Kissa, joka ei pitänyt bluesista

Yksi viimeisistä bluesin jättiläisistä on parhaillaan jäähyväiskeikallaan Suomessa. Pagistaanin innokkain bluesharrastaja joutui pahimmoilleen työreissulle, eikä päässyt vielä kerran kuuntelemaan yhtä ikisuosikeistaan.

B. B. Kingistä tulee mieleen urosvahvistuksemme kertomus lapsuudenkotinsa kissasta, joka selittämättömästi kammoksui kappaletta Nobody Loves Me But My Mother. Tai pikemminkin sen pehmeän hyräilevää alkua, jossa ihmiskorvin kuultuna ei pitäisi olla mitään pelottavaa. Mutta heti sen kuullessaan Ville valpastui, höristi korviaan - ja sitten sitä vietiin.

Se ei kuulemma koskaan tottunut tuohon hyminään. Eikä mikään muu musiikki saanut sitä pois tolaltaan. Veljekset kavereineen arvelivatkin Villen olevan ennemmin disko- kuin bluesmiehiä.

Jokin aika sitten kuuntelimme tuon kappaleen. Sattumoisin olin juuri tullut Venäjältä, ja kollikissojen yöllinen mourunta ikkunan alla oli vielä tuoreena mielessä. Ja toden totta - Kingin hyräilyn sävelalassa oli jotakin hyvin samaa, vaikkei sitä lemmenkipeän kollin vollotukseen suoranaisesti vertaisikaan.

Mitä mielikuvia kissaparan mieleen olikaan mahtanut nousta?

"Nimet muuttuu vain..."

Kuluvasta syksystä alkaen allekirjoittanut humanisti ei olekaan enää humanisti, vaan yhteiskuntatieteilijä, kiitos opinahjon organisaatiomuutoksen. Sehän kävi kätevästi kuin Konstantinopolin nimenvaihdos!

Sikäli toki mukavaa, että etätyöläisvirkahenkilön palkkaroposet on maksettu joka tapauksessa yhteiskuntatieteen pussista. Säilyy ikään kuin minäkuva eheämpänä näin.

Väistämättömät kehityskulut

"Oli hänkin koettanut kuluttaa aikaa marketeissa. Siivota perjantai-iltana niin kuin muutkin, lähteä lauantain viettoon kaupungille niin kuin muutkin, katselemaan tavaroita, ostamaan sitä, mihin oli varaa ja mitä ilman ihminen ei mainosten mukaan voi elää. Komerot täyttyivät ja olo tyhjeni. Lauantaiaamuisin untuvatäkki alkoi vetää puoleensa lähtöä enemmän, ja kun hän oli kerran käynyt Nepalissa, hän tiesi, että joku meistä on käsittänyt elämän jotenkin väärin, eikä ollut ollenkaan varma, että väärinkäsitys oli tapahtunut Nepalissa."

- Aino Suhola: Yksi näistä (Otava 2005).

Taannoisella juttukeikalla elinkeinoelämän vaikuttajat lauloivat kilvan ylistystä hypermarketien voittomarssille. Heidän mukaansa kuluttajien* käyttövarat tulevat alati kasvamaan, samoin kuin autokanta ja ihmisten halu kuluttaa. Loogisena johtopäätöksenä näistä väistämättömistä kehityskuluista julistettiin, että kuluttajille on annettava sitä, mitä he tahtovat: lisää ostettavaa, lisää tavaroiden taikamaailmoja moottoriteiden kupeeseen, enemmän mahdollisuuksia viettää elämyksellisiä viikonloppuja koko perheen voimin shoppaillen, pikaruokaillen ja viihdekeskuksissa viihtyen.

Minä istuin käsieni päällä ja purin kieltäni. Muistan vain yhden paikallislehtikeikan, jolla oli yhtä vaikea pitää päänsä viileänä ja suunsa kiinni: erään uskonnollisen yhteisön valtakunnalliset talviseurat. Siellä joku seurakuntansa viisas kumautteli Raamattua pöytään julistaen, kuinka Jumala haluaa naisten pysyvän kotona uusien uskovien synnyttäjinä ja hoivaajina.

*Kuvaavaa on jo se, että ihmisten sijasta puhutaan kuluttajista.

Mistä tietää

Yksi elämän suurista arvoituksista on, miten erottaa toisistaan laiskotus ja väsymys. Molemmissa kun on kovin samanlaiset oireet: sitkeää haukottelua, ajatusten harhailua, silmien raskautta ja yleistä uneliaisuutta. Mistä tietää, koska tarvitsee potkua takalistoonsa, koska taas villapeiton alla hyvällä omallatunnolla otettuja nokosia?

Syksy lähestyy. Keväisin ja kesäisin olen suorastaan maanisen energinen, mutta päivän lyhentyessä alkaa laskunmaksu.

Oksalla ylimmällä

Paikallisturismiin mieltyneinä pistäydyimme eilen oksalla ylimmällä, eli Kangasalan Vehoniemenharjulla. Sympaattinen automuseo sai pisteet paitsi hellyydellä kootusta näyttelystään (isältäni olen perinyt lukkarinrakkauden vanhoihin kulkuneuvoihin, niin tekniikasta vieraantunut humanisti kuin olenkin; joskus vielä hankin sen Uralin), myös vapaasta pääsystä.

Harjun näkötorni on peräisin vuodelta 1927. Puusto on kasvanut niin, että ainoa avarampi maisema aukeaa etelään - ja iltapäivällä pahimmoilleen vastavaloon - kohti Roineen aaltoja ja Valkeakosken tehtaiden piippuja. Mielenkiintoisinta antia olikin tornin puurakenteisiin raapusteltu epävirallinen vieraskirja 80 vuoden ajalta.

- - -

Tänä aamuna pääsin kokeilemaan, miltä urosvahvistuksestamme on tuntunut lähteä tien päälle maanantaiaamuisin kukonlaulun aikaan kohta puolentoista vuoden ajan. Kömmin haukotellen kyytiin puoli seitsemän aikaan, yritin silkasta lojaalisuudesta pitää silmäni auki koko matkan, ihmettelin aamuruuhkaa, hyppäsin Pitäjänmäestä paikallisjunaan, istuin muutaman tunnin Slavicassa kronikoita vimmaisesti selaten ja haukotellen, könysin iltapäivällä uudestaan junaan ja palasin torkahdellen Tampereelle.

