"Ihmisenhän on opittava sieppaamaan ilonsa pienistä ja turhista, jotta hänen elämässään olisi makua."- Pentti Haanpää
Tämä kevättalvi tuntuu erilaiselta. En nyt tarkoita lintuinfluenssahysterian mahdollisia lieveilmiöitä, puolin ja toisin käsistä karannutta sananvapauskiistaa tai muita ikäviä asioita, joista ei tunnu olevan puutetta maailmalla.
Koskapa olisi.
Ei, nyt puhun omasta, pienestä elämästäni. Samalla, kun huomaan kyllästyneeni talven jälkeen mustaan ja harmaaseen, alkaa sisuksistani puskea sitkeästi pintaan jonkinlainen kupliva hyväntuulisuus ja perushilpeys, joka ei jää satunnaisiin hetkiin. Pitkästä aikaa. En edes muista, miten pitkä aika tällaisesta olotilasta on. Vuosia, kukaties, monia vuosia.
Vierasta, ja samalla etäisesti tuttua. Jotakin, jonka kyllä tunnistaa ja muistaa omakseen, vaikkei osaakaan sanoa, että milloin ja missä.
Siispä puen ylleni farkkuhameen ja ne punaiset raitasukat, hymyilen vieraille ihmisille ja löydän itseni hohottamasta sydämeni pohjasta asioille, joista vielä viime vuonna olisin lähinnä pidättyväisesti huvittunut, ehkä naurahtanut velvollisuudentuntoisesti. En viitsi enää tarkkailla itseäni ulkopuolelta joka tilanteessa, en kantaa tauotonta, epämääräistä huolta menneistä tai tulevista, ostaa oikeutta olemassaolooni jatkuvalla suorittamisella tai potea syyllisyyttä, kun en pysty, ehdi enkä jaksa.
Nautin uudella tavalla paitsi läheisteni seurasta, myös sosiaalisesta virtuaalirapsutuksesta muiden huopahattuhumanistien, kuten Hurinan ja Veloenan kanssa. Huomaan pohtivani, miten mukavaa olisi taas tavata uusia ihmisiä oikeasti.
Missä olen oikein ollut? Onko tämä jotakin ohimenevää vai varovaista paluuta päivänvaloon pitkän hämärän jälkeen? Saa nähdä.
Jos olen lopullisesti hassahtamassa, niin taidan pitää siitä.
