmisten määrä ei ole millään tavoin olennainen tieto, paitsi ehkä joillekin väestökysymysten parissa askaroiville virkamiehille. Ehkä tämänkaltaisten asioiden painotuserot kertovat myös ajattelun yksilö- tai yhteisökeskeisyydestä kussakin maailmankolkassa.

Kriisinhallintaa karjalaisittain

En ole oikein koskaan osannut innostua karjalaisuudestani samanlaisella antaumuksella kuin esimerkiksi rakas siskoni, joka tekee hienoa työtä karjalaista kulttuuria vaalivana seura-aktiivina. Hän osallistuu piirakkatalkoisiin, harrastaa perinnekäsitöitä ja on mukana järjestämässä tapahtumia jos jonkinlaisia. Osaltaan passiivisuus johtunee kroonisesta konstruktivismitartunnasta, jonka olen saanut erikoistuessani pohtimaan kysymyksiä, miten esimerkiksi historiankirjoituksen - etenkin niin sanottujen "suurten kertomusten" - avulla luodaan ja ylläpidetään kansallis- ja kulttuuri-identiteettejä.

Niinpä omasta kulttuuriperinnöstäni nauttimisen sijaan käyn kyselemään ja saivartelemaan, mitä karjalaisuus oikein on. Eihän sitä ollut käsitteenä olemassakaan ennen kuin viime sodat oli sodittu ja luovutetun alueen asukkaat asutettu ympäri Suomea. Sitä ennen oli suistamolaisia, suojärveläisiä, kirvulaisia, viipurilaisia... Entä ketkä ovat karjalaisia? Siirtolaiset? Olemmeko me evakkojen jälkeläiset enemmän karjalaisia kuin ikänsä vaikkapa Lieksassa, Joensuussa tai Lappeenrannassa asuneet? Ja karjalainen kulttuuri - onko sitä? Esimerkiksi luterilaisissa kannakselaispitäjissä tai Ylä-Karjalassa on eletty aikanaan aika lailla eri tapaan kuin Raja-Karjalan ortodoksipitäjissä.

Varsin mielenkiintoisen keskustelun aiheesta kävin muuten kerran erään saamelaistaustaisen tutkijan kanssa. Hän kun pohti työkseen samoja kysymyksiä saamelaiskulttuuriin liittyen.

Mutta onhan se siellä, karjalaisuus, kaikkien kysymysten ja tinkaamisten alla. Mistä löytyykään ratkaisu eksistentiaaliahdistukseen, kun asuinympäristössä tapahtuu kamalia, olo on haikeanvaikea ja ikävä itäiseen väljyyteen ja luonnonrauhaan nostaa palan kurkkuun?

Surut sivuun ja piirakoita leipomaan!

Hinku piirakantekoon oli niin pakottava, että arvelin geenistössäni napsahtaneen päälle karjalaisen kriisinhallintaohjelman, joka aktivoituu elinympäristön muutosten myötä ja on saanut esiäidit sukupolvien takaa tarttumaan pualikkaan patenttiratkaisuna pulmaan jos toiseenkin - tai jos ei ratkaisuna, niin lievittäjänä ainakin. Englantilaisilla on teensä, karjalaisilla piirakat?

Niinpä väsäsin lauantain ratoksi kasan rukiisia karjalanpiirakoita, joista Intian-työreissulta sopivasti palannut urosvahvistuskin ilahtui kovin. Harmillista vain, että asuntomme uunin maksimilämpötila on 250 astetta, kun piirakat vaatisivat 300 asteen lämmön parahultaisiksi paistuakseen. Muuten maukkaista piirakoista jäi tällä kertaa puuttumaan se viimeisen silauksen antava rapsakkuus (uunin rajoitteisuus tiedoksi vastaisen varalle myös kanssakarjalaiselle Marille, jonka kanssa kaavailimme piirakkaleipojaisille jatko-osaa kenties Pagistaanin keittiössä). Toimenpiteen terapia-arvo oli kuitenkin kiistaton.

Aamu

"Parempi" kamerani on jäänyt muiden kiireiden takia harmittavan vähälle käytölle; lähinnä olen hoitanut sillä satunnaisia lehtikuvauksia. Eihän tässä kohta enää muista, miten päin sitä pidellään.

Tässä kuitenkin varhaisen aprilliaamun tunnelmapala Kuorinka-järven jäältä.

Myönteisesti ajateltuna

Sehän kävi nopeasti.

Kun tulin kotiin, puut ja pensaat olivat poissa.

Kaikki.

Myönteisesti ajateltuna ikkunoistamme avautuu nyt täysin esteetön, avaranilmava näkymä liikettä ja dynamiikkaa sykkivälle kehälle. Voimme kokea elävämme aivan talouskasvun valtasuonessa, kehityksen kuohuvassa ytimessä. Enää meidän ei tarvitse tyytyä rumaan ryteikköön ja järjettömien luontokappaleiden edesottamuksiin, vaan voimme ihailla edessämme soljuvaa, edustavaa otosta kotomaamme ajoneuvokannasta. Ah, sitä pellin välkettä ja metallivärien herkkää hohtoa! Jo ylevöityy ihmisrievun mieli pään painuessa nöyrään kumaraan mahtavan moottorivoiman edessä!