Junassa lukemassani lehdessä oli jututettu tamperelaisia, jotka reissaavat viitenä päivänä viikossa töihin pääkaupunkiseudulle. Työpäivästä vierähtää lähes neljä tuntia pelkkään junassa istumiseen. Jotkut heistä olivat veivanneet samaa väliä yli kymmenen vuoden ajan.

Huh. Olen sanaton.

Suurin suu

Joskus tuntuu, että maailma on rastaanpesä, jossa madon saa se, jolla on suurin suu, pisin kaula ja kovin ääni.

Allekirjoittaneella on meneillään projekti, jonka nimi on ongelmakoipiin uudet vaelluskengät. Se tarkoittaa pitkäpiimäisiä, perusteellisia sovituskierroksia tukipohjallisten kanssa. Enimmäkseen voin puuhailla kenkähyllyn luona omin nokkineni, mutta joskus pitää huutaa apua. Kuten eilen.

Retkeilykaupan nuori myyjätyttö oli juuri selittämässä minulle kysymääni asiaa, kun paikalle töytäsi keski-ikäinen mies vaatien tyttöä esittelemään hänelle kahluusaappaita. Hänellä oli kysyttävää, mikä oli ilman muuta tärkeämpää kuin tosiasia, että palveltavana oli parhaillaan toinen asiakas.

Myyjän lause jäi kesken hänen kiirehtiessään kiltisti miehen matkaan. Katsoin hetken yllättyneenä perään ja jatkoin sitten kenkien sovittelua, kunnes tyttö palasi.

Jatkoimme siitä, mihin jäimme, kun mies harppoi uudestaan paikalle.
- Hei tyttö, tuus vielä tänne!

Tällä kertaa minä olin se, jolta jäi lause kesken.

Jos olisin rastaanpoika, elinmahdollisuuteni taitaisivat olla aika heikot.

Pitkän juoksun visiot

Istuin eilen juttukeikalla eräässä seminaarissa, sellaisessa, jossa muutama osallistujista kipusi vuorollaan pönttöön puhumaan. Loput kuuntelivat ja taputtivat. Minä kirjoitin vimmatusti uumoillen pitkää iltaa tietokoneen ääressä. Seminaari- tai kokousmuistiinpanojen perkaaminen uutisjutuksi kun tapaa olla keskimääräistä työläämpi urakka.

Sanat ovat siitä mukavia, että ne eivät lopu kesken. Jos loppuvatkin, voidaan keksiä kokonaan uusi sana, murjoa vanha uuteen muottiin tai lainata muualta sopivalta kuulostava termi. Siten lienevät syntyneet tahtotilan, fokusoinnin, ydinosaamisen, laatujohtamisen, asiakaslähtöisyyden tai profiloitumisen kaltaiset kukkaset. Komeita sanoja, jotka näyttävät hienoilta myös seinälle heijastettuina. Pulleita, pyöreänpehmeitä sanoja, joilla voidaan sanoa niin paljon sanomatta oikeastaan mitään.

Liukkaudessaan turvallisia sanoja, joihin on vaikea tarttua, koska niiden täsmällinen merkitys ei ole oikein selvinnyt kenellekään.

Ja kuka on se lapsi, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi jää todeta keisarin olevan alasti? Kukapa muu kuin toimittaja, jonka pitäisi nostaa kaiken retoriikkaröyhelön keskeltä yksikin uutisoinnin arvoinen lause.

Kiusaus toistella kuultua sitä sen enempää pohtimatta olisi suuri. Sitä paitsi uutistoimittajan vapaus tulkita kuulemaansa on rajallinen. Mutta tekstityöläisen ammattiylpeys lyö vastaan. Jos lehtijutustani joskus löytyy sana tahtotila, minua saa tulla kumauttamaan Nykysuomen sanakirjalla niin, että tuntuu.

Entinen työkaverini, joka ennen vapaaksi toimittajaksi siirtymistään ehti tehdä parikymmenvuotisen uran kunnallisasioista kirjoittaen, sai aiheesta aikaan mainion pakinan. Hän totesi kielen uudistuvan osapuilleen siten, että ensin päättäjät ja virkamiehet leipovat liudan uudissanoja. Sitten ne syötetään esityslistoissa, pöytäkirjoissa ja muistioissa toimittajille, jotka aikansa sanoja oudoksuttuaan ja maisteltuaan tottuvat niihin ja syöttävät ne vuorostaan lukijoille.

Mitä sitten tapahtuu? Pitkässä juoksussa syntyy optimaalinen toimintaympäristö, jossa toimittajien tekstuaalinen tilanneherkkyys kohtaa päättäjien dynaamiset visiot muodostaen niiden kanssa saumattoman, asiakaslähtöisen ja itseohjautuvan synergian.

Lähdön aavistus

"En usko kohtaloon, joka iskee ihmiseen, toimipa hän niin tai näin, mutta uskon kohtaloon, joka iskee ihmiseen, ellei hän toimi."
- G. K. Chesterton

Tuuli on tuonut viime aikoina Pagistaaniin paitsi itänaapurin kitkeränkelmeää savua, myös lähdön aavistuksen. Näyttää siltä, että vaeltajakansan on tullut taas aika purkaa jurttansa ja siirtyä uusille laidunmaille.

Tällä kertaa - eli lokakuussa - suuntana on Espoo, mikä osoittaa, että aika ajoin sitä joutuu tarkistamaan vakaumuksensa asian jos toisenkin tiimoilta (olen ajatellut voivani muuttaa lähes minne tahansa, paitsi pääkaupunkiseudulle). Toisaalta tiheät paikkakunnanvaihdokset ovat laskeneet allekirjoittaneen kynnystä suunnata uusiin maisemiin, jos elämä sinne näyttää viittovan.

Samaten olen löytänyt itsestäni - lieneekö se syytä vai seurausta - nopean sopeutujan. Vajaassa kahdessa vuodessa Tampereestakin ehti tulla koti. Siinä on syytä sekä iloon että haikeuteen.

"Kaikissa muutoksissa, toivotuimmissakin, piilee oma surumielisyytensä: se, minkä jätämme taakse on osa itseämme, meidän on kuoltava yksi elämä ennen kuin voimme astua uuteen."
- Anatole France

Mistä tuli mieleen, että Ikkunaiines kirjoitti tänään osuvasti onnesta.

Freudian

Radiotoimittaja puhui uutisissa rauhanturhaoperaatiosta. Korjasi sitten kiireesti sanansa.

Taidetta koteihin

Pistäydyimme sunnuntaina muun sompailun lomassa Sara Hildénin taidemuseossa. Kuten aiemmin on todettu, allekirjoittanut ei kuulu niihin, jotka niin sanotusti ymmärtävät modernia taidetta, saati erityisemmin haltioituvat siitä.

