Tanssikaveri laihanlainen

The Angel of Death, taking the soul, in the form of a child, from a dying man. From Reiter's Mortilogus, printed by Oegelin and Nadler, Augsburg, 1508. Medieval Macabre. Vältin kerrankin kiusauksen käyttää kuvituksena erilaisia kuolemantanssi-variaatioita, joita löytyy runsain mitoin vaikkapa ensimmäisestä linkistä. Niissä on makaaberiudestaan huolimatta jotakin aseistariisuvan riehakasta, jota allekirjoittaneen on vaikea vastustaa. Pitempiaikaiset Pagistaanin-kävijät lienevät sen huomanneetkin. Mutta miksi enkeli näyttää olevan tikun nenässä?

Sunnuntaina YLE näytti mielenkiintoisen dokumentin Suomalainen kuolema (uusinta on näemmä luvassa ensi lauantaina). Elokuva kertoi, mitä ihmisruumiille kuoleman jälkeen tehdään ja keitä sinänsä arkinen tapahtuma työllistää sekä pohdiskeli nykyajalle tyypillistä kuoleman etäännyttämistä. Kuvaava oli esimerkiksi papin kertomus siitä, miten kauhistuneita ja torjuvia reaktioita rippikoululaisissa herättää kysymys, onko kukaan koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Rippikoululaisissa, joista useimmat lienevät jo nähneet satoja tekoruumiita ja keinokuolemia televisiossa ja valkokankaalla.

- Mutta eiväthän ne ole totta.

Ortodoksisukuni myötä luulisin itse kasvaneeni melko kiihkottomaan suhtautumiseen kuolleeseen ihmiseen, siihen elottomaan kuoreen, joka jää elämän paettua kuka tietää minne. Ortodoksihautajaisissahan arkku pidetään auki toimituksen ajan, jos vainajan tila sen suinkin sallii. Jostain syystä muistan erityisen selvästi, kuinka parikymmentä vuotta sitten äidinäitini hautajaissa pienet serkkuni kävivät luvan saatuaan koskettamassa mummon kylmää poskea, uteliaasti ja varovasti. Luulen, että hekään eivät ole sittemmin kauhistuneet ajatusta rauhallisesti ja hyvällä tavalla kuolleen ihmisen näkemisestä sinänsä*. Väkivallan ja onnettomuuksien uhreissa taitaa olla tekemistä ammattilaisillakin.

Ei muuten ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun hautajaisissa tavattiin valokuvata juhlallisesti paitsi saattoväkeä, myös itse päähenkilöä. Haalistuneita mustavalkokuvia kuolleista - lapsista ja aikuisista - löytyy varmasti lähes joka suvun vanhoista albumeista. Ei ruumiissa sellaisenaan nähty mitään pelottavaa, omin käsinhän ne oli arkkuun valmisteltu (toki on sitten näitä kansantarinoita uskalikoista, jotka viettivät yön hautausta odottavan ruumiin kanssa riihessä; kyllä kuolema tuolloinkin pelotti, vaikka arkisempi olikin).

Sitä, mitä kuollut edustaa pelännemme kuitenkin jokaikinen, kukin omalla tavallamme. Kammo katoavaisuutta kohtaan taitaa olla universaali osa ihmisenä olemista. Sunnuntain dokumenttia syvemmin ja omakohtaisemmin aihetta on käsitellyt suosikkiohjaajani Kiti Luostarinen hämmentävän lempeässä dokumenttielokuvassaan Kuoleman kasvot (2003). Suosittelen lämpimästi.

Ja ajatelkaa, miten paljon elämästä puuttuisi ilman kuolemaa.

"kukaan ei ole yksin
jokaisen luo on saapumassa
kutsumatonna aivan hiljaa
tanssikaveri laihanlainen
sanat vaan jäävät kynnykselle taas"
- CMX: Veden ääri

*Toisaalta kukapa tietää, ehkä sitkeä viehtymykseni ihmisten kuolemakäsityksiin ja makaabereihin kuva-aihelmiin onkin jonkin varhaisen hautajaistrauman syytä. Osaisikohan Freud ottaa moiseen kantaa, vai liikkuivatko hänen teoriansa vain elävien ihmisruumiiden ja -mielten kiehtovissa yhteyksissä? Tai ehkä tämä on vain minun tapani etäännyttää kuolema, ottaa se käsivarren mitan päähän tarkasteltavaksi tutkijan turvallisen naamion takaa. Pahoin pelkään, että se tunnistaa minut silti, kun sen aika tulee.