Mikä hienointa, myös liikenteen huumaavasta huminasta - tuosta jylhästä ja tauottomasta konsertosta moottoripyörä- ja ambulanssisooloineen - pääsemme nyt nauttimaan ilman häiritsevää vaimennusta. Tämä ylimääräinen ilonaihe kävi ilmeiseksi jo vartin kuluessa kotiinpaluusta, enkä ole pysyä nahoissani silkasta riemusta.

Kraa

On vaikeaa olla tulematta hyvälle tuulelle varislintuja katsellessaan. Äsken huomioni kiinnitti työhuoneen ikkunasta näkyvä liike. Varishan se siinä patsasteli vastapäätä olevan siiven katolla. Askel oli harkitsevan vakaa, suorastaan mietiskelevä. Silmän vilkkuluomi vilahteli linnun katsellessa ympärilleen ja vilkaistessa aika ajoin ylös taivaalle: haukkoja?

Saapuessaan katon reunalle varis pysähtyi hämmästyneen oloisena. Se kurkisti alas, katseli sivuilleen ja taas kerran ylös. Tuumaili hetken, kohensi sitten siipiään ja otti tukevan asennon.
- Kraa, kraa, kraa!
Kuin velvollisuutensa täyttäneenä lintu kyyristyi, ponkaisi siivilleen ja kohosi hieman keikkuen kohti kevättaivasta.

Allekirjoittanut ei kohoa kevättaivaalle, vaan lähtee kohta pakkaamaan koiria autoon, huokaa syvään ja kääntää nokan taas kerran kohti Ruuhka-Suomea.

Suapikohan

Eilen aurinko oli pehmentänyt lumen soseeksi ja jään päällä oli sohjoinen vesikerros. Vaikkei yöpakkasta juuri ollut, varhain aamulla jäällä pääsi hyvin kulkemaan lumikengillä. Onnellinen koiranpoika kaarteli laajoja kunniakierroksia nousevalle auringolle, iän myötä mukavuudenhaluisemmaksi käyvä yliassistentti meni mieluummin takaisin nukkumaan.

- - -

Aina Pohjois-Karjalassa käydessäni huomaan, että olemukseeni tulee tiettyä rentoutta ja lupsakkuutta, joka muualla tuppaa jäämään piiloon. Osaltaan kyse on murteesta: täällä tunnen voivani puhua vapaasti kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, miten asiat sanon. Kyse ei ole siitä, että millään tavalla häpeäisin itäistä puheenparttani, jonka olemassaolon oikeastaan tiedostin vasta muutama vuosi sitten muuttaessani muualle. Mutta olen ollut huomaavinani, että nopeasti puhuessani puheen rytmi saattaa kuulostaa toisilta murrealueilta kotoisin olevista jotenkin hankalasti seurattavalta. Siispä olen oppinut puhumaan hieman hitaammin ja huolellisemmin ja vääntämään vähemmän. Mie ja sie toki ovat ja pysyvät.

Eilen etsiskelin paikallisesta sekatavarahallista käsikäyttöistä avantopumppua, maanmainiota ja yksinkertaista vehjettä, jolla saa rumpsutettua vettä ämpäriin kairanreiästä. Niitä ei ollut näkösällä, mutta jääsahoja oli tarjolla puoleen hintaan. Vieressäni joku vanhempi mies silmäili samoja sahoja ja nappasi sitten yhden mukaansa suunnaten kohti nuorta, geelitukkaista miesmyyjää.
- Suapikohan tällä sahattua jiätä?
- Jaa, mikäs se on? Jääsaha? Kaipa sillä sitten jäätä sahataan. En tiiä miten, kun en oo ite käyttäny. Katotaanpa.

Kaksikko suuntasi takaisin myyntihyllylle tutkimaan paketista avattua näytekappaletta. Ilmoitin olevani samalla asialla ja lyöttäydyin seuraan. Myyjää nauratti kovasti:
- Mie oon koko ajan luullut, että nää on pyykkitelineitä. Vai että jääsahoja.
Tartuin tilaisuuteen ja kysyin avantopumppuja. Kanssa-asioitsijani innostui niin ikään asiasta. Myyjä raapi päätään.
- On meillä ollut jottain. Pittää miettiä. Ossaatko selittää, minkälainen se pumppu on.
Minä selitin, ja vanhempi mies osoitti jääsahojen vieressä olevia pakkauksia:
- Kah, tuossahan niitä on.
- Ei, kyllä nuo on jumppapalloja, korjasi myyjä.

Nuori mies teki kelpo asiakaspalvelijan tavoin parhaansa kulkien kanssani liikkeen läpi, mutta pumppuja ei löytynyt. Jääsahan sitten ostimme molemmat, minä ja pappa. Mökillä testasin sitä avantoa tehdessäni; hyvin toimi. Asioinnista jäi myös ylen hilpeä mieli, vaikka kyseistä liikettä usein suureen ääneen parjataankin.

Sitä paitsi viime keväänä he lähettivät postissa lapaseni, jotka olin unohtanut koiranruokahyllyyn.