Sitä tuli kyllä tuumailtua, miten erilainen suhde taideteokseen - oli se veistos, maalaus tai jotakin muuta - pääseekään syntymään, jos se on osa jokapäiväistä elinympäristöä. Taidemuseossa esine on jollain tapaa itseriittoinen, ajasta ja paikasta irrallaan, eikä tarkastelija ehkä ole juuri museossa käydessään mielentilassa, jossa teos kutsuisi esiin syvempiä mielleyhtymiä tai muita värinöitä. Huomiosta kilpailevat myös muut taideteokset (joita tuntuu aina olevan liikaa kerralla sulateltavaksi), väsyneet jalat, toiset ihmiset tai vaikkapa itsepintainen ajatus jäätelökioskista museon ulkopuolella.

Taidemuseo luo jo sanana kuvan jostakin pysähtyneestä, jälkipolville säilötystä, arkielämästä irrallaan olevasta.

Jos esinettä sen sijaan saa katsella päivittäin, nähdä sen eri kulmista eri vuorokaudenaikoina, tarkkailla valojen ja varjojen elämistä sen pinnalla, havainnoida, miten omat mielialat vaikuttavat teoksen herättämiin ajatuksiin, ollaan - minun mielestäni - lähempänä sitä, mitä taide voi parhaimmillaan antaa. Uskon, että arkipäivän esteettiset virikkeet - joiden ei tarvitse olla huutokaupasta lainarahalla hankittua arvotaidetta - lisäävät elämänlaatua monin verroin enemmän kuin kolmen tunnin turruttavat museomaratonit kerran puolessa vuodessa.

Jälkimmäisiä silti väheksymättä. Niitäkin tarvitaan - joskus.

Kumissia ja kaasupullokaiuttimia

Viikonloput vilahtavat taas nopeasti, kun seura on parasta mahdollista. Karviaisten keruun (kiitos ja kumarrus lankomiehen siskon perheelle), savulohen, karjalanpiirakoiden ja absintin nautiskelun (kiitokset jälleen kerran Hervannan ystävällismieliseen naapurivaltioon), kesäkaupungissa kuljeskelun ja hyväätekevän vetelehtimisen lomassa Pagistaanissa kuunneltiin ja katseltiin virallista raporttia Kirgisiasta.

Raportoija antoi luvan lainata kuvamateriaaliaan myös virtuaalivieraiden iloksi (mistä niin ikään suuri kiitos). Pamir-vuoristoa kelpaakin katsella - ja koko maa vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta maailmankolkalta niin vuoristoisen luontonsa kuin kulttuuriperintönsäkin puolesta.

Kirgisialaisethan ovat olleet perinteisesti puolipaimentolaista hevoskansaa, ja vanha elämänmuoto jurttineen ja eläinlaumoineen pitää vielä pintansa. Kaupungistuminen on ollut melko hidasta, ja maatalous - ennen muuta karjankasvatus - on edelleen maan tärkein elinkeino.

Uutta viisastenkiveä Kirgisian taloudelle kaavaillaan ilmeisesti matkailusta erilaisine oheispalveluineen. Toivoa sopii, että perusta valetaan mahdollisimman kestävälle pohjalle, eikä sahata omaa oksaa tuhoamalla maan ainoalaatuista luontoa tehoturismin varjolla (helppoahan ulkopuolisena on hurskastella semminkin, kun matkailu tuskin on ekoteko missään muodossaan).

Pojat olivat päässeet paikallisten kanssa juttusilla ollessaan maistamaan kumissia, käyneestä tammanmaidosta tehtyä juomaa, joka kuulemma muistuttaa maultaan ja näöltään sameahkoa kaljaa. Siinäpä kulinaarinen kokemus, josta allekirjoittanut on oikeasti hieman kateellinen. Puhumattakaan siitä, että mies oli päässyt vielä vuoristohevosen selkäänkin.

Kirgisiassa on noin viisi miljoonaa asukasta, joista reilu puolet on islamilaisia kirgiisejä. Venäläiset ovat suurin vähemmistö; noin viidesosa väestöstä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen valtio on ajanut aktiivista politiikkaa kirgisian kielen ja kulttuurin elvyttämiseksi. Kirgisialaisista noin 99 prosenttia on lukutaitoisia, ja kuuleman mukaan myös varsin kielitaitoisia, varsinkin nuorempi väki.

Reissun vuoristo-osuus oli ollut pitkälti teltassa köllöttelyä ja akklimatisoitumista, eli totuttautumista asteittain yhä ohuempaan ilmaan. Lukemisen, kortinpeluun ja vatsataudin parantelun lomassa Touko-Poukon hengenheimolainen oli innostunut askartelemaan tyhjistä kaasupulloista telttakaiuttimet, joilla yhdestä mp3-soittimesta irtosi huvia kolmelle kaverille. Pagistaanissa tiedosta ei juurikaan yllätytty.

Aurinko paahtoi vuorenrinnettä niin, että leirissä tarkeni vähemmissäkin vaatteissa. Huonomman sään vuoro oli tullut vasta, kun matkaa olisi pitänyt jatkaa huipulle saakka. Upottavassa lumessa oli ollut lähes mahdotonta edetä etenkin, kun petollisen pinnan alla piileskeli pohjattomia railoja.

Ihminen on loppujen lopuksi aika pieni ja avuton otus, vaikka altistuukin aika ajoin suuruudenhulluuspuuskille takoen rintaansa ja julistaen asemaansa luomakunnan kruununa. Kiipeilytouhuissa napoleonkomplekseja tavataan onneksi harvemmin (tosin silloin kun tavataan, seuraukset päätyvät ikävän usein tilastojen jatkeeksi). Vuorilla könyämistä harrastavat ovat enimmäkseen varsin selväjärkistä väkeä.

Vaikkei sitä aina sivullinen uskoisikaan.

Eläinkokit

Tampereen teknillisen yliopiston ilmoitustaululta poimittua.

Ihmislounas

Pistäydyin lounaalla siskon työpaikalla. Näille tapaamisille on vakiintunut nimi ihmislounas, mikä kuvastaa sitä, että etätyöläinen nauttii useimmiten appeensa ylhäisessä yksinäisyydessään (tai assistentin kanssa, mutta assari syö lattialta kupista, koska Pagistaanissa demokratia on tuntematon käsite).

Joskus, kuten tänään, pöytään osuu myös lounasseuran työkavereita. On mukavaa päästä tarinoimaan niitä näitä kesken työpäivän vaikka vieraampienkin kanssa. Ainakin se on vaihtelua keskiaikaisten munkkien seuralle, joka - kieltämättä - käy ajoittain hieman yksitotiseksi.

Tehdessäni lähtöä takaisin kammiooni kiitinkin siskoa työyhteisön lainasta.

Toiveittesi mukaan

Kuolemasta puheen ollen. Myöhäissyksyn illoille voisi kyllä kuvitella hilpeämpääkin tekemistä kuin osallistumisen kuolinpaidan ompelukurssille.

"Kurssilla on tarkoitus valmistaa kuolinpaita ja mahdollisesti arkussa käytettävät liinavaatteet. Peruspaidan (valkoista puuvillaa) yksityiskohdat voit ommella toiveittesi mukaan. Materiaalin voit hankkia itse tai ostaa opettajalta. Ma 16.10. johdatellaan aiheeseen, suunnitellaan työt ja tarvittavat materiaalit. Ota mukaasi muistiinpanovälineet ja ompelun perustarvikkeet."
- Tampereen työväenopiston kurssitarjontaa syksylle 2006

Tavataanko paita ommella itselle vai läheiselle? Jos se tehdään läheiselle, kerrotaanko tälle asiasta etukäteen? Ei kai paitaa voi joulupakettiinkaan kääriä?

Paitsi huvista eivät jää nekään, joiden näpeissä ei neula pysy. Sopivaan tunnelmaan päässee myös arkkukurssilla.

"Kurssin aikana valmistetaan hauta-arkku, joka voi toimia esim. myös hyllykkönä tai kaapistona. Puutavaran voi ostaa ensimmäisellä kerralla."
- Ote Yli-Iin kansanopiston kurssitarjonnasta lukuvuonna 2000-2001

Liekö kyseessä postmoderni yritys käydä urheasti kuolevaisuuttaan päin sen karttelun sijaan? Tuntuuko elämä jollain tapaa täyteläisemmältä, jos olohuoneen kukkapöydän virkaa toimittaa oma ruumisarkku, tai jos vaatekaapista löytyy kirjavien kesämekkojen lisäksi kuolinpaita?

Kaikkea ei onneksi tarvitse ymmärtää.

Death and the notables. From Der Doten Dantz, printed by Heinrich Knoblochzer, Heidelberg, 1490. Medieval Macabre.

Uhmakasta

Ovenpieleni päivänsini (Ipomoea tricolor) on osoittanut pitkin kesää, että herkeämätön paahde on liikaa jopa auringossa viihtyjälle. Nyt, kesän kääntyessä jo syksyyn, se päätti kuitenkin kukkia.

Heiveröisistä varsista putkahtelevissa, räikeissä kukinnoissa on jotakin kuolemaahalveksivan uhmakasta. Niistä tulee mieleen vuodeosastolla makaava vanha nainen, joka itsepintaisesti punaa huulensa ja poskensa joka aamu.

Paikoilleen

"Odottaminen on surullista. Surullisempaa jos ei odota ketään."
- Eeva-Liisa Manner

Pagistaanin innokas delegaatio nouti Moskovan-junalta parrakkaan, laihtuneen ja vuorilta haisevan miehen. Reissu oli ollut antoisa ja kertomista riitti, vaikka kiipeilyosuus olikin jäänyt vajaaksi pahimmoilleen iskeneen vatsataudin ja kakkosreitin lumimäärän vuoksi. Perusreittiä kulkeneista retkikunnan jäsenistä kolme oli päässyt katselemaan maisemia myös Leninin päälaelta.

Allekirjoittanut ei ole koskaan ollut kovin taitava räytymään aktiivisesti ikävästä, vaikka tärkein ihminen olisikin omilla reissuillaan. Lämmin tietoisuus, että toinen on yhtä kaikki olemassa, on enimmäkseen tarpeeksi arjen lipumiseen omassa uomassaan ilman suurempia tunnekuohuja.

Silti miehen paluu tuntui sunnuntaina loksauttavan asiat paikoilleen tavalla, joka ei jätä sijaa epäilyksille. Puhumattakaan ylellisyydestä, että voi taas pohtia jonkun kanssa tärkeitä asioita. Sellainen on vaikkapa kysymys, miten irlantilaisten leprechaunien siirtoistutukset Suomeen vaikuttaisivat koti- ja saunatonttujen kaltaisten kotoperäisten lajien kantoihin.

Erinomainen hiustenkuivaaja

Divarista löytyi kahdella eurolla taloudenhoidon klassikko Joka naisen niksikirja (vuoden 1951 painos). Nyt ei ole Pagistaanissa enää hätäpäivää.

"Pölynimuri
on erinomainen hiustenkuivaaja.

Nenäkylpy
Henkilöille, jotka pitävät arvossa kauneutta, on vatsan säännöllisen toimimisen lisäksi tärkeintä nenän puhtaanapito. Se puhdistetaan joka päivä. Oikean käden kämmenelle otetaan vähän haaleata vettä ja vedetään se oikeaan sieraimeen samalla kun vasemman käden keskisormella painetaan vasenta sierainta. Sen jälkeen tehdään samoin vasemmalle sieraimelle. Sama menetelmä toistetaan kolme tai useampiakin kertoja, kunnes sieraimet tuntuvat olevan aivan avoinna, ts. kun vesi ei enää vuoda takaisin, vaan menee suuhun. Tällä tavalla puhdistettu nenä ei toimi sellaisena bakteeripesänä kuin nenä yleensä.

Hupaisa variksenpelätin
syntyy perunasta, johon pistellään kanan- tai mieluummin kalkkunanhöyheniä ja ripustetaan silmukasta mansikkamaalle. Kun peruna on kuivunut, liikkuu se kevyesti ilmassa kuin oikea "haukka" ja sillä on toivottu vaikutus.

Hius parsimalankana
Myös silkkisukan samoin kuin silkkikankaan saa näkymättömimmin parsituksi hiuksella.

Kananrasva
Taloudellinen perheenemäntä ostaa aina kaksi kanaa yhdellä kertaa, toisen erikoisen lihavan. Hän irroittaa rasvan ja sulattaa sen, edelleen hän kuorii tarkoin rasvan kanan kiehuessa ja panee sen talteen. Tämä rasva soveltuu sitten mainiosti sekä paistamiseen että ruokaleivän ja korppujen leipomiseen."

Näin val(a)istuneina Pagistaanin kaksi- ja nelijalkaiset jokanaiset suuntaavat Helsingin rautatieasemalle noutamaan vuorilta palajavaa urosvahvistustaan, joka ei kuulemma ole ajanut partaansa kuukauteen.

Tasapainoisia

Senioriomaiset tulivat vierailulle idästä. Toivelistalla olleiden divareiden ja osto- ja myyntiliikkeiden lisäksi katsastettiin Tampereen kesäistä kulttuuritarjontaa, sitä vuolainta valtavirtaa.

Fabergén aika-näyttely oli taattua Vapriikki-laatua. Olen tainnut ennenkin kiitellä samaa, mutta minusta museokeskuksessa osataan koota tasapainoisia näyttelyitä. Taustatietoa annostellaan sopivasti, ja esineiden sijoittelu on sekä esteettistä että selkeää. Kokonaisuus on kävijäystävällinen ja kiinnostava niin noviiseille kuin aihetta etukäteen tuntevillekin.

Pyynikin kesäteatterin Lampaansyöjät osoittautui niin ikään vallan viihdyttäväksi yhdistelmäksi ammattilaisuutta ja kepeää kesäfarssia kaikilla mausteilla. Mediarummutus ja nimekkäät näyttelijäthän eivät aina takaa erityisen sykähdyttäviä tuloksia (sykähdyttävyys syntyy toki jokaisen katsojan korvien välissä, jos on syntyäkseen). Mutta Veikko Huovisen tekstin kanssa ei kai voi mennä pahasti metsään, ja ohjaaja Neil Hardwick on osannut hommansa.

Oli mielenkiintoista verrata ammattimaisen kesäteatterin ulkoisia puitteita harrastelijateattereihin, joita tuli toimittajan ominaisuudessa kierrettyä kesä jos toinenkin. Kesäteatteriin kun on tottunut yhdistämään penkkien virkaa toimittavat lankut, mehun ja makkaran, ei katettua katsomoa ja väliajan konjakkitarjoilua. Talkootyö tuo tullessaan tietyn maanläheisyyden ja rennon, virheet sallivan tunnelman, kun taas rahalla lopputulos on ulkoilmaan siirretty kulttuuri-instituutio.

Molemmille lajeille on onneksi sijansa.

Alkaa riittää

An evil spirit as a black bird whispering into the ear of a magician. From Hortus Delicarum, 11th century. Drawing after a manuscript illustration. Medieval Macabre.

Hurinan pohdinnat antoivat pontta myös allekirjoittaneen kestomietinnöille, mitä elämällään oikein pitäisi tehdä. Pitäisi, pitäisi. Tai mitä sillä haluaisi tehdä.

Syksyn lähestyessä erakkoaskeesi alkaa riittää. Se ei tunnu enää terveelliseltä. Olen kulkenut liian pitkälle, ja nyt on aika palata jonkin matkaa takaisin.

Tietokoneen, kirjahyllyn ja lenkkitossujen kolminaisuus on saanut liikaa valtaa arjessani. Kadotan suhteellisuudentajuni, kierryn sisäänpäin, päivistäni tulee suoritussarjoja, joista poikkeaminen luo levottomuutta ja epämääräistä pelkoa hallinnan menettämisestä. Soimaan itseäni säälittä, jos en ole päivän aikana kirjoittanut tarpeeksi tai lukenut riittävästi, liikkunut tarpeeksi tai syönyt sopivasti. Tai ylipäänsä tehnyt kaikkea, mitä piti. Ollut sellainen, kuin piti.

Kenen mukaan piti? Arvatkaa.

Kirottu suorittaminen. Kirottu perfektionismi. Tuskin mikään syö elämäniloa niin ahneesti kuin nuo salakavalat kuokkavieraat, jotka kerta toisensa jälkeen luikkivat ovenraosta sisään heti, kun selkänsä kääntää. Mikä ikävintä, niiden läsnäolo vieraannuttaa muista ihmisistä. Kukaan ei viihdy kireän elämänsuorittajan seurassa, kaikkein vähiten suorittaja itse.

Minäkin olen jo oppinut, että sisäsyntyisiin perspektiiviharhoihin auttaa parhaiten keskittyminen johonkin muuhun kuin itseensä ja kutistuviin ympyröihinsä. Maailmanparannus on turhan yleistävä, vähättelevä ja kyyninen ilmaisu toiminnalle, jossa yksilö kääntää katseensa oman napansa sijaan siihen, mitä ympärillä tapahtuu.

Vaihtoehtojahan on. Onneksi. Eivätkä kaikki vaadi järjestäytymistä, yhdistysbyrokratiaa, hallituksen kokouksia, työryhmiä ja aikatauluja, jotka ovat - tämä on katkerasti koettu - omiaan syöksemään perfektionistiparan ojasta allikkoon.

Jäämme pohtimaan asiaa. Tai vaihtoehtoisesti seuraamme toveri Hurinan esimerkkiä.

"Ei helvetti, halolla päähän vaan. Lienee parasta yrittää olla hetki ajattelematta mitään. Kenties kuunnella vähän reggaeta."

Loppusuoralla

Yli kuukauden kestänyt, loppua kohti kierroksiaan kasvattanut vesiaiheinen lehtiurakka alkaa olla loppusuoralla. Tein tänään viimeiset haastattelut, käsittelin viimeiset kuvat ja lähetin viimeiset tekstit tarkistettaviksi. Huomenna kaiken pitäisi olla minun osaltani selvää.

Katselin juttulistaa yliviivauksineen epäuskoisena. Olenko tosiaan tehnyt kaiken tarvittavan? Enkö varmasti ole unohtanut mitään?

En.

Kuin luvan saaneena iski holtiton väsymys. Tolkku pois. Hyvää yötä.

Kuva on lainattu - rakastan uutta skanneriani! - D. S. Lihacevin kirjasta "Poetika drevnerusskoj literatury" (1967). Keskiajan kirjallisuuden teoriaa perkaavassa klassikossa on vastustamattoman viisto kuvitus.

Yksi kirja

Tähän hilpeään meemiin haastoi Virkanainen, jonka kirjallisuusmaku on osoittautunut hämmentävän samankaltaiseksi allekirjoittaneen kanssa (muun muassa Mihail Bulgakov, Daniil Harms, Väinö Linna, Tuula-Liina Varis ja J.K. Rowling ovat tuttuja ja rakkaita vieraita Pagistaanissakin).

1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi:
Gerald Durrellin Eläimet ja muu kotiväkeni. Se istutti noin kymmenvuotiaaseen lukijaansa ehdottoman varmuuden luonnontieteilijän urasta lumoten niin huumorillaan kuin luonnonkuvauksillaankin.

2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran:
Näitä on paljon. Vanhoja ystäviä kun on mukava tavata aina uudestaan (kirjaimellisesti). Mainittakoon tällä kertaa vaikkapa L. M. Montgomeryn herkullinen Sininen linna.

3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Yksikö vain? Hyvänen aika. Tove Janssonin Muumipappa ja meri voisi tietysti olla mitä luontevin valinta, mutta saattaisin sittenkin kallistua Merete Mazzarellan jonkin esseekokoelman puoleen. Niissä kun on se mukava puoli, että ne saavat lukijan nauramaan itselleen ja näennäisille ahdingoilleen.

4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon:
Leo Tolstoin Sota ja rauha. Parikymppinen lukija odotti tylsää, hampaat irvessä kahlattavaa klassikonjärkälettä, ei kaiken huomion imaisevaa, hypnoottisen viihdyttävää lukukokemusta. Natasha Rostovin hupakkouteen, päättämättömyyteen ja lapsellisuuteen ei voinut olla jossain määrin samaistumatta.

5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Sesse Koiviston Mäyräkoiran päiväkirja. Kertojakoiran kuolema kirjan päätteeksi mursi nuoren ja herkän lukijan.

6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi:
Pietari Suuren omaelämäkerta. Olisi ollut hauska tietää, mitä kaverin päässä oikein liikkui hänen harppoessaan ympäri Eurooppaa haastamassa riitaa, iskemässä naisia, opiskelemassa laivanrakennusta ja kiskomassa hampaita.

7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:
Tim Krabbén Jäljettömiin. Kammottavin lukemani kirja. Ainakin toivon, etten olisi koskaan lukenut sitä. Suotta kirjaa ei kuvailla "tutkielmaksi pahuudesta".

8. Yksi kirja, jota luet paraikaa:
Anita Brooknerin Hyvää seuraa.

9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:
Thomas Mannin Tohtori Faustus. Se odottaa kirjahyllyssäni vuosisadan flunssaa, jolloin sängyn pohjalta ei ole nousemista ainakaan kolmeen päivään.

- - -

Tähän taitaa olla vastannut jo yksi jos toinenkin, joten antaapa nimettyjen haasteiden nyt olla. Vastatkoon se, ken aiheesta inspiroituu.

Kaivo

Siinä se on! Jarrutan ja ajan soratien sivuun. Kävelen talon pihaan, koputan avoimen oven karmiin ja kurkistelen varovasti sisään. Keski-ikäinen nainen puhdistaa marjoja tuvan pöydän ääressä.

Tervehdin, esittäydyn ja selitän asiani. Tarvitsen lehtijuttuun kuvan pumppukaivosta, ja pihalla näyttäisi olevan juuri sopiva. Emäntää naurattaa.
- Tokihan siitä kuvan voi ottaa.
- Saisikohan kuvaan myös kaivon omistajan? Voisitte vaikka pumpata vettä.
- Voi kamala, tukkakin kampaamatta! Filmitähdeksi tässä vielä, nainen kursailee, mutta lähtee mukaani pihalle.

Otan kuvat ja jään hetkeksi juttelemaan. Nainen kertoo rintamamiestalon olevan hänen isänsä rakentama. Pihassa on kaivon lisäksi vanhoja omenapuita. Syysleimut ja asterit kukkivat.
- Onhan tämä yksin asuvalle työläs pitää. Saa nähdä, miten kauan jaksan.

Lähtiessäni kiittelen ja pyydän anteeksi yllättävää ilmaantumistani.
- Ei kestä, tämähän oli vain hauskaa. Vähän piristystä arkeen!

Sitä nämä satunnaiset, absurdihkot ja sopuisat tuntemattomien kohtaamiset ovat itse kullekin.

Valonsäde silmässäsi

Vanhoissa, käsinommelluissa huoneentauluissa on jotakin liikuttavaa. En tosin ole varma, haluaisinko sellaista omalle seinälleni. Jokapäiväinen altistuminen jollekin kirkasotsaiselle elämänviisaudelle voisi marraskuisena aamuna ylittää ärsytyskynnyksen, jolloin teräaseiden olisi parempi olla poissa ulottuvilta.

Kuvan työ oli lauantaina näytteillä Äijälä-talossa eli Kangasalan karjalaisessa kulttuurikeskuksessa. Karjalaisaktiivinen siskoni järjesti erääseen siellä pidettyyn tapahtumaan feresi-pukunäytöksen, johon värvättiin myös allekirjoittanut kaappiin hautautunutta kolttuaan tuulettamaan. Helteessä tuli hiki, mutta käsintehdyt piirakat olivat herkkua. Niitä kun täälläpäin harvemmin saa muuten kuin leipomalla itse, mihin taas ei tule ryhdyttyä kuin kerran, pari vuodessa.

Pyhisin

Pohditaanpa taas elämän pieniä kysymyksiä. Niitä suuria ei nyt jaksa, ei tällä helteellä.

Muutettuani Hämeeseen silmiini pisti, että monen liikkeen ovessa aukioloajan kohdalla oli sana pyhisin. Ei se kai kieliopillisesti väärin ole, joskin minun kielikorvani ehdottaisi mieluummin pyhinä - jota olen useimmiten nähnytkin käytettävän - tai korkeintaan pyhäisin. Jälkimmäinen kuulostaa tosin pyhäinen-sanan superlatiivilta ja sellaisena hieman oudolta.

Lieneekö kyse murrealueiden eroista, vai miksi juuri Tampereella kaupat ovat kiinni - tai auki - pyhisin? Onko se pipan ja reutorantin (eli rörön) kaltainen paikallinen erikoisuus? Vai kaipaako kielikorvani virittämistä?

Vatustelua

Rubus idaeus. Carl Axel Magnus Lindman: Bilder ur Nordens Flora (1901-1905). Lainattu täältä.

Auringonlaskun aikaan kertoi kokeneensa keruuahdistusta vatukossa. Sympatiani!

Allekirjoittanut kuuluu niihin, joita on viety lempeästi, mutta päättäväisesti marjametsään heti, kun jalat ovat kantaneet. Mustikankeruusta pidin, mutta vihasin vattujen keräämistä paahteisessa rääseikössä paarmojen kupattavana. Astia täyttyi toivottoman hitaasti. Joka toinen marja oli toukkainen. Piikit raapivat ja nokkoset polttivat hikistä ihoa. Päätin pyhästi, etten aikuisena katso vattupensaisiin päinkään.

Kesän saalis on tähän mennessä kuusi litraa.

Saavutuksen taustalla on Pagistaanin terveysministeriön kehittämä vatustelu-toimintaterapiamuoto. Se on luotu hoitamaan keskivaikeaa tai vaikeaa vatukkotraumaa, jonka juuret ovat usein jo varhaislapsuudessa. Vatustelu vastustaa pakkopoimintaa ja kodinkuvalehtien yltiöpuuhakasta "nyt talteen talven marjat"-ajattelua, mutta tarjoaa parhaimmillaan ainekset muutamaan kaamosajan marjaherkkuun paljon puhutusta hyötyliikunnasta puhumattakaan.

Ja näin se käy.

1. Otetaan polkupyörä ja/tai kaksi toimintakuntoista jalkaa (autoilu luo jo itsessään suorituspaineita ja vesittää koko vatustelun idean). Varataan mukaan reppu, pyörälaukku tai pyöränkori ja nakataan siihen muina miehinä muutama pakastusrasia. Sangot ja muut suuremmat keruuastiat ovat kiellettyjä.

2. Lähdetään valinnaisen pituiselle pyörä- tai kävelylenkille. Kaupungin keskustasta poistuminen on kuitenkin välttämätöntä.

3. Jos kohdalle osuu vattuisan näköistä pusikkoa, pistäydytään ohimennen katsomaan, löytyisikö sieltä kourallinen maistiaismarjoja. Jos löytyy, hyvä. Jos löytyy enemmän, muistetaan ilahtuneena tölkkien olemassaolo: "jopas sattui, minullahan on mukanani pakastusrasioita".

4. Poimitaan vattuja rasiaan. Kun koossa on puoli purkillista, todetaan siinä olevan jo marjarahkan ainekset. Iloitaan saavutuksesta estoitta. Kun tölkki on täynnä, ollaan kahta riemukkaampia puolesta vadelmalitrasta, joka tuli kerättyä noin vain lenkin ohessa. Kiitellään itseä vuolaasti.

5. Toistetaan niin monta kertaa kuin intoa, marjoja tai pakastusrasioita riittää. Jos puuhaan alkaa tulla suorittamisen maku tai paarmoja alkaa olla enemmän kuin marjoja, lopetetaan heti.

6. Jos vattuja ei löydy, unohdetaan tölkit ja ollaan häpeämättömän tyytyväisiä siitä, että on noustu sohvalta ja tehty leppoisa lenkki ulkoilmassa.

- - -

Toinen - joskin hintavampi - vaihtoehto vaapukkatrauman hoitoon on vierailu itsepoimintatilalla. Minä ja äitini teimme sen eräänä vuonna tuttavan perustettua lähiseudulle vadelmatilan. Emme olleet uskoa näkemäämme. Loputtomasti retiisin kokoisia, puhtaita, täydellisiä vadelmia suorissa riveissä! Keräsimme vimmaisesti tuntien, miten sukupolvien takaa kantautuva pakkovatukkoahdistus alkoi hiljalleen hellittää.

Kalliiksihan se tuli, mutta oli joka euron arvoista.

Äitini on sittemmin suonut itselleen käynnin tilalla joka kesä, mutta allekirjoittanut on humanistin laihan lompakon ja metsävadelmien aromin vuoksi suosinut vatustelua. Jos on sattunut huvittamaan, nimittäin.

- - -

Lisäys: mikä parasta, vadelmathan ovat varsin monikäyttöisiä.

Kesämuisto

Pagistaaniin ei ole taidettu ostaa omin varoin uusia kodinkoneita tai laitteita sitten puolentoista vuoden takaisen kahvinkeittimen. Ja sitä ennen - en edes muista. Vähävaraisessa valtakunnassa on elelty vuosikaudet erilaisten lahjoitusten, hyyryjen ja kierrätyslaitteiden varassa. Viimeisin - ja erittäin tervetullut - tulokas oli omaisilta joululahjaksi saatu kannettava tietokone.

Uudesta koneesta riehaantuneena etätyöläinen laittoi elämän risaiseksi ja osti alkuviikolla tarjouksesta tulostin-kopiokone-skanneriyhdistelmän. Skannaustoiminto tosin vaati muutaman päivän ylimääräisen säätämisen asiakastuen avulla.

Onnistumisen kunniaksi ja taannoisen järviaiheisen postauksen jälkimainingeissa: tässäpä kesämuisto Kuoringalta vuodelta 1976. Vai olisiko vuosi sittenkin 1977? Mökkiranta näyttää yhä jotakuinkin samalta, toisin kuin minä ja isosiskoni. Rakas peltisankonikin on kadonnut jonnekin kaiken maallisen tietä.

Älkää peljästykö, tämä ei ole alku lapsuuskuvien puuduttavalle sarjaesitykselle. Uudesta skannerista huolimatta.

Aamut

Helteisen elokuun aamut ovat ihmeen tuoreita ja raikkaita, vaikka kahdeksan jälkeen viileys jo vaihtuu uuvuttavaksi paahteeksi. Yö nostaa ruohikkoon ja kasvien lehdille kastetta, mutta se haihtuu heti auringon noustessa tarpeeksi ylös.

Loppukesän aamuhetket tuntuvat olevan täynnä siipiä, säksätystä ja rasahtelua. Kesän horjuvat lapset opettelevat linnuntavoille tietämättä vielä, mitä on syytä pelätä ja mitä ei. Pitääkö ihmistä väistää, entä koiraa, autoa? Hidasoppisimmilta ja huono-onnisimmilta jää syksy näkemättä.

Laiskistuneet kaupunkirusakot eivät kyllä pelkää mitään. Tämäkin hyvinsyönyt kaveri seurasi sivusilmällä tekemisiäni, muttei vaivautunut keskeyttämään aamiaistaan rantapuiston apilikossa.

Mitäpä sitä suotta.

(Ylemmässä kuvassa muuten havainnollistuu hyvin jäniseläinten laaja näkökenttä; pään sivuilla sijaitsevat silmät näkevät edustavan otoksen myös siitä, mitä takana tapahtuu.)

Rangaistusihmeet

Piispa Henrik ja Lalli. Julkaisussa Missale Aboense - Lübeck, 1488. Lainattu täältä.

"Ihmeet on helppo jakaa kahteen pääryhmään: rangaistus- ja suojeluihmeisiin. Tuolloin ensimmäiseen ryhmään kuuluvat esimerkiksi pyhimysten pilkkaajilleen aiheuttamat vaivat, taudit, kuolema ja muut rangaistukset."

- Tuomas Heikkilä: Pyhän Henrikin legenda.

Sain valmiiksi pitkään työn alla roikkuneen nettiarvioinnin Tuomas Heikkilän kiitetystä kirjasta Pyhän Henrikin legenda, jossa perataan Henrikin myytti perusteellisemmin kuin koskaan ennen. Kuten kirjoittajakin, suhtaudun aatehistorioitsijan varovaisuudella kaikkeen, mitä kyseisestä pyhimyksestä on keskiajasta nykypäivään kirjoitettu. Onhan lähteiden valossa jopa mahdollista - joskin ehkä epätodennäköistä - että koko Henrik olisi Turun nuoren hiippakunnan arvovaltaa pönkittämään keksitty hahmo.

Ja kuinkas kävi. Heti lähetettyäni tekstin maailmalle tuo kirjanjärkäle putosi pöydältä kulma edellä suoraan jalalleni. Teki muuten kipeää ja sai ähkäisemään jonkun aivan muun kuin arvon pyhimyksen nimen.

Anteeksi nyt sitten. Ollaanko tällä sujut?

Taipaleen alussa

Vaaleanpunaisista koirista puheen ollen, tällaisista niitä kasvaa.

Kuva on koirankasvattajamme Eila Nuutisen* ottama ja hänen luvallaan lainattu. Bedlingtoninterrierin pentu on yksi Tanzara-kennelin viimeisimmistä tulokkaista.

*Kaikkiaan kuudesta perheellämme olleesta koirasta neljä on saanut elämälleen hyvät eväät Eilalta. Neljännen - Sandyn nuoremman sisaren Selman - tullessa puolivahingossa taloon vuonna 1999 hän kysyikin, joko klaanillemme pitäisi antaa tukkualennus.

On ilo viihdyttää

Pagistaanin puolustusvoimien lakisääteisellä iltamarssilla takaamme kuuluu vilpittömän ilahtunutta naurunröhötystä. Ohitse hölkkää kaksi miestä.
- Kato, pinkki koira!
- Ihan kuin Vaaleanpunainen Pantteri.

Vasta keritty ja siksi - myönnettäköön - tavallistakin vaaleanpunertavampi puolustusministeri osoittaa luonteensa jalouden heiluttamalla naurajille häntäänsä. Mehän emme pienistä pahastu.

Parannus

Lankomies oli kuin olikin saanut kaivettua pöytäkoneeni kovalevyltä esiin kaiken elämälle välttämättömän. Ylistystä ja riemulauluja harpuin, huiluin, psalttarein! Tosin tiedostojeni sekamelska saattoi allekirjoittaneen syvään häpeään. Vanha koneeni oli kuin verkkoseinistään pullisteleva kellarikomero, jonne on kiireessä sullottu tavaraa sen kummemmin järjestelemättä. On noloa, kun joku muu joutuu tonkimaan kaaosta.

Mutta puhtaalta pöydältä on syntisen porsaankin hyvä tehdä parannus. Koko eilisillan siirsin vanhan koneen sisältöä kannettavalleni järjestäen ja siivoten kaiken samalla uuteen uskoon. Olo oli kuin uutta kotia sisustaessa. Ihmettelin, miksi olen lykännyt toimitusta jo puoli vuotta. Uusi koneeni on vanhaa nopeampi ja paremmalla muistilla varustettu, ja se vie työpöydällä puolet vähemmän kallisarvoista tilaa. Ja mikä parasta, sitä voi kuljettaa mukana tarvitsematta siirrellä tietoa jatkuvasti koneelta toiselle. Ylellistä!

Sitä on vain niin paljon helpompaa pitäytyä vanhassa, tutussa ja turvallisessa kuin nähdä muutoksen vaiva ja kohdata siihen mahdollisesti liittyvät riskit. Sehän tiedetään.

Heinäkuun lopussa mökillä kukki muun muassa rusopäivänlilja (Hemerocallis fulva), vanha ja kestävä maatiaiskasvi.

Ehtiihän sitä

"With an anxiety that almost amounted to agony, I collected the instruments of life around me, that I might infuse a spark of being into the lifeless thing that lay at my feet. It was already one in the morning; the rain pattered dismally against the panes, and my candle was nearly burnt out, when, by the glimmer of the half-extinguished light, I saw the dull yellow eye of the creature open; it breathed hard, and a convulsive motion agitated it's limbs."

- Mary Shelley: Frankenstein

Palasin eilen mökiltä kotiin jotakuinkin tyytyväisenä, vaikkei sää lämmennytkään ennen kuin aamulla autoa pakatessani, kun säätiedotuksen lupaama uusi helleaalto alkoi tehdä tuloaan Itä-Suomeen. Viikon mittaan tuli yhtä kaikki pestyä mattoja, saunottua, kerättyä kylmälaukullinen mustikoita ja metsävadelmia, tavattua ystäviä (mikä oli jälleen kerran erityisen virkistävää, kiitos asianosaisille) ja tehtyä maaseudun rauhassa palkkatöitäkin asiallinen määrä.

Palasin siis kotiin, asetuin taloksi ja käynnistin tietokoneen päästäkseni lukemaan kasautuneet sähköpostit. Kone käynnistyi, mutta nihkeästi. Käynnistin uudestaan. Tai yritin. Ja yritin uudestaan.

- Jos tuot sen tänne, niin voin katsoa sitä, lupasi hätäpuhelun vastaanottanut lankoni tapansa mukaan (en osaa edes laskea, montako kertaa olen kuullut tuon avuttomien humanistien suojelusnörtin sanovan nuo sanat, joilla on jo itsessään ihmeen tyynnyttävä vaikutus).

Niin jäi tajuton potilas yöksi tarkkailuun Hervannan terveysasemalle. Minä palasin kynsiäni purren kotiin ja päätin pyhästi, että vaikka siirtoelimistä koottu, muistiongelmista kärsivä Frankensteinin hirviöni heräjäisikin vielä henkiin, päästän sen sairauseläkkeelle. Toisin sanoen siirrän koko Pagistaanin hallinnon viestintä-, työ- ja kulttuuriministeriöineen uudenkarhealle kannettavalle koneelleni, joka on tähän asti ollut suorastaan nolottavassa vajaakäytössä.

Minulla ei ole ollut mitään syytä olla tekemättä sitä jo aiemmin. Mutta tiedättehän. Aina tulee huominen, tai ensi viikko. Ehtiihän sitä. Kunnes jonakin kauniina päivänä vanhan koneen kovalevy hajoaa tai tapahtuu jokin muu kamaluus.

Silloin itketään ja parutaan katumusta surkeaan ääneen.